sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Liian harvoin seksiä?

Kävin eilen kaupassa ja sieltä ulos parkkipaikalle käveli arviolta yli 60-vuotias pariskunta. Nainen siinä sitten miehellensä kertoili jostakin kyselystä.

N: Sitten siinä kysyttiin, että oletko tyytyväinen seksielämääsi? Minä vastasin joo.
Mies ihmettelee ääneen, että tosiaanko siinä sellaista kyseltiin ja nainen siihen, että juu kysyttiin. Toteaa vielä uudelleen vastanneensa joo. Pariskunta kävelee kohti autoaan - eri suuntaan kuin minä. Kuulen kuitenkin vielä seuraavan.
M: Joo... Mikäli muistan.

Oli siinä tekemistä, että tyrskähtänyt ääneen nauramaan. Uskalsin nauraa vasta suljettuani auton oven. Toivon todella miehen puolesta, että he suuntasivat kotiin päivää piristämään :D

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Influenssa iski

Liekö siihen syynä pitkikset? Yhden kerran kun vedin jalkaani perjantaina ne riivatut kapistukset niin jo oli lauantai-iltana kuumetta 38,5. Sohvalla mukavasti maatessani telkkari on syytänyt mainosta toisensa perään: "Yksi actimel päivässä parantaa vastustuskykyäsi." "Nauti päivistäsi terveenä." "Vitamiinit ovat tärkeitä vastustuskyvyllesi." No hei jipii! Ensimmäistä kertaa olen syönyt säännöllisesti vitamiineja (C- ja D-vitamiinia) läpi talven ja mitä tuli palkaksi? Influenssa, enkä muuten muista onko mulla kyseistä tautia ollut aiemmin - ei ainakaan vuosiin! Ja tarvinnee varmaan lopettaa vitamiinien syöminen, ettei tätä vaan tule enää uudelleen - on nimittäin sen verran tiukka tauti.

Neljän maatun vuorokauden jälkeen voin todeta, että:
  • Sohvassa ei ole eroja, makaa siinä kummalla kyljellä tahansa (oikea lonkka tosin väsyy nopeammin kuin vasen)
  • Kuumehiki haisee pahemmalta kuin tavallinen hiki. Pyykkiä oli pakko pestä eilen aamulla kun kaikki yöpaidat oli hikoiltu loppuun. 
  • Tukka voi rasvoittua latvoja myöten
  • Pää voi olla tosi kipeä
  • Petauspatja on tosi karhea kun lakanan on pyörinyt rullalle
  • Lopulta kaiken makaamisen jälkeen yöllä ei enää nukuta ja kaikki keinot on sallittuja unen saamiseksi -> yöpala, lehden lukeminen, lämmin kaakao.. Tosin.. Ei se uni välttämättä sittenkään tule.
  • Influenssa on perseestä.
Tänään on viimeinen saikkupäivä. Viime yönä kuume vielä nousi kolmeenkahdeksaan (se on tosin paljon vähemmän kuin tän taudin enkat, 39,6 astetta), mutta ihan todella toivon, ettei se enää ensi yönä nouse. Vaikka jaksan vapaapäivänä laiskotella niin tätä ei kyllä jaksa. Monen päivän pakkolepo. Nyt on jopa ihan hyvä olo kun burana vaikuttaa ja kovasti toivon, että hyvällä ololla mennään"

perjantai 18. helmikuuta 2011

Täten julistan talvikauden alkaneeksi!

Aion nyt tehdä paljastuksen! Tämä paljastus osoittaa, että talvi on todellakin tullut. Tai sitten se osoittaa sen, että olen todella maalainen enkä juuri liiku ihmisten ilmoilla.

Minulla oli tänään ensimmäistä kertaa jalassa pitkikset tämän talven aikana! Ne on semmoiset ihon myötäiset, niissä on kaksi lahjetta ja niiden on tarkoitus lämmittää. Pakkasmittari (kesällä se sitten on lämpömittari) näytti aamulla -32 astetta ja päätin sonnustautua noilla uskomattomilla aparaateilla, joissa balettitanssijat ovat kuin kotonaan. 

