torstai 10. helmikuuta 2011

Palasia minusta

Eikös asiaan kuulu aina kirjoittaa jotain itsestään? On muuten mielenkiintoista miettiä asioita taaksepäin - mitä elämässä on tapahtunut milloinkin. Pari päivää sitten tajusin, että on kulunut 15 vuotta siitä kun ostin äidilleni lahjaksi hänen elämänsä ensimmäisen lahjakortin. No - eihän siitä niin kauan ole. Sitten tajusin olleeni 10 vuoden ikäinen lahjakortin ostaessani. Hurjaa! Mihin aika on kadonnut?! Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä kun muutin miehen perässä uudelle paikkakunnalle. Seitsemän vuotta siitä kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kolme (ja puoli) vuotta siitä kun ostin ensimmäisen läppärini. Se sama läppäri muistutti minua juuri asiasta kun N-kirjain sinkosi sormeni mukana irti B:n ja M:n välistä. Ehkä se yrittää kertoa minulle, että olisi aika jo vaihtaa uuteen?

Seuraavassa ei todellakaan ole kaikkea elämästäni - vain palasia minusta. 


Olen asunut suurimman osan elämästäni omakotitalossa, järven rannalla, äitini ja isäni kanssa :). Sisarukseni (puolikkaat, mutta lasken heidät kokonaisiksi) ovat minua paljon vanhempia. Veljeni ehti asua muutaman vuoden kotona minun synnyttyäni.

Olen ollut koulukiusattu. Opettajani haukkui minua kerran makkaramaijaksi liikuntatunnilla - äiti sai kilarit. Muistan sen vieläkin miten äiti hurjassa 157 senttimetrin pituudessaan paineli opettajan puheille häränraivo sisällään. Opettaja ei nimitellyt toiste. Paras kaverini oli poika, tytöt syrjivät minua - en sopinut joukkoon. Olin aivan liian pyöreä, liian iloinen, liian puhelias ja liian kaikkien kaveri. En kuitenkaan muista viettäneeni välitunteja yksin. Ehkä pahinta olikin kun välillä minulla oli kavereita ja kun "tuuli kääntyi" en kelvannutkaan kaveriksi. Sama päti tallilla. En taaskaan sopinut joukkoon.

Vaarini kuoli kuusi vuotta ennen kuin synnyin. 11:een ikävuoteen mennessä olin menettänyt loputkin isovanhempani.

Pelkäsin yläasteelle menoa. Olin varma, että syrjiminen ja kiusaaminen jatkuisivat tai ainakin pahenisivat. Hei - minut kuitenkin muistetaan siitä, että minulla oli päälläni paita, johon oli painettu Leonardo DiCaprion paita (äiti ei tainnut olla sinä aamuna kotona kun lähdin tutustumisreissulle)! Siinä uljaassa t-paidassa, jonka alla oli poolo, minä menin tutustumaan THE yläasteelle :D. Wau! Arvatkaas mitä - syrjintä loppui. Liekö syy vakuuttavassa paidassa? En koskaan kuulunut siihen THE porukkaan, joka oli niitä koulun cooleimpia tyttöjä. Mutta minä sain ystäviä, jotka ovat tänäkin päivänä elämässäni. Heidän kanssaan olen harvoin enää yhteydessä (paitsi aktiivisella facebookin kyttäämisellä), mutta aina kun puhumme tai tapaamme, on kuin päivääkään ei olisi välistä pois! 

Ensimmäistä kertaa tunsin vahvasti kuuluvani porukkaan kun sain ensimmäisen ikioman koirani vuonna 2001. Damin myötä löysin tieni palveluskoiraharrastuksen pariin. Pienellä paikkakunnalla, pienellä porukalla vietimme monet hullun hauskat treenit ja saunaillat. Kerran talvella maatessani valkoisen muovin alla lumihangessa kaverin koiraa piilossa tuli mietittyä, että "hullun hommaa" vaan hauskaa oli :D. Pahin pelkoni oli kesäisin treenatessa oli, että törmäisin hämähäkkiin :D. Nähkääs kun siellä piilossa pitää olla hiljaa, jotta koira joutuu etsimään ihmisen hajulla eikä äänellä. Ajatelkaas nyt jos olisi joku tappajahämähäkki lähestynyt minua vaanien ja minun vaan pitäisi istua hiljaa!

Olen treeniporukalle ikuisesti kiitollinen. Löysin lisää palasia itsestäni. Monta mahtavaa ihmistä tarttui elämääni. Yksi heistä on toisinaan ollut minulle kuin toinen äiti. Hän on tukenut, ollut olemassa ja kuunnellut. Kiitos!

Seurustelin 5 vuotta ensimmäisen poikaystäväni kanssa, erosimme 2007 ja muutin ensimmäistä kertaa asumaan ihan yksin. Yksin asuminen teki hyvää. Aloin viimein oppia itsestäni asioita ja uskalsin mennä seisomaan peilin eteen ihmetellen kuka minua katsoo takaisin. Minulle alkoi muodostua kuva itsestäni.

Asun nyt omakotitalossa kolmen koiran ja miehekkeen kanssa. On minulla hevonenkin, mutta se ei asu meidän kanssa ;).


Elämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta suurimman osan valinnoista teemme itse. En ole enää se tyttö, jota kukaan ei halua leikkeihin mukaan. En ole enää se tyttö, joka on liian iloinen. En vieläkään ole se tyttö, joka menee mallin mittoihin. En kuitenkaan tarvitse elämääni niitä ihmisiä, joille en kelpaa. Minulla on ystäviä - ystäviä joiden kanssa olen tasavertainen. Olen kulkenut elämässäni pitkän matkan, mutta vielä pidempi matka on edessä. Kun ajattelen sitä, minua suorastaan jännittää! On äärimmäisen jännittävää 20 vuoden päästä palata tähän hetkeen ja miettiä miten paljon uusia asioita on itsestään oppinut.


Puhuin kerran ystäväni kanssa elämästä. Kerroin miten paljon kaikkea jäisi tekemättä jos saisin tietää kuolevani. Hän katsoi minua hetken hieman hymyillen. Ei kai meistä kukaan ole jäänyt tänne eloon vaan kaikki me tiedämme kuolevamme - emme vain tiedä milloin ;). Täytynee siis yrittää elää tätä elämää siten, että ihan oikeasti voi olla tyytyväinen. Jokainen tekee virheitä, eri asia on ottaako niistä opikseen (tehdäkseen jälleen uusia).

2 kommenttia: