maanantai 28. maaliskuuta 2011

"Kuutamolla"

Aina välillä sitä on ihminen hieman kuutamolla ja nuppi sekaisin. Viime aikoina en ole tottunut aikaisiin aamuherätyksiin, koska tosiaan työni on iltapainotteista. Kuluneen viikon olen kuitenkin painanut menemään tukka tötteröllä. On ollut aamuvuoroja, koiratreenejä, tallilla käymistä yms. aktiviteettiä. Tänään aamulla sain sitten nukkua pidempään, koska minulla on vapaapäivä. Eilen illalla sammuin sänkyyn kuin saunalyhty. Heräsin kuitenkin siihen, että isäntä antoi otti koirat ulkoa sisälle ja antoi niille ruuat. Taivastelin herätessäni sitä, että kuinka kamalan myöhään hän oikein on valvonut vaikka on töihinkin menossa. Kaivoin puhelimen käteeni, vilkaisin kelloa ja ymmärsin hitaasti, mutta varmasti aamun koittaneen. Kello oli jotain seitsemän ja puoli kahdeksan väliltä. Nyt ehkä hämärästi muistan jonkinnäköisen herätyskellon aamulla piipittäneen vaan aika heikosti se on tajuntaani mennyt. Yleensä herään tarvittaessa kelloon oikeinkin hyvin. Minulla aamuisin soi yksi herätyskello kun miehellä niitä soi kolme - ihan vaan varmuuden vuoksi. Kaksi kännykkää ja tavallinen herätyskello, joka pitää nousta sammuttamaan. Jos en aivan väärin muista niin kolmesta kellosta huolimatta on mies joskus nukkunut pommiin :D

Iltalehdessä oli tänään hieno uutinen. Siinä kerrottiin, että kevät tulee tänä vuonna myöhään! Sitä on hyvin vaikea arvata kun katsoo ikkunasta ulos... aurinko paistaa, vesi tippuu räystäistä... eiku... puut heiluu tuulessa, lunta sataa, tuuli pöllyttää lunta, tiet on liki tukkeessa kun pelloilta on lumet siirtyneet tien puolelle.. Mutta hei - hyvä kun iltalehdessä kerrottiin kuitenkin, että kevät antaa odottaa itseään!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

"These boots are made for walking, and that's just what they'll do"

Tai no oikeastaan kyllä lenkkarit...

On nimittäin taas se aika vuodesta kun tulee mieli sujauttaa sirot nelikymppiset läpyskät lenkkareihin ja lähteä testaamaan miten hyvin niillä pysyy pystyssä. Niin siis niillä lenkkareilla. Nelikympin läpyskähän pitää pystyssä tiukemmassakin kurvissa! Otetaan nyt kuitenkin huomioon, että täällä meillä ei ole asfalttiteitä, joiden pinta olisi auringossa sulanut ja tämän takatalven jäljiltä tiet on melkoisen liukkaat.
Lenkkareilla on merkillinen voima. Atleettinen kestävyysurheilijan vartaloni liikkui kuin rasvattu salama! Koko talven olen rahnustanut Kuoman (eläköön Kuomakenkä!) saappailla pitkin polkuja ja teitä. Suoraan sanottuna välillä homma on kiinnostanut kuin kilo paskaa ja pääasia onkin ollut, että koira saa liikuntaa. Olen ronskisti rikkonut koirien irtipitosäädöksiä ja pitänyt koiraa irti. Todennäköisesti kerran kuukaudessa vastaan tulleet ihmiset eivät ole tästä pahastuneet. Vielä todennäköisempää on, ettei ketään ole tullut vastaan edes kerran kuukaudessa. Lenkkarit kun ihmislapsi sai jalkaansa, oli meininki ihan toinen! Olisi tehnyt mieli kävellä piiiiiiitkä lenkki vaan aika ei antanut tällä kertaa periksi - jospa huomenna?

Joskus (niin siis todellakin vain joskus) lenkkeillessä tuntuu, että askel on mielettömän kevyt ja on pakko juosta. Jälleen palataan tähän atleettiseen kestävyysurheilijan kroppaan. Tiedättehän miten kaltaiselleni ihmiselle käy juoksemista seuraavana päivänä? Sängystä noustaan ylös vetoavun kanssa ja joka kerta kun lihakset jännittyy kirotaan kuin pohjalaaset konsanaan! 

