tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kiire

Kyllä wikipedia sitten on yliviisas! Katsoin miten se käsittää termin kiire. Tässä otteita, en ihan kokonaan kopioinut.

"Kiire on jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan. Sitä voidaan tarkastella sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta.
Kiire on myös henkilökohtaisesti koettu rasittava tunne siitä, että on toimittava liian nopeasti. Jatkuvalla kiireellä on myös ruumiillisia ja henkisiä haittavaikutuksia. Jos kiire saa aikaan unenpuutetta tai ravinnonpuutetta, se voi aiheuttaa välittömiä ruumiillisia vahinkoja esimerkiksi aivoihin. Iso osa jatkuvan kiireen vahingollisuudesta ihmisille johtuu siitä, että ihmisen elimistö suhtautuu kiireeseen kuten henkeä uhkaaviin tilanteisiin. Kiireinen ihminen on jatkuvassa ylivirittyneisyyden tilassa, vaikka tämä tila on tarkoitettu vain hetkellisiin suorituksiin.
Jatkuva kiire on nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan tuotos." 

Onhan totta, että yhteiskunnalla on vaikutusta kiireen syntymiseen. Yksilön näkökulmasta kuitenkin väittäisin, että MINÄ luon itselleni kiireen. Tällä hetkellä minulla ei vielä ole kiire minnekään vaan n. neljä tuntia aikaa ennen kuin lähden tallille ja siitä sitten yövuoroon töihin. Kuitenkin huomaan koko ajan lietsovani itselleni kiirettä; pyykkikone on päällä, pitäisi mennä pihahommiin kun kerrankin ehtii, voisiko lenkittää koiran vai onko jo liian lämmin, sisällä pitäisi siivota.. jne. jne. aivot tekevät jatkuvaa työtä. Onhan toki niinkin, että jos rupeaisin toimimaan niin hommat tulisi tehtyä. Nyt on kuitenkin tilanne se, että pitkästä aikaa minulla on aikaa istua kahvikupin kanssa tässä koneella ihan rauhassa. Jos en vain itse tee siitä itselleni ongelmaa vaan annan luvan vain olla. Pääasia, että tärkeimmät hommat tulee hoidettua!

Minulle kiire syntyy harrastusten, töiden ja kodin yhteensovittamisesta. Jos tähän yhtälöön vielä lisättäisiin lapset niin huh huh! Noissa karvalapsissa on toistaiseksi ihan riittävästi :). Aina uuden työvuorolistan tullessa käyn sen läpi ja laitan viestiä tallille, että minä päivinä voisin osallistua tunneille (mielellään väh. kaksi kertaa viikossa + itsenäiset ratsastukset), sitten on agilitytreenit ja tukihenkilötoiminta. Kotonakin olisi joskus mukava olla. Mutta elämä on valintoja. Suurin osa ystävistä on jäänyt toisella paikkakunnalle muuton yhteydessä, joten elämällä aktiivista elämää uskon täyttäväni heidän jättämäänsä tyhjiötä. Olen tottunut siihen, että kahville voi pyörähtää viiden minuutin varoitusajalla, täällä sellaisia ystäviä ei ole. No mutta - onneksi puhelimet ja FB on keksitty ;).

Lauantaina käytiinkin vanhempien luona sukuloimassa ja molempien kummityttöjen perheissä kyläilemässä :). Kameraan tarttui nämä kuvat lapsuudenkodin rannasta. Näistä kuvista on kiire poissa :)




Ja lopuksi biisi, josta tykkään kovasti paljon: Anna Puu - C'est la vie

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Sytyttääkö?

