perjantai 30. joulukuuta 2011

Jo Rees: Kostajattaret

Maanantaina avasin tuon kirjan ensimmäistä kertaa ja eilen illalla suljin takakannen. Aivan mielettömän hyvä kirja - juuri minun makuuni. Kirjaa kuvataan näin:

"Täynnä kuumia miehiä, vielä kuumempaa seksiä, merkkivaatteita ja skandaaleja toisenwsa perään. Taivaallista rantalukemista." -Heat

Kirjailijaa kuvataan näin:

" Jo Rees on brightonilainen kirjailija ja kolmen lapsen äiti. Hän päätti kirjoittaa Kostajattaret petyttyään kirjakauppojen valikoimiin: "Etsin jotain hyvin loistokasta, nopeatempoista ja todellisuuspakoista, joka saisi sivunkääntömanian valtaan." Koska kriteerejä vastaavaa kirjaa ei löytynyt, Jo istahti jättimäisissä äitiyshousuissaan alas ja päästi mielikuvituksensa irti. Lapsen lisäksi syntyi Kostajattaret, vuoden seksikkäin lukupaketti."

Tämä kirja todella sai aikaiseksi sivunkääntömanian. En muista lukeneeni montaa kirjaa, joissa olisi yhtä huimat juonenkäänteet. Teksti myös etenee nopeasti ja kolmen naisen tarinat keitoutuvat toisiinsa aivan mielettömällä tavalla. Suosittelen!

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Joulu

Kai 28.12. voi aivan hyvin kirjoittaa joulusta? Ei kai se mitenkään kiellettyä ole. Ortodoksien mukaanhan joulu on vasta tulossa ;).

Jo monta vuotta joulufiilis on ollut kateissa. Joulu on joka vuosi tullut - ja mennyt. Lapsuuden joulut ja niiden tunnelma on enää muisto vain. Aikuisuus on tullut. Uskon siihen, että lapset tekevät joulun tunnelmaa. Meidän jouluihin ei kuulu pieniä lapsia ja heidän tuomaansa joulupukin odotusta.

22.12. vietimme työpaikallani joulua, työntekijät ja lapset yhdessä. Silloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin pilkahduksen joulusta kun halasin nuorta tyttöä ja toivotin hänelle hyvää joulua :).

Tänä jouluna pitkästä aikaa löysin palasen joulumieltä. Ei voi siis sanoa, että joulu olisi kiinni lumesta ja valkoisesta maisemasta. Ehkä kenties se olisi kuitenkin kruunannut asian? Joulu oli musta, mieleni ei.

Aattoiltaa vietimme rauhallisissa merkeissä miehen kotona. Edelliset joulut eivät ole opettaneet mitään - söin taas liikaa.

Joulupäivän kruunasi ystävät ja musiikki-ilottelut veljen kanssa läheisten läsnäollessa eikä tapaninpäiväkään jäänyt huonommaksi; ystäväni esikoinen näki päivänvalon :).

 Yksi joulun merkityksellisimmistä lahjoista. Isoveljeltä saatu Hannu Mäkelän KIVI.

 Keskenään hieman erilaista luettavaa ;)

 Ja niin kovin toivotut Kuomat kun edelliset olivat jo valmista tavaraa kenkien hautausmaalle. Eikä muuten suklaakaan huono juttu ollut ;)

Olin kai ollut kiltti, sillä muitakin lahjoja sain. Kaikki tarpeeseen ja mieltä ilostuttamaan sekä sulostuttamaan. Yksi vietetty joulu taas takana. Joulu 2011. Nyt kohti uutta vuotta ja kuten kuuluu sanoa: kohti uusia kujeita!




 28.12.2012




tiistai 27. joulukuuta 2011

Ihminen on mielivaltainen peto

Sitä minä en voi sietää, että kissat tappavat lintuja ja jäniksiä. Annoin sille kissalle kyytiä lankulla....

Puhuu metsästäjä, joka on tappanut metsän eläimiä laidasta laitaan, lopettanut oman koiransa sekä lapsensa kissan ampumalla. Eikä varmasti ole ainoa tämän ajatuksen takana seisova yksilö, siispä kirjoitan yleisellä tasolla ja henkilöimättä kirjoitustani keneenkään.

Missä kulkee ihmisen mielivallan raja?

Missä kulkee kunnioitus luontoa kohtaan?

Miksi ihmisellä on oikeus tappaa, mutta eläimellä - oikealla saalistajalla ei ole?

Miksi olemme sokeita omille kertomuksillemme?

Miksi metsästäjillä on tarve kehua saavutuksillaan ja mässäillä sillä miten monta eläintä ovat tappaneet?

Miksi ihminen on julma?

Mistä julmuus kertoo?

Millainen ihminen voi tehdä pahaa eläimelle?