Yleensähän siis sonnustaudun töihin lähtiessäni farkkuihin ja toppahousuihin vaan tänäänpä tiesin joutuvani menemään ihmisten ilmoille ja toppahousujen laittaminen ei ollut kätevää. Päätin kuitenkin säästää sulosääriäni sekä viehkeitä reisiäni ja vedin jalkaani pitkikset, nuo ahdistuksen ruumiillistumat. Ehkä vieläkin pahempi vaihtoehto tosin olisi ollut SUKKAHOUSUT! Jo sukkahousujen jalkaan laittaminen on kuin taidetta. Vaikka kuinka yrittäisi vetää sukkikset suoraan niin aina ne kiertää johonkin suuntaan ja sitten niitä pitää nyhtää ylöspäin - toki aloittaen liu'uttamisen hienovaraisesti varpaista. Nykäisepä sukkahousua vähän napakammin niin jo kuuluu rits räts ja tulos on: "Olikohan mulla tuolla laatikossa vielä ehjiä?" 

Toppahousut voi aina heittää pois jalasta jos tulee kuuma, mutta entäs pitkikset? Käykö sitä kesken palaverin sanomaan, että suokaa anteeksi, mutta minun täytyy nyt ottaa housut pois, jotta saan balleriinamaiset kinttuni pois näistä trikoista? Tosin en katso hyväksi sitäkään, että käytän työaikaani toppavaatteista kuoriutumiseen. Näillä pakkasillahan alkaa vaatetus olemaan kerrospukeutumisen kerrospukeutumista. Kaatuessaan tarvitsee nosturin päästäkseen pönkimään pystyyn. Kukako kaatuu talvella? Voi kuulkaa miten ihastuttavia piruetteja esittelin pari iltaa sitten kun ei kuomakenkä enää pitänyt liukkaan tien pinnassa. Mutta hei ei hätää! KUKAAN EI VARMASTI NÄHNYT, ETTÄ OLIN VÄHÄLLÄ LIUKASTUA! Tiedättehän sen tunteen kun pitää äkkiä vilkaista ympärilleen, että "näkiks joku" ja parhaimmillaan vielä nauraa itsekseen kun tietää miten koomiselta näytti hetkeä aiemmin.

Eilen illalla tunsin itseni käsittämättömän viehkeäkseni tullessani sisälle 25 asteen pakkasesta. Ripset jäässä, hiukset (tai se vähä mitä niistä pipon alta näkyi) jäässä, kaulahuivi huurteesta valkoinen samoin kuin pipo otsan kohdalta. Kun BB-Nino aina sanoi: "Vituttaa niin et naama irtoo." niin nyt on pakko sanoa: "Palelee niin et persekin jäätyy." Mukavia pakkaspäiviä!

tiistai 15. helmikuuta 2011

Talvi on kaunis







Jonkun otuksen reitti kulkee ojanpohjaa pitkin.



Koiran ja sen omistajan reitti kulkee pellon reunaa pitkin.

Vaikka nämä pakkaset kirvoittavat enemmän voimasanoja kuin ylistyssanoja niin sitä asiaa en voi kiistää, etteikö talvi olisi mielettömän kaunis kun aurinko paistaa ja kultaa maiseman :)

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ajatusten sekamelska

Onko aamu paras hetki kun päivä on edessä vai ilta kun päivä on takana? Sitä jäin eilen illalla miettimään. Suihkusta tullessani totesin, että "päivän paras hetki kun saa vaihtaa yökkärin päälle ja tietää, ettei tarvitse jaksaa enää mitään". Eikö samalla tavalla voisi aamulla nousta ylös ja ajatella "päivän paras hetki kun kaikki on vielä edessä"? Miksi sitten se ajatus tulee illalla? Onko jokainen päivä vain selviytymistä? Taas se alkaa - sama rumba, ei auta, perse ylös sängystä ja menoksi. Asia on minun mielestäni mielenkiintoinen. Nautin aamuista, joina saan nukkua pitkään (eli kohtalaisen usein), roikkua facebookissa ja juoda aamukahvia rauhassa. Kyllä - olen riippuvainen facebookista. Aamujen nautinnosta huolimatta ajattelen illan olevan paras hetki.