Eilen tuntui sytyttävän. Olin kotimatkalla tallilta ja poikkesin meidän kyläkauppaan. Siinä sitten perunoita mätin pussiin ja huomasin kun vieressä oleva mies pari kertaa kulmansa alta vilkaisi minua samalla kun survoi maustekurkkuja pussiin. Ongelman hän kehitti siitä, että "mikähän se numero mahtaa olla?" Totesin vierestä, että "olisko vaikka 100?" Kovastipa alkoi tätä lierihattuista, huonohampaista n. 50 vuotiasta miestä naurattaa. "Toi oli hyvä, olisko vaikka 100, kokeillaas" ja sitä rataa. Siinä hän sitten intoutui kehumaan miten on niin nätti tyttö, että menee ihan sekaisin. "Joo, mä en kato enää." "Juu kattelet vaan niitä ostoksia niin teidät mitä ostat." :D. Jep! Voin vannoa, että näytin lähes missiltä atleettisessa vartalossani, ratsastushousuissa ja sinisessä fleecetakissa. Päänupin kruunasi musta Northice -pipo! Uu mama! Setä meni niin sekaisin, että unohti mitä oli ostamassa :D. Jotain hän siinä kovasti pupatti, mutta puolet taisi mennä ohi korvien. Ehdin sitten hieman hyllyllä eteenpäin kun edelliseltä hyllyltä vielä kuului: "Joo nyt mä hokasin, nyt mä hokasin. Hyvin pyörii pylly."

Tätä setää tuntui kovasti siis sytyttävän. Kotona totesin miehelle, että on se hyvä kun oma ukko on fiksu, muuten voisin luulla itseäni idioottmagneetiksi :D

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Nauru pidentää ikää

Jos tämä pitää paikkansa niin voin kertoa, että ehdin luultavasti kyllästyä elämääni ennen kuin loppu tulee vastaan. Sen lisäksi, että hyvät (ja joskus ihan tosi huonot) jutut ystävien kanssa naurattavat, olen mestari saamaan nauruhepuleita ihan vaan itseni kanssa. Voin veikata, että kerran jos toisenkin minua on pidetty aivan idioottina kun revin huumoria milloin mistäkin. Vaan minäpä kutsun sitä taidoksi nauraa itselleni. Vakavista asioista huumorin repiminenhän on toisaalta joidenkin mielestä paheksuttua. Niin minunkin mielestäni jos kyse on vahingonilosta, joka kohdistuu toisen elämään. Omasta elämästäni olen sitä mieltä, että kun menee aaaaaaivan päin mäntyjä, on pakko repiä huumoria sillä eihän muuten jaksaisi.

Mutta että niistä hepuleista. Tästä on jo tovi aikaa kun olin tehnyt munakasta aamupalaksi jonain viikonloppuaamuna. Siinä sitten syömisen jälkeen rupesin tiskaamaan muovista paistinlastaa. Lasta oli tiskialtaassa siten, että pidin "kahvasta" kiinni ja vauhditin menoa tiskiharjalla. Naps! Lasta katkesi kuin veitsellä leikaten ja minä sain hepulin :D. Veistelin siinä sitten hallitsemattomista voimistani, jotka katkoo paistinlastatkin ja naureskelin tovin jos toisenkin! Taito se on sekin, että katkennut paistinlasta naurattaa!

Mukavaa perjantaita :)

torstai 14. huhtikuuta 2011

Rutiineja ja pinttyneitä tapoja

On tiettyjä tapoja, jotka ovat pinttyneet aika tiukkaankin. Jos olen aamulla itsekseni hereillä (aika useasti siis kun mies tekee säännöllistä päivätyötä), nousen ylös, käyn vessassa, laitan tietokoneen avautumaan, menen tekemään aamupalan ja tulen mussuttamaan sitä koneen äärelle. Tarkastan uudet blogipäivitykset, facebookin ja sähköpostin. Sitten keitän kupposen tai kaksi kahvia ja jatkan koneella pyörimistä. Pitkien blogikirjoitusten lukeminen vaatii aamusella kahvikupillisen ;). Aamusta riippuen näissä vierähtää x -määrä aikaa, mutta jos rutiini muuttuu ei aamu käynnisty oikein vaan jotain puuttuu.. Olipas se runollista. 

Onhan noita tapoja muitakin. Laitan aina kengän ensin vasempaan jalkaan samoin kuin meikkaan aina ensin vasemman silmän, tosin ripsivärin laitan ensin oikean silmän ripsiin. 