Mitä pahaa lemmikit ovat meille tehneet?


En ole kettutyttö. Olen jopa sitä mieltä, että erityisesti hirvenmetsästys on hyvä asia. Hirviä on paljon ja niitä täytyy harventaa, jotta edes osa hirvikolareista jää tapahtumatta.

Ihmisen mielivallan kuvitellaan ylettyvän kaikkeen. Ihminen on suuri ja mahtava yksilö, jolla ei ole lunnollista vihollista. Ihminen on itse itsensä ja myös toisen ihmisen pahin vihollinen.

Eikö mielivaltaista pahuutta ole myös tappaa toinen ihminen, surmata oma lapsensa? Eikö pahuutta ole pahoinpidellä perhettään tai tuntematonta ihmistä? Pitääkö siis enää paikkaansa se, ettei ihmisellä ole luonnollista vihollista? Ei ehkä luonnollista, mutta mitä enemmän lehtiä ja uutisia seuraa sitä enemmän voi huomata ihmisistä tulleen toistensa vihollisia.

Saavatko eläimet osakseen sen raivon, jonka ihminen haluaisi suunnata toista ihmistä kohtaan? Ihminen pyhyydessään ja suuruudessaan on kunnioittavinaan ihmiselämää samalla kun arvostaa eläimen ruohonjuuritasolle. Eivätkö juuri eläimet ole niitä, jotka eivät petä luottamustamme? Miksi ihmisellä on tarve satuttaa kaikista heikointa - sitä, joka silmittömästi häneen luottaa?

Ihminen on peto. Mielivallalle ei ole määrää. Ihminen on ainut olento, joka tietää mitä tekee ja pystyy harkitsemaan toimintansa sekä sen seuraukset. Ihminen ymmärtää syy - seuraussuhteen, eläin toimii vaistojensa varassa. Kissa havaitsee saaliin ja hyökkää - ihminen näkee uhrin ja hyökkää.

Eläin on aina eläin - oli se sitten lemmikki tai villi.

Ihminen on vain ihminen.. Teoistansa vastuussa.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Elämän vai yksilön tarkoitus?

Onko sitä? Onko jokaisella tehtävä? Miksi täällä olemme? Kauanko tämä kestää? Putoaako taivas niskaan?

Toisinaan elämän tarkoitusta epäilee. Etenkin niinä hetkinä kun kuljemme selkä kyyryssä pettymyksestä toiseen, tulee miettineeksi onko tässä yhtään mitään järkeä?

En tiedä onko elämällä varsinaisesti tarkoitusta. Ehkä ennemmin uskon siihen, että yksilöllä on elämässä tarkoitus. Viime aikoina olen uskonut omaan tehtävääni aiempaa vanhemmin. Mikä tehtäväni sitten on? En tiedä, mutta uskon silti sen olemassaoloon. Sen merkitys on vahvistunut ja kirkastunut lähiaikoina vaikken tiedäkään mihin se liittyy, miten päämäärääni pääsen tai onko kysymys edes yhdestä tehtävästä vai useista pienemmistä summista. Välillä koen häivähdyksiä elämäni oikeasta suunnasta matkalla päämäärääni.

Olen aina kokenut etsiväni jotain. Aivan kuin olisin matkalla jonnekin. En suinkaan usko, että olen vain matkalla kohti elämäni loppua vaikka välttämättähän elämä päättyy kuolemaan. En myöskään usko, että ihmisen tarkoitus on selviytyä elämästä vain kuollakseen tyytyväisenä.

On ihmisiä, jotka kokevat tehtäväkseen perustaa perheen, kasvattaa lapset ja vanhana nauttia lapsenlapsista. Heille se riittää. He kokevat täyttymyksen ja tyytyväisyyden eletystä elämästä. Olen iloinen heidän puolestaan. Mielestäni ihmisen tehtävä voi olla mikä tahansa; luoda ura, opiskella läpi elämän, ruveta kotirouvaksi, auttaa, vaikuttaa.. Mitä tahansa.

Onko elämän tarkoitus sitten johdattaa meitä eteenpäin kohti tavoitetta? Toisaalta eivätkö juuri yksilön valinnat ole lopputuloksen kannalta ratkaisevia? Yksilökään ei tosin voi elää välittämättä yhteisöstä. Tai toki voi, mutta jossain vaiheessa yhteisö puuttuu yksilön tekemisiin sillä yhteisön elämää ohjaavat lait. Elämää taas ei ole ilman yksilöä, elämä on yksilössä.

Entä jos 50 vuoden päästä havahdun siihen, etten vieläkään tiedä tehtävääni? Olenko epäonnistunut?