En silti koe, että päivät olisivat selviytymistä. Ehkä olen vain malttamaton? Illalla tiedän jo mitä päivän aikana on tapahtunut. Oooo! Vähänkö kuulostaa mahtipontiselta :D. Aivan kuin päiväni olisivat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joiden kanssa kamppailen aamusta iltaan hiki päässä kunnes illalla uupuneena painan pääni tyynylle ja uinun prinsessan unta. Voin kertoa, että minun päivääni on tänään kuulunut töitä, koirien pissatusta ja ratsastusta :D. Kieltämättä jouduin hieman käyttämään päätäni pohtiessani missä järjestyksessä asiat teen, että saan kaiken tehtyä. Se niistä kuuluisista organisointitaidoista, jotka ehkä kohdallani ovat yhtä järjestyksessä kuin vaatekaappini. 


Toisaalta - tänäänhän on ollut myös ystävänpäivä. Suorastaan siis jännitin kuinka paljon saan ystävänpäivätoivotuksia. Ei loppunut sormet kesken eikä varpaita tarvittu laskemiseen lisäksi. Olen kuitenkin siinä onnellisessa tilanteessa, että ystävieni kanssa otamme yhteyttä hieman useammin kuin kerran vuodessa ystävänpäivänä. Tulen hyvälle mielelle siitä kun saan kertoa ystävilleni mitä he minulle merkitsevät. Ei sitä varten tarvita Ystävänpäivää, sillä ystävänpäivä on joka päivä. Yhtään ystävänpäiväkorttiakaan en tänä vuonna lähettänyt ja jos rehellisiä ollaan niin en kyllä muista lähetinkö viime vuonnakaan. Kun on muuttanut pois kotipaikkakunnaltaan, ystävien merkitys kuitenkin on korostunut. Olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut läheltä uuden ystävän, jonka kanssa todella tiedän voivani jakaa kaikki asiat. Aiemmin olimme ns. hyvän päivän tuttuja. Hauskaa oli kun nähtiin, mutta yhteyttä ei sen enempää pidetty. Toisaalta taas kaipaan suunnattomasti puheluita: "Mä oon viiden minuutin päästä siellä - pistä kahvi tippumaan." Niitä ei enää uudella paikkakunnalla tule.

Sanomattakin lienee selvää, etten ole erakkoluonne :D. Jos minut laitettaisiin kuukaudeksi eristyksiin ihmisistä, neljän seinän sisälle, tulisin varmasti hulluksi (hullummaksi siis kuin nyt). Toinen vaihtoehto on, että valloilleen pääsisi tolkuton puheripuli, johon ei olisi lääkitystä TAI sitten alkaisin muistuttaa äitiäni eli puhuisin itsekseni :). Todistusaineistoa siitä ei ole, että tällä hetkellä puhuisin itsekseni, sillä jos joku on ollut kuuntelemassa se ei ole ollut itsekseen puhumista ja minähän en mitään tunnusta!

Tästä kirjoituksesta puuttui punainen lanka, johtotähti, juoni ja kaikki järjellinen ajatus. Voihan olla, että aivoni jäätyivät ratsastaessani n. -23 asteen pakkasessa. Sanoin tallikaverillekin, että tulee sitten irrottelemaan minut lämpimällä vedellä jos ei ala kuulumaan. Liekö seuraavalla kerralla kypäränkin sisälle laitettava lämminvesipullot jos ajatuksenjuoksu alkaa olemaan tällaista. Vai onko tässä mitään eroa normaaliin? Vain ehkä harvat ja valitut ovat päässeet perille ajatuksistani, joita en aina itsekään ymmärrä. Jos joku on lukenut Harry Pottereita niin tietää niissä olevan ajatusseulan. Taikasauvalla voi ottaa ajatuksen päästään ja laittaa seulaan niin, että toinenkin näkee sen. Vois olla hyvä mullekin! 


Nyt tämä tirkistelynhaluinen ihmisyksilö siirtyy television ääreen katsomaan Linnantähtiä. Liekö se tämän jännittävän päiväni ansioita, että haluan nyt vertailla omaa päivääni julkkisten jännittävään päivään ja saada hieman äksöniä!

lauantai 12. helmikuuta 2011

Se ei oo multa pois

Olen joskus ollut tilanteessa, että kaikki asiat omat asiat ovat kaatuneet niskaan. Siinä samassa rytäkässä ystävienkin asiat ovat kaatuneet heidän niskaansa. Kun kerran ystäviä ollaan niin sehän tarkoittaa, että asiat kaadetaan sitten muiden niskaan ;). Ainoastaan kerran muistan olleeni siinä tilanteessa, että mittani tuli täyteen enkä enää jaksanut kantaa kaikkien muidenkin asioita. Huono ihminenkö? En usko - minä vain väsyin. Siitä on kuitenkin jo aikaa..