Kevät tulee - varmasti!

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Kodinhengetär

Heräsin eilen ajoissa ennen töihin lähtöä, jotta ehdin juoda aamukahvin rauhassa ja samalla hieman surffailla internetin ihmeellisessä maailmassa. Pesaisinpa siinä koneellisen pyykkiäkin heti aamutuimaan. Laitoin tietokoneen hyrisemään, mittasin sopivan määrän vettä ja kahvinpuruja keittimeen ja menin laittamaan naamani siihen kuntoon, jotta ihmisten ilmoille kehtaisin lähteä. Kävelin keittiöön, valitsin mustan kahvikupin (made by Ikea) kaapista ja ojensin käteni kohti kahvinkeitintä. Seurauksena oli järkytys! Kahvi ei ollut tippunut. Kuinka tämä oli mahdollista? Tarkastin tilanteen, tarrasin mustaan johtoon ja änkäisin sen pistorasiaksi kutsuttuun seinässä olevaan aparaattiin ja kappas kepponen - kahvinkeitin alkoi mukavasti ruplattaa. Päivän vinkki: Laitetaan se kahvinkeittimen johto seinään jos halutaan kahvia. Meillähän piuha otetaan seinästä irti koirien vuoksi, etteivät ne nenällään tökkää keitintä päälle. 


Tänään tutustuin astianpesukoneen anatomiaan. Tai oikeastaan tutustuin siihen jo lauantaina töissä kun siellä erinäisten kohteiden puhtaudesta pidetään parempaa huolta kuin mitä kotona pidän. Kiitos siis työpaikalleni, ymmärsin astianpesukoneen sihdin olevan helposti irroitettava (tähän asti se on ollut vain kahvallinen osa pesukoneen pohjalla) ja säännöllisesti puhdistusta vaativa. Kai se nyt riittää jos parin vuoden välein putsaa? Mikä hienointa - sain sen sihdin sinne vielä tyylikkäästi takaisin paikalleenkin!



Eikä siinä vielä kaikki! Ah kuinka ihana rasvakerros oli kertynyt liesituulettimeen. Sitähän joku tyhmempi vois luulla, että vesihöyryähän sinne vaan menee kun kaikenmaailman jauhelihoja ruskistelee, mutta eihän se nyt ihan niin ole. Viisas osaa ottaa huomioon, että rasvapalon riski kasvaa jos liesituuletinta ei puhdista säännöllisesti (kahden vuoden välein). Niinpä käsittelin tämänkin vekottimen.






Tuo edellä oleva palapeli on kyllä vielä levällään tiskipöydällä. Kohta pitäisi lähteä tutkimaan miten sen saa takaisin... Kolme osaa pitäisi mennä läjään jopa tämän kodinhengettären aivoilla!

Tähän kohtaan vielä voisin sanoa, että "Eikä siinä vieläKÄÄN kaikki!" Katsokaa ja ihailkaa.

 
Niin on mikrossa kirkasta, että suorastaan häikäisee! Aurinkolasit pitäis olla päässä kun tuonne katsoo. No mutta hei - yks maksalaatikon lämmitys niin mikro näyttää siltä kuin sinne ois pieraistu mahataudissa! En ole muuten koskaan keksinyt, että miten ihmeessä maksalaatikko voi aina räjähtää mikroon? Vaikka siinä miten olis mikrokupu päällä niin AINA, ihan aina sitä on joka puolella mikroa. Uskomatonta tavaraa!

Olettekos kuulleet seuraavan sananlaskun: "Laiska töitään luettelee." Mitä minuun tulee voisin jatkaa sitä seuraavasti: "Vielä laiskempi ottaa kuvatkin." Siksi siis teille todistusaineistoa siitä, että puhdasta tuli :D. Voin sitten taas parin vuoden kuluttua kuvata nämä kohteet seuraavan kerran!

Lapsuudestani muistan julisteen, jossa jääkarhu makaa jossain jäälohkareella. Julisteessa oli mahtava teksti. En ole varma muistanko sitä sanatarkasti, mutta jotenkin näin se meni: "Kotityöt ovat kiehtovia, voin ajatella niitä tuntikausia."