En usko. Uskon, että silloin katson elämääni taaksepäin ja näen arvoni pienissä asioissa, jotka ovat tehneet elämästäni elämisen arvoisen. Näen, että kaikilla tapahtumilla elämässäni on ollut tarkoitus. Kaikilla valinnoillani on ollut tarkoitus. Yksilönä elämälläni elämällä on ollut tarkoitus ja tehtäväni on suoritettu :)

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Hetki ei ole vielä ohitse

Tulla lähelle
vaatii sinulta voimaa,
paljon
väkevää voimaa

Olla lähellä
vaatii sinulta rohkeutta,
paljon
paljasta rohkeutta

Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen

-Tommy Tabermann-

Usein mietimme miten monta asiaa olisi pitänyt tehdä toisin. Kadumme, murehdimme ja olemme jälkiviisaita. Ihmisen pitää ajautua hyvin hyvin alas ennen kuin muutoksen tekeminen on mahdotonta - käytännössä se tarkoittaa kuolemaa. Siihen asti meillä on vielä aikaa.

Ei ole myöhäistä tehdä sisäistä muutosta - se vaatii työtä ja peilistä tulee sinä aikana kaveri.

Ei ole myöhäistä löytää vanhoja tärkeitä ihmissuhteita uudelleen ja avata väliin syntyneitä solmuja.

Ei ole myöhäistä löytää voimaa asioista puhumiseen.

Voisin luetella lukuisia asioita, mutta tässä tärkeimmät joiden parissa olen viettänyt viime päivinä aikaa. Peilikuvaan en vieläkään ole tyytyväinen, mutta "eteenpäin sanoi mummo lumessa" ;). Olen tyytyväinen siihen rohkeuteen, jonka olen itsestäni löytänyt. Olen seissyt peilin edessä ja tarkastellut omaa käytöstäni suhteessa muihin. En voi muuttaa muita ihmisiä, mutta itseäni voin. 

Läheisen suhteen uudelleen luominen ystävään vaatii sen, että ääneen sanomattomat asiat uskalletaan muuttaa ääneen sanotuiksi. Niistä tulee avoimia, yhdessä jaettuja eivätkä ne enää ole luurankoja kaapissa, joista molemmat kylläkin ovat tienneet. Aikakin tekee tehtävänsä. On kuitenkin syvä tunne-elämys kun nämä solmut hiljalleen avautuvat - kun rohkeus puhumiseen löytyy. 

Omassa äiti -suhteessani olen puolestani monesti käyttänyt hyökkäys on paras puolustus -tekniikkaa. En koskaan ole ollut sitä mieltä, ettenkö tarvitsisi äitiä mutta "taivas varjele" olen ollut vaikea ihminen :D. Olen sitä edelleen ja tulen aina olemaankin, mutta osan omasta tempperamentistani haluan säilyttää - vaikka se tekeekin minusta vaikean. Hyökkäys on kuitenkin ollut minulle keino rakentaa suojamuuri itseni ympärille. Ei sillä, ettäkö olisin sitä tarvinnut, mutta sellainen vain on vuosien saatossa rakentunut. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että tunnin aikana olen menettänyt hermoni aiheettomasti monta kertaa. Maanantaina laskin, että olin äidin seurassa yli 3,5 tuntia ja meillä oli oikein OIKEIN leppoisaa :). Äiti ei ole vaikea ihminen, joten tässäkin kohtaa peilistä näkyy ihan oma kuva. Terveisiä vaan äidille!

Ihmisiä, joille puhuminen on vaikeata, aliarvostetaan. Heitä pidetään kykenemättöminä löytämään rohkeutta sanoa asioita suoraan. Olkoon sitten niin. Silti kerron, että minulle kirjoittaminen on helpompaa. Minun ei tällöin puhumisen aikana tarvitse yrittää jatkuvasti tulkita toisen ihmisen eleitä, ilmeitä tms. vaan saan keskittyä omaan tekstiini. Sanotaan, että väärinkäsityksen riski kasvaa kirjoitettua tekstiä luettaessa kun äänenpainoa ei kuule. Kyllä minä olen mestari puhuessakin yrittämään rivien välistä lukemista: "Miksi ihmeessä toinen kulmakarvasi kohosi puoli senttiä toista ylemmäksi? Mitä tarkoitit sillä?" Kirjoittaminen antaa mahdollisuuden loogiseen asioiden etenemiseen ilman pomppimista sinne tänne ja siihen voi työstää enemmän asioita, jotka tulevat mieleen pikkuhiljaa: "Ai niin, tämäkin asia."Joskus etukäteen kirjoitettu ja annettu kirjoitus voi avata reitin puhumiselle, se toimii pohjana aivan kuin muistilista puheen pitäjällä. 