Olen töissä pienessä lastensuojeluyksikössä. Eilen oli rankka ilta töissä. Kuuntelin pienen lapsen tarinaa elämästään. Ollessani 22:30 tuntui, ettei minulla liikkunut enää ainoakaan aivosolu. Jos samaa kysyttäisiin mieheltä niin se olisi luultavasti samaa mieltä. Tosin.. Poikkeaakohan se mitenkään mun normaalista olemisesta :D ? 

Tunnin verran jaksoin sinnitellä hereillä, jonka jälkeen kömmin mukavasti ison ja lämpimän peiton alle. Ei muuten tarvittu nuijanukutusta! Siinä ei kauaa mennyt niin tämä eukko oli unten mailla. Tosin niistä unistakaan ei ole mitään havaintoa. Taisin olla liian väsynyt katsoakseni niitä. Heh - huono puujalka.

Aamulla olin jälleen virkeä. Tähän pitäisi varmaan jatkaa luetteloa siitä mitä päivän aikana on tapahtunut :D. Alku ainakin kuulostaa siltä, että otsikon pitäisi olla "Annan lauantai". 

Tarkoitus lienee kuitenkin oli jakaa ajatuksia? Mikä saa jaksamaan kun ystävät kertovat murheistaan? Mikä saa jaksamaan kun töissä kohtaa lapsen murheet? Se ei oo multa pois. Kuunteleminen ei vie mun elämästä mitään pois. Korkeintaan se voi antaa mulle jotain. Se voi antaa näkökulmaa omiin asioihin. Voi yhtäkkiä saada oivalluksia omastakin elämästään. Se voi myös antaa iloa siitä, että toisen olo kevenee kun saa purkaa päätään. Empaattiselta ihmiseltä (joksi myös itseni luen) rankka "tilitys" voi viedä jaksamisen hetkeksi. Kun on antanut itsestään paljon, voi väsyä, mutta siltikään se ei oo multa pois. Ehkä klisee, mutta eilisenkin illan aiheuttaman henkisen väsymyksen korjasi kunnon yöunet. 


Mun elämä olisi hyvin köyhää ilman ystäviä, jotka kaataa murheensa myös minun niskaani. Kaikessahan on kääntöpuoli - eikös vaan? Eipä ole mitään mahtavampaa kuin saada joskus puhelu siitä mitä kaikkea kivaa on tapahtunut. Olen 100% varma siitä, että jos en kuuntelisi murheita niin ei mulle kerrottaisi ilojakaan. 


Nyt kuulostaa siltä, että mun ystävillä menee tosi huonosti :D. Ei se nyt ihan niinkään ole! Itseasiassa niitä tilityspuheluita ei juuri ole viime aikoina tullut. Nyt soitellaan vaan sanoakseen: "Ei mulla kyllä mitään asiaa ole, mut..." :).


Vuoroin vieraissa. Mulla on monta mahtavaa ystävää, jotka kuuntelee jos mulla on tarve jakaa murheita :). En siis ajattele, että "saakeli kun aina vaan mulle valitetaan kaikesta" sillä AINA on löytynyt ihminen, jolle minäkin saan valittaa! Enkä muuten usko, että se on ystäviltäni pois.


Tämä kirjoitus on nyt hieman tynkä - olen nimittäin lähdössä kohta yövuoroon töihin. Huomenna aamulla klo. 10 muistutan jälleen lähinnä pystyyn nukkunutta Mörköä. 


Tähän viimeiseksi sattumus aurinkolaseista. Mulla ei ole omia aurinkolaseja vaan autossa mukana kulkee isännän vanhat lasit. Tuossa joku aika sitten ajelin autolla ja oli kovin kirkasta, joten päätin vetää ne päähäni. Ihmettelin kun toinen linssi oli tosi likainen. Toisesta näkyi paljon paremmin läpi. En kiinnittänyt laseihin sen enempää huomiota - ajoinhan autolla vaan otin lasit päästä ja päätin hieman sutaista niitä paidan hihalla. Asettelin nätösti hihalla verhoamani peukalon ja etusormen linssin kahdelle puolelle ja putsasin. Sitten sama vasemmalle linssille - vaan eipä ollut linssiä ei :D. Siinä ne peukalo ja etusormi toisiaan mukavasti halailivat! Kyllä nauratti kun tajusin miksi toisesta linssistä näkyi hieman paremmin läpi - suorastaan häikäisi :D. Linssi löytyi ja sain sen napsautettua paikalleen. Saas nähdä ymmärränkö seuraavalla kerralla tarkistaa onko molemmat linssit paikallaan! 