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Onnellisuus on vaikea laji

"Onnellisuus on psykologi David Myersin mukaan läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää. Psykoanalyysin perustajan Sigmund Freudin mukaan rakkaus ja työ ovat tärkeimmät onnen lähteet. Useiden tutkijoiden mukaan ihmisen persoonallisuudella on geneettinen perustansa, ja sellaiset luonteenpiirteet kuin hyvä itsetunto, optimistisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat omiaan lisäämään onnellisuutta." (Wikipedia)

Kuluneen viikonlopun perusteella olen itse eniten seuraavan herran kanssa samaa mieltä:
"Filosofi Demokritos arvioi sen olevan onnellinen, joka ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on." (Wikipedia)

Monesti sitä miettii miten moni asia on huonosti. Tietysti on asioita, jotka vaikuttavat olennaisesti vallitsevaan olotilaan. Yksi asia on raha. Vaikka raha ei tee onnelliseksi, on elämä helpompaa jos ei joka senttiä tarvitse laskea. Uusi tukka, uudet vaatteet tai vaikkapa heräteostosten tekeminen tuo hyvää mieltä - minulle ainakin. Uskon suurimman osan ihmisistä olevan materialisteja ainakin jossain määrin. Kaunis sisustuskin syntyy erilaisilla esineillä ja materiaaleilla. Minä ihailen aina kauniita sisustuksia.

Merkittävämpää kuitenkin onnellisuudessa on hyvät elinolosuhteet. Minä väitän, että kokeakseen onnellisuuden tunteen ei elämässä jokaisen asian tarvitse olla kohdallaan. Ehkä onnellisuus ei silloin ole joka hetki vallitseva olotila (milloinpa se olisikaan), mutta hetkellisesti onnellinen voi olla vaikka joku asia mättäisikin.

Vietin kuluneena viikonloppuna hyvin Ystävällistä viikonloppua.

Olen muuttanut kaksi vuotta sitten pois kotipaikkakunnaltani. Muutin miehen perässä ja rakensin elämäni uudelle paikkakunnalle. Vaikka täällä lähistöllä on jokunen uusi kaveri ja yksi mahtihyvä ystävä, kaipaan toisinaan vanhoja ystäviäni todella kovasti. Kaipaan niitä hetkiä kun puhelin soi ja ääni puhelimessa sanoo: "Pistäs kahvi tippumaan, olen viiden minuutin päästä siellä." "Ooksä kotona? No mä tuun käymään." jne. He ovat ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni pitkään. En toki väitä, että pienellä paikkakunnalla olisin elänyt kovinkaan vilkasta seurapiirielämää :D. Ehkä pääsääntöisesti kotona oli minä ja koirat. Pidin kuitenkin elämästäni - olin siihen tyytyväinen. En ollut onnellinen, mutta olin tyytyväinen.

Lauantaina meillä kävi vieraita kotipaikkakunnaltani. Ystävä, sen mies (eiköhän sekin jo tähän ystäväkastiin mene ;) ja heidän 7-kuinen tyttärensä - minun kummilapseni. Mietin voiko ihminen sillä hetkellä juuri onnellisempi olla. Tuo hetki nauruineen sai minut unohtamaan kaiken mikä ikinä mieltä onkaan painanut. Onnellisuuden tunne oli suorastaan huumaava. Sillä hetkellä olin onnellinen siitä mitä minulla on, enkä tosiaan murehtinut sitä mitä ei ole.

Eilen sitten vielä aurinkoisessa, joskin hurrrjan kylmässä tuulessa kävimme lähellä asuvan ystäväni kanssa ulkoilemassa. Ysti, kolme koiraa ja reilusti teitä/polkuja missä kävellä. 1,5 tuntia hurahti kuin siivillä. Voin vain todeta, että minulle ystävät ovat merkittävä osa onnellisuutta.
Mieltä ilostuttaa myös se, että kevät todella tulee. No jep - jos nyt katson ulos voin todeta sään "ei niin keväiseksi". Pakkasta on vain muutama aste, mutta viima on jälleen pureva ja aurinkokin on mennyt piiloon. Tänä talvena muuten on ollut ärsyttävät ilmat (se siitä onnellisuudesta :D). Jos on ollut lauhaa, on satanut lunta KOKO AJAN. Jos ei ole satanut lunta, on ollut tuhoton määrä pakkasta. Aurinkokin on ollut suurimmaksi osaksi piilossa. Mutta hei - kevät tulee! Tosin.. Nyt lauhtumisen myötä on alkanut ihan tolkuton tuuleminen. Valivalivali. Tulispa kesä niin pääsis valittamaan miten kuuma on eikä jaksa tehdä mitään!