Minut tuntevia nyt ehkä hieman huvittaa, sillä jokainen tietää, että olen jatkuvasti äänessä. Totta. Ja pystynkin käymään pitkiä keskusteluja arvomaailmasta, omista tuntemuksistani, pohdinnoistani yms. joissa minun ei tarvitse paljastaa läheiselle ihmiselle syvimpiä huolenaiheitani. Muistan joskus sanoneeni jollekin kaverilleni, että "minähän olen kuin avoin kirja" vaan tähämpä sain vastauksen, joka kumosi sanomani. Siinä taitaa piillä totuus.. Merkittävintä on se, että jokaiselle löytyy keino purkaa tuntemuksiaan.

Vielä on aikaa ja mahdollisuus :)


torstai 8. joulukuuta 2011

Valinnat

"Ratkaisu on vain hetki, jolloin väsyt ajattelemiseen."

Elämämme kulkua ohjaavat valinnat. Valintojamme puolestaan ohjaa se mihin kukakin uskoo; Jumala, sattuma, kohtalo.. Tai sitten ihminen vain on oman itsensä herra.

Kuitenkin jokainen valinta jonka teemme vaikuttaa elämäämme. Emme aina tiedosta sen vaikutusta, mutta itse en usko olevan yhtään asiaa, joka ei vaikuttaisi. Sukatkin voi valita väärin. Valkoinen sukka mustien housujen kanssa varrettomissa kengissä ei ole hyvä valinta. Farkut liikuntatuokioon eivät ole hyvä valinta. Pahan tekeminen muille ei ole hyvä valinta.

Joskus teemme valintoja, jotka satuttavat muita. Teemme ne omista itsekkäistä lähtökohdistamme ja mietimme vasta myöhemmin oliko valinta oikea. Olen elämäni aikana tehnyt kaksi tällaista suurempaa valintaa. Paljon pohtivana ihmisenä olen toki käynyt asiat läpi moneen kertaan ja todennut olevan asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin ja silti päätyä samaan lopputulokseen. On myös asioita, joissa en olisi voinut toimia mitenkään toisin ja valinnat ovat tuottaneet enemmän hyvää kuin huonoa. En usko hetkeäkään, että voisimme aina tehdä valintoja, jotka eivät ole muille epäedullisia. Sehän tarkoittaisi sitä, että eläisimme puhtaasti toteuttaen toisen tahtoa. Vanhemmatkin joutuvat (ja vanhempien täytyy) tehdä lapsen mielestä epäedullisia ratkaisuja, joista lapselle tulee paha mieli. Vain siten on mahdollista asettaa rajat. Vastuuntuntoiset vanhemmat kuitenkin tietävät mikä on lapselle parhaaksi.

Valintoihin liittyy aina myös vastuun kantaminen. Onhan tapauksia, joissa joku läheinen aina paikkailee toisen ihmisen tekemisiä, sanomisia ja sanomatta jättämisiä. Näin ei asian kuitenkaan pitäisi olla. Omassa työssäni joudun kantamaan suurta vastuuta tekemistäni valinnoista. Työssä toki vastuuta kannetaan koko työryhmän kesken. Kuitenkin pienessä hetkessä tapahtuvat valinnat ovat aina yksilön tekemiä, reaktiot ovat yksilön aikaansaamia. On minun vastuullani kuinka reagoin lapsen kertomaan asiaan, on minun vastuullani miten siihen siinä hetkessä vastaan. Olen valmis vastaamaan sanoistani ja teoistani myös omassa elämässäni - en ole koskaan paennut vastuuta.

Aika ajoin itse pohdin ovatko valinnat (ne pienet ja ne suuret) osuneet oikeaan? Onko asioita joihin olen tyytymätön? Voinko omilla valinnoillani muuttaa asioita toivomaani suuntaan? Voinko omilla valinnoillani auttaa toista ihmistä? Mitä valinnat tarkoittavat oman elämäni kannalta? Miksi olen tehnyt tietyn valinnan?

Eivät valinnat aina osu oikeaan eikä valintojen tekeminen pääty koskaan. Liian analyyttinen ei silti pitäisi olla, koska kaikki asiat eivät ole ennalta arvattavissa vaikka miten hyvin yrittäisimme valinnan tehdä. Valinnat antavat elämällemme väriä ja tekevät päivistä erilaisia. Joskus menee pieleen, joskus onnistuu. Elämä on laiffii ;)

Tämä ilves valitsi viime talvena reittinsä kulkemaan anoppilan nurkalta. Oli siinä jäljellä kokoa.

torstai 1. joulukuuta 2011

Isovanhemmat

Isän isä, vaari, kuoli kuusi vuotta ennen kuin synnyin. Isän äiti, mummo, kuoli vuonna 1995, en ollut vielä täyttänyt kymmentä vuotta. Äidin äiti, mummo, mummi, mummu, kuoli 1996 ja n. kaksi kuukautta myöhemmin äidin isä, ukki, lähti mummon luo. Ikävä otti voiton. Minä en ollut vielä edes 11-vuotias kun olin menettänyt kaikki isovanhempani. Olin lastenlapsista nuorin.