torstai 10. helmikuuta 2011

Palasia minusta

Eikös asiaan kuulu aina kirjoittaa jotain itsestään? On muuten mielenkiintoista miettiä asioita taaksepäin - mitä elämässä on tapahtunut milloinkin. Pari päivää sitten tajusin, että on kulunut 15 vuotta siitä kun ostin äidilleni lahjaksi hänen elämänsä ensimmäisen lahjakortin. No - eihän siitä niin kauan ole. Sitten tajusin olleeni 10 vuoden ikäinen lahjakortin ostaessani. Hurjaa! Mihin aika on kadonnut?! Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä kun muutin miehen perässä uudelle paikkakunnalle. Seitsemän vuotta siitä kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kolme (ja puoli) vuotta siitä kun ostin ensimmäisen läppärini. Se sama läppäri muistutti minua juuri asiasta kun N-kirjain sinkosi sormeni mukana irti B:n ja M:n välistä. Ehkä se yrittää kertoa minulle, että olisi aika jo vaihtaa uuteen?

Seuraavassa ei todellakaan ole kaikkea elämästäni - vain palasia minusta. 


Olen asunut suurimman osan elämästäni omakotitalossa, järven rannalla, äitini ja isäni kanssa :). Sisarukseni (puolikkaat, mutta lasken heidät kokonaisiksi) ovat minua paljon vanhempia. Veljeni ehti asua muutaman vuoden kotona minun synnyttyäni.

Olen ollut koulukiusattu. Opettajani haukkui minua kerran makkaramaijaksi liikuntatunnilla - äiti sai kilarit. Muistan sen vieläkin miten äiti hurjassa 157 senttimetrin pituudessaan paineli opettajan puheille häränraivo sisällään. Opettaja ei nimitellyt toiste. Paras kaverini oli poika, tytöt syrjivät minua - en sopinut joukkoon. Olin aivan liian pyöreä, liian iloinen, liian puhelias ja liian kaikkien kaveri. En kuitenkaan muista viettäneeni välitunteja yksin. Ehkä pahinta olikin kun välillä minulla oli kavereita ja kun "tuuli kääntyi" en kelvannutkaan kaveriksi. Sama päti tallilla. En taaskaan sopinut joukkoon.

Vaarini kuoli kuusi vuotta ennen kuin synnyin. 11:een ikävuoteen mennessä olin menettänyt loputkin isovanhempani.

Pelkäsin yläasteelle menoa. Olin varma, että syrjiminen ja kiusaaminen jatkuisivat tai ainakin pahenisivat. Hei - minut kuitenkin muistetaan siitä, että minulla oli päälläni paita, johon oli painettu Leonardo DiCaprion paita (äiti ei tainnut olla sinä aamuna kotona kun lähdin tutustumisreissulle)! Siinä uljaassa t-paidassa, jonka alla oli poolo, minä menin tutustumaan THE yläasteelle :D. Wau! Arvatkaas mitä - syrjintä loppui. Liekö syy vakuuttavassa paidassa? En koskaan kuulunut siihen THE porukkaan, joka oli niitä koulun cooleimpia tyttöjä. Mutta minä sain ystäviä, jotka ovat tänäkin päivänä elämässäni. Heidän kanssaan olen harvoin enää yhteydessä (paitsi aktiivisella facebookin kyttäämisellä), mutta aina kun puhumme tai tapaamme, on kuin päivääkään ei olisi välistä pois! 

Ensimmäistä kertaa tunsin vahvasti kuuluvani porukkaan kun sain ensimmäisen ikioman koirani vuonna 2001. Damin myötä löysin tieni palveluskoiraharrastuksen pariin. Pienellä paikkakunnalla, pienellä porukalla vietimme monet hullun hauskat treenit ja saunaillat. Kerran talvella maatessani valkoisen muovin alla lumihangessa kaverin koiraa piilossa tuli mietittyä, että "hullun hommaa" vaan hauskaa oli :D. Pahin pelkoni oli kesäisin treenatessa oli, että törmäisin hämähäkkiin :D. Nähkääs kun siellä piilossa pitää olla hiljaa, jotta koira joutuu etsimään ihmisen hajulla eikä äänellä. Ajatelkaas nyt jos olisi joku tappajahämähäkki lähestynyt minua vaanien ja minun vaan pitäisi istua hiljaa!