Istun aina samassa päässä sohvaa, jos vaihdan päätyä en saa yhtä mukavaa asentoa.

Ajan autoa pääsääntöisesti vasemmalla kädellä, samoin pyörää (jos siis ajan yhdellä kädellä). Olen kuitenkin oikeakätinen.

Parkkeeraan mieluummin kulkusuunnassa vasemmalla olevaan parkkiruutuun kuin oikealla olevaan. Vasemmalle on helpompi parkkeerata. Pakittamalla parkkeeraan useammin oikealla olevaan ruutuun.

Laitan pyykit kuivumaan aina samassa järjestyksessä. Paidat, kalsarit, pikkarit, isännän tennissukat, työsukat ja sitten omat sukat. Housut meillä yleensä pestään eri koneessa (pääasiallisesti farkkuja). 

Että kovin on orjallista elämä kun sitä oikein näin tarkasti miettii :D

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Kotini on linnani

Sosiaalinenkin ihminen voi toisinaan olla hyvin anti-sosiaalinen. Mielelläni kutsun ihmisiä kylään ja vierailenkin muualla. Kuitenkin yksi iso muutos on, että puhelimessa puhuminen on vähentynyt aika reilusti. Siis puhelimessa puhuminen kotona ollessa. Automatkoilla olen puhelimessa hyvin HYVIN usein. Joo - mulla on handsfree ihan aikuisten oikeasti :). Jotenkin kodista on tullut sellainen paikka, etten jaksa jatkuvasti puhua pulputtaa puhelimessa. Koti on sellainen rauhallisuuden tyyssija (heh - kolmen koiran talous ei kyllä kirjaimellisesti ole sitä koskaan), jossa mä vaan olen ja omistan aikaa itselleni. Ai mihinkö se mies hävisi? No se omistaa aikaa harrastuksilleen tuolla pihalla :D.

Tänään äiti kävi täällä linnassa. Arvaatteko mistä menee hermo pahimmin? Nokun se haluaa auttaa KOKO ajan. Tiskaa kahvipannua, pyyhkii pöytiä jne. Joo ja meillä ei oikeasti edes ole sotkuista! Äidistä vaan on niin kiva puuhastella. Suotakoon se hänelle - NOT! Oli jo ihan pakko kivahtaa, että istu nyt takapuolelles. No aatelkaa nyt - harvoin nähdään ja minä yritän selittää jotain niin tämä tiskaa kahvipannua kun on niin mukava puuhastella. Äidin mukaan siihen kahvipannun pesuun meni 2 minuuttia ja minä olen varma, että ainakin 10 minuuttia. Ei päästy lopputulokseen! Minähän olen kotona asuessani hyvinkin vahvasti omannut "ei se kukkokaan käskien laula" -ajatusmaailman. Äidin kanssa siis suhde on ollut hyvin räiskähtelevä. Muistanpa eräänkin kerran kun olimme tulossa autolla kotiin (perille matkaa n. 5,5km), minä ajoin. Paloipa siinä käämi minulta ja vedin auton parkkiin tien laitaan, hyppäsin pois kuskin paikalta ja jatkoin matkaa kävellen. En muuten mennyt kyytiin vaan soitin isän hakemaan. Naurettavaa näin jälkeenpäin ajatellen vaan olinpa hieman tulisielu. Hieman on tainnut luonne tasoittua kun tänään suurin hermostuksen aihe oli se, että äiti touhottaa ;).

Näin kun tässä tätä kirjoitan ja tiedän äidinkin lukevan näitä kirjoituksia niin kerrotaan se ihan julkisesti - Kiva kun kävit kylässä :). Kotini on silti linnani, joten ensi kerralla ota rauhallisemmin :D.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Miesten ja naisten erot

Tää on niin tätä :D. Aivan fiiliksissä äsken selostin miehelleni kohtaamista noiden sijoitettujen lasten kanssa. Toki selostin tapaamisen pitkän kaavan kautta miten sännättiin halaamaan toisiamme ja kuinka toinen nuorista tuli halaamaan ensin ja sitten toinen ja... ennen kuin pääsin tarinani loppuun kaikkine tunnekuohuineen totesi mies: "Niin niin eli oli mukava kohtaaminen?" Juu... No... Niinhän se sitten oli.