Vaarista muistoja ei ole.

Isän äidillä oli minulle aina jättis -tuutti pakastimessa. Kun asuntoa hänen kuolemansa jälkeen tyhjennettiin toi isäni minulle pakastimesta tuutin. Muistan hänen sanoneen sen olevan viimeinen jäätelö mummolta minulle. Se oli vaniljajättis. Mummo teki monesti lettuja. Joskus hän laittoi niihin omenaa ja se maistui omituiselle. En koskaan maininnut asiasta, mutta söin mieluummin letut ilman omenaa. Mummon rivitaloasunnon takapihalla kasvoi ketunleipiä sekä hieman samannäköisiä kasveja, mutta violeteilla lehdillä. Molempia pystyi syömään, pidin ketunleipien mausta. Mummolla oli kuivattu neliapila kirjan välissä - minä en koskaan löytänyt neliapilaa. Mummolla oli puutarhakeinu, sellainen natiseva. Istuin siinä usein. Mummo kuoli terveyskeskuksessa syövän uuvuttamana. Voin jo muistaa väärin, mutta tieto taisi saavuttaa minut aamulla ennen kouluun menoa.

Mummu teki hyvää riisipuuroa - ehkä ihan parasta. Silloin kun toiseksi nuorin lastenlapsista (minua neljä vuotta vanhempi serkku) tuli kylään toisesta kaupungista mummulla oli meille kaapissa lauantai -karkkipussit. Niitä sai vain silloin kun serkkunikin tuli. Mustat autokarkit olivat parhaita ja niistä pidän tänäkin päivänä. Ne tuovat aina mieleen lapsuuden karamellit. Mummulla oli ystävälliset kasvot ja hänen mahansa hytkyi punaisen esiliinan alla hänen nauraessaan. En unohda koskaan kuinka sain tietää mummun kuolemasta. Vanhempani tulivat laivalta illalla, seuraavana päivänä äiti lähti käymään mummulla (ukki oli terveyskeskuksessa), koska kukaan ei ollut saanut mummua puhelimitse kiinni. Äitillä oli mukanaan wiener nougat -rasia. Äiti soitti vielä ja pyysi isää puhelimeen, isä oli vessassa. Äiti siis kertoi minulle löytäneensä vara-avaimen sieltä missä sen piti ollakin ja menevänsä sisälle. Lopetimme puhelun. Äiti soitti heti uudelleen, "anna isälle" ja jo puhelimen soidessa isä säntäsi vessasta. Tiesin... Mummu löytyi lattialta keinutuolin vierestä, nitropurkki ja nenäliina kätensä vieressä. Ote oli hervonnut.

Ukki oli tiukka. Ukki myös pelasi aina shakkia itsekseen. Pelissä oli kaksi pelaajaa kuten pelin luonteeseen kuuluu. Ensimmäisen pelaajan hän oli nimennyt etunimellään ja toisen toisella nimellään. En tiedä vieläkään kumpi voitti. Muistan vain yhden ainoan kerran jolloin onnistuimme serkkuni kanssa päihittämään ukin shakissa. Vasta vuosia myöhemmin pälkähti mieleeni oliko voitto kuitenkaan oikea vai mahtoiko ukki antaa lastenlapsille onnistumisen tunteen? Siihen ei koskaan tule vastausta. Oli miten oli - me voitimme. Silloin kun ukki ei pelannut hän tapasi istua keinutuolissa tai mitellä lattiaa olohuoneen ja eteisen välillä - kerta toisensa jälkeen. Ukki oli ollut terveyskeskuksessa jo ennen mummun kuolemaa. Mummun yllättävän kuoleman jälkeen hän menetti elämänhalunsa ja nukkui pois. Jo 15 vuotta olen kantanut syyllisyyttä siitä, ettei äitini ehtinyt vuoteen äärelle. Terveyskeskuksesta soitettiin, että ukki nukkuu nyt pois. Hän oli pyytänyt äitiä luokseen. Äiti jätti minut matkalla serkulleni.. Se teki n. 1,5 km:n lenkin matkantekoon. Kukaan ei voi tietää olisiko äiti ehtinyt ajoissa perille ilman tuota lenkkiä... Harmi jäi lapsen mieleen elämään.

Olen kaivannut isovanhempia elämääni erityisesti juhlapäivinä. Ei ollut isovanhempia rippijuhlissa eikä ylioppilasjuhlissa. He eivät koskaan tavanneet elämäni merkittävimpiä miehiä tai nähneet millainen minusta tuli isona. Lukioaikaan muistan kuinka kaipasin heitä hyppytunneilla ja koeviikoilla, olihan isoveljeni käynyt mummun ja ukin luona vierailuilla edellä mainittuina aikoina sillä he asuivat melko lähellä koulua. Minäkin siis olisin halunnut.