Olen treeniporukalle ikuisesti kiitollinen. Löysin lisää palasia itsestäni. Monta mahtavaa ihmistä tarttui elämääni. Yksi heistä on toisinaan ollut minulle kuin toinen äiti. Hän on tukenut, ollut olemassa ja kuunnellut. Kiitos!

Seurustelin 5 vuotta ensimmäisen poikaystäväni kanssa, erosimme 2007 ja muutin ensimmäistä kertaa asumaan ihan yksin. Yksin asuminen teki hyvää. Aloin viimein oppia itsestäni asioita ja uskalsin mennä seisomaan peilin eteen ihmetellen kuka minua katsoo takaisin. Minulle alkoi muodostua kuva itsestäni.

Asun nyt omakotitalossa kolmen koiran ja miehekkeen kanssa. On minulla hevonenkin, mutta se ei asu meidän kanssa ;).


Elämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta suurimman osan valinnoista teemme itse. En ole enää se tyttö, jota kukaan ei halua leikkeihin mukaan. En ole enää se tyttö, joka on liian iloinen. En vieläkään ole se tyttö, joka menee mallin mittoihin. En kuitenkaan tarvitse elämääni niitä ihmisiä, joille en kelpaa. Minulla on ystäviä - ystäviä joiden kanssa olen tasavertainen. Olen kulkenut elämässäni pitkän matkan, mutta vielä pidempi matka on edessä. Kun ajattelen sitä, minua suorastaan jännittää! On äärimmäisen jännittävää 20 vuoden päästä palata tähän hetkeen ja miettiä miten paljon uusia asioita on itsestään oppinut.


Puhuin kerran ystäväni kanssa elämästä. Kerroin miten paljon kaikkea jäisi tekemättä jos saisin tietää kuolevani. Hän katsoi minua hetken hieman hymyillen. Ei kai meistä kukaan ole jäänyt tänne eloon vaan kaikki me tiedämme kuolevamme - emme vain tiedä milloin ;). Täytynee siis yrittää elää tätä elämää siten, että ihan oikeasti voi olla tyytyväinen. Jokainen tekee virheitä, eri asia on ottaako niistä opikseen (tehdäkseen jälleen uusia).

Elämää linssin läpi

-11 astetta pakkasta, aurinko, koira, toppavaatteet ja kamera. Liki 1,5 tuntia kului ja vasta kodin ilmestyessä näkyviin huomasin, etten ollut ajatellut aikuisten asioita ollenkaan! Elin niin täysin linssin läpi, etten muistanut ajatella ollenkaan. Ei kai se niin pahasta ole ;) ? Pääni on toisinaan kuin tehosekoitin - pitää kovaa ääntä ja kaikki on yhtä mössöä. 

Hetki hiljaisuutta oli siis äsken tarjolla minulle :).














Ehkä suosikkini tämän päivän kuvista.
Metsässä oli melko paljon lunta.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Miksi pitäisi?

Teen vuorotyötä. Se siis tarkoittaa sitä, etten ole läheskään aina viikonloppuja vapaalla. Se myös tarkoittaa sitä, että olen pääsääntöisesti iltaisin töissä (tai yövuorossa). Olen erittäin huono aktivoitumaan päivinä, joina menen illaksi töihin. Vahdin siis kelloa enkä osaa tarttua mihinkään. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka viisarit villiintyisivät juoksemaan ihan omaan tahtiinsa mikäli niitä ei vahdi!

Lainasin eilen työkaverilta höyrypesurin. Tästä facebookissa kerrottuani, seurasi kahden 25-vuotiaan ihmisen keski-ikäinen keskustelu siitä miten hyvä laite on höyrypesuri kun sillä voi pestä sohvatkin. Mitä seuraavaksi? Pesuainevertailu? Mikä pesuaine puhdistaa parhaiten ja tuoksuu parhaalta? Ystäväni kerran keksi myös, että elmukelmussa vain toinen puoli tarttuu kunnolla - toinen ei. Tiesittekö tämän?