On kuitenkin kolme varmaa kevään merkkiä:
1. Lumen alta alkaa paljastua teiden pinnat. Täällä on jo paljon ihan sulia teitä, joskin tuo kotoa lähtevä tie onkin aivan peilijäässä. 
2. Koiralla ja hevosella on karvanlähtöaika. Takuuvarma kevään merkki.
3. Opelin takakontti lähtee auki!! Mun OppiPojan EnsiLempi on farmariauto, jonka takaluukku avataan semmosesta metallisesta napista. Senhän tietää miten käy kun jonnekin sinne napin ympärille menee vettä, joka sitten jäätyy. Koira on kulkenut koko talven takapenkillä. NYT se luukku taas avautuu! Love is in the air :D

Toivottavasti aurinkoa saadaan jatkossakin niin pysyy takaluukun nappi sulana!

torstai 3. maaliskuuta 2011

Yhden ihmisen monet eri persoonat

Läheiseni eivät ehkä tunnistaisi minua samaksi ihmiseksi jos näkisivät minut töissä. Samoin työkaverini eivät ehkä tunnistaisi minua samaksi ihmiseksi jos näkisivät minut kotona. Kuinka yhdessä ihmisessä voi olla kaksi niin erilaista puolta? Miten töissä määrätietoinen ja auktoriteetteja asettava, johdonmukainen ihminen voi kotona muuttua toista viimeiseen asti miellyttäväksi - kuin varjoksi työminästään? Näitä kysymyksiä tulee mietittyä paljonkin vaan vastausta en ole vielä niihin keksinyt. Haluaisin löytää kotona kultaisen keskitien. Haluaisin olla enemmän sellainen kuin töissä. Haluaisin olla itsevarma, rohkea ja uskaltaa sanoa oman mielipiteeni rohkeammin. Ystäväni tuntevat minut kuitenkin ihmisenä, joka on monissa tilanteissa itsevarma ja ihan takuuvarmasti uskaltaa sanoa mielipiteensä. Siksi moni saattaisi jopa ihmetellä näitä minun pohdintojani.

En pidä riitelystä. En halua olla vastarannankiiski. En halua kuitenkaan olla hiirulainen - tiedän, etten oikeasti ole sitä. Vai mitä olen oikeasti? Millainen minä olen? Olenko luonteeltani hiirulainen vai rohkea? Avoin vai sulkeutunut? Itsevarma vai varjo? Huumorintajuinen vai tosikko? Minusta varmasti löytyy kaikkia edellä mainitsemiani piirteitä. Mikä sen määrittää mitkä niistä näkyvät missäkin? Miksi monesti tuntuu, että kotona kadotan itseni? Toisaalta taas olen sitä mieltä, että kotona todella olen juuri sitä mitä olen eli kotivaatteet päällä koikkelehtiva eukko, jonka ajatus on välillä niin korkealentoista, etten ymmärrä sitä itsekään.

On toki totta, että toisinaan vältän riitelyä niin pitkään, että altistan itseni hyväksikäytölle. Olen myös ollut tilanteessa, että tajuan toisen ihmisen käyttävän minua hyväksi, mutten pidä sitä pahana asiana ollessani itse tilanteen tasalla. Enhän toki halua riidellä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. 

Kuitenkin osaan kiukutella - olen siinä harvinaisen hyvä. Kiukuttelen nykyisin hyvin harvoin. Voin kertoa, että olen joskus kiukutellut PALJON enemmän. Olen kiukutellut niinkin paljon, etten oikeastaan tehnyt päivittäin muuta kuin kiukutellut. Exälleni olen todennut seuraavaa: "Mä en kyllä tajua miten sä kestit mua." Suhteemme kesti viisi vuotta - minä lähdin. Vasta eron jälkeen aloin rakentaa omaa itsenäistä minäkuvaani - en ole saanut sitä vielä valmiiksi vaikkakaan se ei enää ole yhtä pirstaleinen kuin joskus aiemmin.