Ehkä haluan uskoa siihen, että jossain pilven reunalla he ovat olleet osa lastensa ja lastenlastensa elämää :). Rakkaat sukulaiseni, jotka tämän luitte - saatte lakata jo itkemästä, minä teen niin myös.

(Pienenä lisähuomiona: Tekstien loppuun on lisätty Luin -painike. Toivoisin, että tekstien lukijat klikkailisitte. Kiitos!)

lauantai 26. marraskuuta 2011

Anteeksipyytämisen vaikeus

Anteeksi.


Niin pieni sana, mutta niin iso merkitys. Joillekin ihmisille jopa niin iso merkitys, etteivät he kykene tuota sanaa toiselle ihmiselle sanomaan.

Vai eikö heille tuolla sanalla ole merkitystä? Kenties he ajattelevat, ettei sillä silloin ole toisellekaan merkitystä.. Mutta emmekö jatkuvasti puhu merkityksettömiä asioita vain siitä ilosta, että saamme tuottaa ääntä? Onhan ihmisiä, jotka puhuvat harvoin mutta asiaa. Itse en taida heihin lukeutua.

Osaan kuitenkin pyytää anteeksi. Vaikka se ei tee tehtyä tekemättömäksi sen takana on kunnioitus toista ihmistä ja hänen tunteitaan kohtaan.

Anteeksi, että loukkasin sinua. Anteeksi, että toimin sinua kohtaan väärin. Anteeksi, että satutin. Anteeksi, en ajatellut. Tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Anteeksi. Sen taakse kätkeytyy omatunto, tietoisuus oikeasta ja väärästä.

Anteeksi. Se on merkki nöyrtymisestä ja siitä, että kykenee myöntämään oman virheellisyytensä - en ole täydellinen.

Anteeksi. Se jättää meidät alastomiksi toisen ihmisen eteen, liittyyhän siihen myös anteeksi antaminen. Entä jos toinen ei anna anteeksi.

Anteeksi. Se osoittaa toiselle ihmiselle hänellä olevan väliä.

Joillekin anteeksi pyytäminen on lähes mahdotonta. Heidän käytöksestään voi havaita heidän olevan pahoillaan, mutta tuon maagisen sanan sanominen ei vain onnistu. Pahoillaan oleva käytös ei korvaa anteeksipyyntöä vaan tapahtuneet asiat jäävät mieleen.

On vaikea ymmärtää miksi se on niin vaikeaa?

Anteeksi. Yksi pieni sana suurella merkityksellä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Pehmeän paketin pettymys ja kaipaus

Muistatteko ne hetket lapsuuden jouluina kun paketti oli pehmeä? Pehmeä paketti ei tarkoittanut leluja, yleensä se tarkoitti vaatteita tms. lapsen mielestä tylsää käyttötavaraa.

Muutamia viime vuosia olen jo kovasti kaivannut niitä pehmeitä paketteja. Pukki toi minulle vuosien ajan villasukat jos toisetkin, toisinaan paketista löytyi lapasetkin. Pukin apurina oli toiminut varamummoni. Varamummo?

Pienenä sanoin tuota ihanaa Marttaa mummokseni. Olin ollut hänellä hoidossakin ja paljon tekemisissä. Järkytys oli suuri kun totuus selvisi: Ihmisellä ei ole kolmea oikeata mummoa. Näinpä "mummosta" tuli varamummo.

Nyt on muutama vuosi kulunut kun varamummo ei ole enää ollut elossa - pehmeiden pakettien tulo on lakannut. Voi mikä kaipaus onkaan niitä ihania villasukkia ja lapasia kohtaan, joista viime vuosina tuli kirjojen ohella joulun odotetuimmat lahjat.

Viime talvena tartuin härkää sarvista ja opettelin tekemään villasukkia. Nyt olen tehnyt niitä muille ja toki itsellenikin. Taito ei koskaan poista kaipuuta varamummon pehmeitä paketteja kohtaan, mutta ainakin meidän perheen varpaat pysyvät lämpiminä viimein kylmenevien ilmojen keskellä.








Jäkälä voi olla kovin liukasta - kannattanee siis varoa :D


tiistai 15. marraskuuta 2011

Hannu Mäkelä: Kivi (Teatteri Jurkka)

En ole teatterikriitikko, olen tavallinen teatterin katsoja. Kerron omista kokemuksistani, millaisia tunteita esitys herättää. Osittain ehkä sukurasitteen vaivaamana olen taipuvainen kovasti analysoimaan sitä mitä näen. Äitini on tehnyt työuransa uutisten, televisio-ohjelmien sekä elokuvien parissa, veljeni puolestaan on näyttelijä. Osan lapsuudestani olen viettänyt kuljeskellen pitkin MTV3 käytäviä äidin mukana.