Niin siis asiaan. Oli vapaapäivä ja höyrypesuri. Eilen illalla testasin sitä pesuhuoneessa. Ihan jees. Jätin sen tuohon apukeittiöön, jotta sitten tänään jatkan keittiön kaakeleista. Ette ikinä arvaa missä se pesuri on nyt?! No siellä apukeittiön lattialla :D. Miksi pitäisi tehdä kaikki tänään kun huomennakin on vielä vapaapäivä ja voin aivan hyvin käyttää sen tekemiseen.


Taitaa olla yleinen vika (?), että kun vapaapäivä koittaa on lista siitä mitä pitää tehdä. Minäpä päätin juntata persiini sohvalle, nostaa jalat rahille ja katsoa elokuvan. Suoritin nämä vaiheet. Hetken jo koin kauhunsekaisia sydämentykytyksiä, sillä en tiennyt mikä piuha dvdsoittimen/digiboxin/telkkarin/lampun/miljoonan elektronisen laitteen takaa pitää siirtää ja minne. Tämä oli edellytyksenä miellyttävälle elokuvan katselulle. Tässä vaiheessa iltaa voin paljastaa, että kyse oli yhdestä piuhasta (scartista), joka oli irroitettava digiboxista ja siirrettävä dvdsoittimeen. Tämän vaativan tehtävän osasin suorittaa pyydettyäni konsultaatioapua tekstiviestitse avomieheltäni.


Ainoat vaativat suoritukset tältä päivältä oli koiran lenkitys ja pyykinpesu. Miksi pitäisi vapaapäivä käyttää hullun lailla tekemiseen? Entä miksi pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä jos päivää ei ole käyttänyt kaikkeen vaan on vain rötvännyt? Minäpä kerron jotain. Ei pidäkään! Minä olen tänään laiskotellut eikä ole edes huono omatunto :).

Minun blogini

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Jo aivan pienenä täyttyi päiväkirja toisensa jälkeen. päiväkirjat täytin syvällisillä ajatuksillani - niin syvällisillä kuin alakoululainen voi täyttää. Kirjoittaminen oli minun keinoni purkaa pääni sisällä vellovia ajatuksia. Kirjoittaminen on minun keinoni edelleen.

Joskus olen jopa haaveillut siitä, että saisin kirjoittaa työkseni. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että pakko tappaa luovuuden. Olisi kamalaa jos aikataulu painaisi päälle eikä päähän tulisi ensimmäistäkään ajatusta.

En vielä tiedä millainen tästä blogista tulee. En oikeastaan tiedä edes mistä aion tänne kirjoittaa. Useasti huomaan kuitenkin ihmetteleväni ympärillä tapahtuvia asioita ja koen tarvetta jakaa niitä.

Eniten kirjoitan itseäni varten. Toivonhan toki kuitenkin saavuttavani edes muutamia lukijoita. 

Kirjoittamisen lisäksi on paljon asioita joista pidän. Yksi blogissa näkyville tulevista on varmastikin valokuvaus. Minulla ei ole järjestelmäkameraa. Olen erittäin huono säästämään, joten siinä syy että kamera on edelleen hankkimatta. Kyykin siis milloin missäkin pokkarin kanssa. Kenties minua pidetään paikallisena kylähulluna ;). On muuten niin, että harvoin näen näillä nurkilla ketään muuta kykistelemässä kameran kanssa milloin minkäkin ötökän perässä. Aikanaan lukion historianopettaja sanoi aina kokeisiin lukiessa, että "suuret linjat, suuret linjat" - ei ole minulla valokuvauksessa pätenyt. Inhoan ötököitä - paitsi jos ne saa ikuistettua linssin läpi. 

Toivottavasti tästä blogista kehittyy mukava matka jonnekin uskomattomiin sfääreihin ;). Kerron tässä vaiheessa, että tietyssä mielentilassa voin olla hyvinkin sarkastinen. Toivon, ettei kukaan vedä siis hernettä nenään. Herneen saaminen pois sieltä voi nimittäin olla hyvinkin hankalaa. Kokeilin pienenä! Siitä tuli terveyskeskusreissu. Aina välillä nykyisin mietin jäikö siitä herneestä joku pala vielä nenään, mutta ei se ainakaan pahasti vaivaa!