Tiedän, että olen hyvä työssäni. Tiedän, että olen hyvä hevosten kanssa. Tiedän, että kohtelen koiraani hyvin. Tiedän, että olen hyvä ystävä. Tiedän, että olen hyvä puoliso. Kaikki asiat, joissa tiedän olevani hyvä, ovat tietyllä tavalla välillisiä asioita minusta itsestäni nähden. Kaikki ne asiat ovat "rooleja". Väitän olevani hyvin aito ihminen, mutta en osaa nimetä itsestäni ominaisuuksia, jotka ovat mielestäni hyviä. Minun on aina ollut vaikeata ottaa vastaan positiivista palautetta, enkä todellakaan osaa kehua itseäni. Yksi maailman vaikeimmista asioista on kirjoittaa työhakemus, koska siinähän täytyy kehua ja mainostaa itseään. Uskon olevani hyvä niissä asioissa, joita työhakemukseeni laitan, mutta turvallisuuden asiaan tuo se, että kyse on työminästäni. 

Jos minun täytyisi tehdä mainospuhe avopuolisolleni, olisin ehkä enemmän kuin hukassa. Todennäköisesti kirjoittaisin siihen asioita, jotka jollain lailla liittyvät toisen miellyttämiseen (esim. kuunteleminen). En osaisi kirjoittaa siihen omista tarpeistani nousevia asioita. Parisuhteessa kuitenkin mielestäni on kyse siitä, että molempien tarpeet tulevat täytetyiksi ja molemmat saavat vaatia, kuin myös molemmilla on velvollisuus antaa itsestään. 


Ehkä otankin tavoitteekseni opetella itsevarmemmaksi myös kotona. Miksi en pystyisi siihen kotona kun kerran pystyn siihen töissäkin? Eihän kenenkään velvollisuus ole elää miellyttäen muita ihmisiä. 


Loppujenlopuksi en tiedä onko tässä kirjoituksessa mitään järkeä. Kellokin tulee pian kolme... Aivot ovat siis aika jumissa. Sen takaan, että punaista lankaa tässä ei ole :D. Ehkä tämä enemmänkin on jotain ajatuksen virtaa eri persooniltani...

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

KELA - valmistuvan opiskelijan ystävä!

Miten paljon voi ihmistä raivostuttaa?! Ystävämme KELA lähestyi minua alle 30 vuorokautta sitten päätöksellä, jonka mukaan se haluaa viisi kuukautta opintotukea/asumislisää takaisin vuodelta 2009, jolloin olen valmistunut. Tuo summa olisi siis korkoineen (15%) 2640,86 euroa. Minä siitä sitten toimittamaan palkkanauhoja ja pyytämään uudelleenkäsittelyä. Laskin vain itse summat yhteen, vähensin kokonaistuloista summan ja totesin, ettei vapaan tulon raja ylity (eli n. 17000 euroa). 
Hei eihän sitä nyt niin lasketa! Katsokaas kun opiskelukuukautta kohti saisi tienata vain vähän yli 600 euroa. Näin maalaisjärjellä siis vuositulorajalla ei ole mitään halvatun väliä - opintotuen ohella ei voi tienata edes valmistumisvuonna. Jos kuukaudenkin käyt töissä niin eihän se palkka kuuteensataan jää.
Voihan se olla, että valmistuvalla opiskelijalla on varaa sanoa, että sori vaan, mutta mä aion elää opintotuella enkä tule teille töihin vaikka pyydätte. Katsokaas kun se töihin meno kuitenkin on sitä jalan oveen väliin potkimista. 
Mikä siis on lopputulos minun kohdallani? Selvityksen tekemisen jälkeen summa on VAIN 2066,32 euroa - ei enempää eikä vähempää. 
Sitä miettii, että kuinka kauan oikeasti on valmistumisen jälkeen taisteltava ennen kuin palkasta jää jotain itsellekin. Siis kyllähän minäkin rahaa käytän välillisesti itseeni (mm. hevosen ja koiran muodossa). Mutta onhan tää silti aivan perseestä jos ei ole sattunut syntymään kultalusikka perseessä. Ensin maksellaan KELAlle takaisin rahaa, sitten maksellaan opintolainaa takaisin. Ehkä 15 vuoden kuluttua voidaan sitten todeta, että on kaikki opintojen aikainen eläminen maksettu takaisin.
Samperi kun sapettaa!