Kivessä minulle toki merkityksellistä on se, että näyttelijä on veljeni. Vaan kuka minut tuntee, tietää myös, että se ei poista analysointia katsomisesta. Useimmin analysointi suoritetaan ihan veljenkin kuullen ja yhdessä (kuten myös viime lauantaina esityksen jälkeen). Jos kuitenkin nyt unohdetaan sukulaisuussuhteet ja astutaan hetkeksi Kiven maailmaan.

Aleksis Kiven viimeisen päivän näyttämönä toimii pieni Teatteri Jurkka, jossa paikkoja on alle 60. Tuo jo hulluuteen taipuvainen kirjailija ei juuri saanut sanaa suustaan vaan päästänsä sinkoili ajatuksia ilmoille 1,5 tunnin monologin ajan. Esitys kirvoittaa katsojasta esille käsittämättömän määrän erilaisia tunnereaktioita; iloa, surua, häpeää, myötätuntoa, pelkoa, kaipuuta... Vaihtelevat tunnetilat kietovat katsojansa seittiin ja pitävät otteessaan koko esityksen ajan, aina tunnelmaltaan yhä tiivistyvää loppua kohti.

Tuntuu kuin näyttelijä olisi yhtä Kiven kanssa. On kuin hän antaisi Kivelle ruumiin, johon Kiven sielu astuu sisälle saadakseen mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan ja ajatuksistaan kiven kielen suorastaan soljuessa näyttelijän suusta.

Monologiin on tehty kevennyksiä, jotka toimivat eikä yllätyksellisyyttäkään puutu. Katsoja saa monet makoisat naurut latautuakseen jälleen intensiivisiin hulluuden hetkiin, joina tekisi mieli auttaa miestä. Loppuhetket eivät enää naurata. Rauhallinen musiikki kuljettaa katsojan kohti Kiven viimeisiä hetkiä, näyttelijän eleet, ilmeet, puheen sävy johdattavat katsojan sellaiseen tunnetilaan, että tuntuu kuin todella seuraisi viimeistä hetkeä ja odottaisi viimeistä hengenvetoa. Suru Kiven puolesta valtaa hetken ja hänen kaipuunsa on käsin kosketeltavaa.

Kivi on poissa...

...mutta elää tekstiensä ja veljeni kaltaisen näyttelijän kautta.

Ensimmäinen ajatus - huikea. Monologi oli huikean upea. Yleisö aplodeerasi kolmasti ja kun neljännellä kerralla aplodit olivat hyytymässä, singahti näyttelijä vielä takaisin. Yleisö nousi osoittamaan kunniaa hänelle seisten. Tässä kohdalla minulta karisivat tavallisen katsojan lasit ja lavalla seisoi veljeni, josta olen ylpeä - niin valtavan ylpeä. Todistin tätä hetkeä, jota hän ei varmasti ikinä unohda. Suosionosoitukset upeaa näyttelijäntyötä kohtaan.

Tässä kohtaa viimeistään on kuitenkin Johanneksen rinnalle nostettava monologin ohjannut Samuli Reunanen. Ei nähdyn kaltainen esitys synny pelkästään hyvästä näyttelijästä tai hyvästä ohjaasta vaan näiden kahden upeasta yhteistyöstä ja näkemysten yhteen hioutumisesta. Esitys on yhteistyön huikea hedelmä, joka antaa elämyksen katsojalleen.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Perhe

Perhe ei välttämättä ole verisukulaiset. Perhe voi olla tiiviiksi osaksi omaa elämää muodostunut yhteisö. Perheen käsitys vaihtelee muutenkin. Muodostuuko kahdesta avoliitossa asuvasta ihmisestä perhe vai luetaanko heidät vielä osaksi lapsuuden perhettään? Kuuluuko nainen osaksi miehen perhettä? Ehkä mies osaksi naisen perhettä? Vai ovatko vanhemmat enää "vain" vanhempia? Tuskin on olemassa yhtä oikeaa vastausta. Riippunee täysin perheen dynamiikasta. On ihmisiä, jotka joko olosuhteiden pakosta tai omasta halustaan eivät ole biologisen perheensä kanssa missään tekemisissä tai ovat tekemisissä vain osan kanssa.

On kuitenkin hetkiä, jolloin perheen merkitys korostuu. Eilen oli toinen isänpäivä peräkkäin, jolloin en käynyt omaa isääni katsomassa - soitin kyllä ja lähetin kortin. Välimatkaa on n. 120km. Muita muistettavia minulla ei enää ole sillä vaarini kuoli 6 vuotta ennen kuin synnyin ja ukkikin kohta jo 16 vuotta sitten. Vietimme isänpäivää miehen kotona hänen vanhempiensa, sisarensa ja isänsä vanhempien kanssa. Illalla soitin vielä äidille, joka kertoi sisarpuoleni perheineen olevan juuri käymässä. En ole aktiivisesti sisarpuoleni kanssa yhteydessä ehkä osittain johtuen 16 vuoden ikäerosta. Sinä hetkenä kuitenkin toivoin, että olisin ollut heidän kanssaan...

Perheen merkitys korostui myös lauantai-iltana kun olimme miehen kanssa Helsingissä teatterissa. Veljeni on näyttelijä ja olimme katsomassa hänen monologiaan Kivi, joka kertoo Aleksis Kiven viimeisestä elinpäivästä. 1,5 tuntisen esityksen päätteeksi yleisö nousi seisomaan osoittaen suosiota näyttelijälle - minun veljelleni. Tuo hetki oli upea, täynnä ylpeyttä ja kunnioitusta veljeäni kohtaan. Oli myös kunnia olla yleisössä jakamassa se hetki, todistamassa yhtä hänen uransa varmasti mieleenpainuvinta tapahtumaa. Kun ehdin, kirjoitan esityksestä vielä erikseen. Mielestäni se ansaitsee ihan oman tekstinsä.

Perhe on tärkeä - elinehto, muodostuu se millaisista ihmisistä tahansa...

lauantai 12. marraskuuta 2011

Aikaa itseni seurassa

Eilinen työpäivä pääasiassa tuntui kestävän kauan. Ainoastaan loppuilta hurahti hujauksessa. Asiaan vaikutti se miten paljon odotin pääseväni kotiin. Kotona olisi vastassa vain koirat (joista yksi oli mukanani töissä) ja odottamassa kynttilät, keskeneräiset villasukat, suklaa ja siideri. Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen parisuhteessa elävä tarvitsee joskus omaa aikaa. Kannattaa ainakin kokeilla ;). Minulla on omaa aikaa monesti aamuisin/päivisin, koska mies on päivätyössä ja minä vuorotyössä. On kuitenkin aivan eri asia viettää omaa aikaa illalla ja sellaista aikaa minulla on hyvin harvoin! Lähempänä puoltayötä siippa saapui kotiin.

Tänään onkin sitten parisuhde ilta, sillä lähdemme Helsinkiin teatteriin :). Aivan yhtä mukava ilta siis tulossa kuin eilinenkin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!




Yksi kaikkien aikojen kauneimmista kynttilöistä. Sain tämän vuosi sitten työkavereiltani läksiäislahjana työpaikan vaihdon yhteydessä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Marraskuun ensimmäinen pakkasyö...

...ja luonto oli muuttunut eläväksi taideteokseksi! Aivan huikean kaunista :)




















maanantai 7. marraskuuta 2011

Kommentointiongelmia?

Olen saanut yhdeltä kaveriltani infoa tästä blogista, ettei kommentointi onnistu. Nyt sain samaa infoa toisesta blogistani muilta lukijoilta. Kommentoinnin pitäisi olla mahdollista kaikille, joten en ymmärrä missä vika :(. Toivoisin, että laittaisitte mulle infoa mahdollisista kommentointiongelmista sähköpostiini anna.bjornstrom(at)luukku.com (vaihda (at) -> @ )

torstai 3. marraskuuta 2011

Pieniä asioita

"Meinaatko mennä sinne avajaisiin?" oli kysymys tekstiviestissä. Niin pieni asia tuotti taas suunnattoman ilon. Osa kotiutumista, osa elämän rakentamista. Joku lähellä asuva, joka kysyy noinkin tavallista asiaa. Joku, jota kiinnostaa. Joku, jolle todeta: "Nähdään maanantaina.", sillä meillä molemmilla on vapaapäivä.

Ja jos jotakuta kiinnostaa niin ei, en ole menossa sinne avajaisiin ;). Se ei kuitenkaan ole olennaista.

Kyllä minä kotiudun. Päivä päivältä koen tämän paikan enemmän omakseni. Eräänä päivänä lähdin kotoa liikenteeseen ja ajelin autolla n. 4 km:n päässä kotoa. Yhtäkkiä seuraava ajatus otti minut valtaansa: Tänne minä kuulun, minun kotini ja elämäni on täällä.

Yleensä synnytyksen jälkeen ihmiset sanovat olevansa väsyneitä, mutta onnellisia. En ole synnyttänyt, mutta olen silti väsynyt ja onnellinen :)

maanantai 31. lokakuuta 2011

Metsä

Toisinaan onni ja onnellisuus on jopa konkreettista :). Minä, koira ja metsä <3