Ehkäpä on saattanut käydä aiemminkin niin, että olen selostanut tapahtumat juuri niin kuin ne menivät ja kesken tarinan mies on pyytänyt esittämään lyhennetyn version :D. Joko mä siis puhun aivan liikaa tai sitten vaan naisten ja miesten kokemukset elämästä ovat kovin erilaisia...

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Oikealla alalla

Joskus sen vaan niin tietää. Olen siis sosionomi (AMK) ammatiltani, valmistunut 2009 ja työskennellyt lastensuojelussa likipitäen koko ajan. Sitä kun sattumalta kohtaa kaksi nuorta joiden kanssa on aiemmin työskennellyt ja joiden kasvoilta voi lukea tapaamisen nostattaman ilon, sitä tosiaan tietää olevansa oikealla alalla! Tunteikkaimmat kohtaamiset pitkään aikaan!

torstai 7. huhtikuuta 2011

Ihan semmonen kysymys...

...että kiinnostaakos ketään lukea näitä mun jorinoita :D ? Äitin tiedän lukevan, joten siltä ei kysytä vaan kysyn teiltä muilta. Nää aiheet kun ei tosiaan ole tarkentunut mihinkään vaan olen jorissut kaikkea mitä mieleen on sattunut milloinkin tulemaan. Olisi vaan mukava tietää, että onko mielenkiintoa lukemiseen :)

No mikä siinä nyt on...

...ettei ikäiseni ihminen muka voisi asua omakotitalossa? Kovin oli epäuskoinen ilme tänään ilmakuvien kaupustelijalla kun oven avasin.

Yleisesti ottaen meille hyvin harvoin tulee ihmisiä, jotka soittavat ovikelloa. Olin varmaan äärimmäisen viehkeä näky - kuten ihminen monesti kotona on. Liekö minulla oli jokin ennakkoaavistus siitä, että joku saattaa tulla sillä olin ajoissa laittanut pärstäni ja tukkani ihmisen näköiseksi (siinä määrin kuin se on mahdollista) siitäkin huolimatta, että töihin lähtöön oli vielä aikaa.

Vaatetus ei ollut ehkä ihan sitä ykkösluokkaa. Vanha virttynyt ja raidallinen toppi sekä lököttävät verkkarit. JEp jep! Ensimmäinen fiilis ovikellon soidessa oli, että mitä ihmettä mä laitan päälleni :D. Ihan siinä sitten tyylikkäästi päätin kuitenkin mennä avaamaan oven (kun en toppatakkiakaan naulakosta kehdannut päälleni vetäistä) ja kurkin siinä sitten ovenraosta kun viimeisen päälle siisti ja huoliteltu nainen seisoi ovella - "Juu että hei vaan." Hän siinä sitten taisi hetken oikoa sekaisin menneitä pasmojaan kunnes sai kakaistua: "Oletkos sä talon emäntä?" Hah - enkös mä näyttänyt emännältä parhaimmillaan, kotivaatteissa ja kaulin vaan puuttui kädestä :D.

"Juu-u - olenhan minä." Sitten hän kertoi asiansa, johon minä vastasin kunnon emännän tavoin: "No tuota kun tuo isäntä vastaa tällaisista asioista niin jospahan mä vien teidät hänen luokseen." :D. Sanoisinko, että olen hyvin koulutettu yksilö!

Siinä sitä sitten peräkanaa marssittiin isäntää häiriköimään harrasteen pariin. Liekö syynä keskeytyneet hitsaukset kun ei kuvaa ostettu? Mies kuitenkin huomasi, että kuvassa on pihalla ihminen (mieheni siis). Täti siinä sitten yritti vielä myydä kuvaa, että "aattele nyt kun siinä oikein näyt pihalla". Enpä minäkään tajunnut siinä vaiheessa sanoa, että passikuvan saa paljon halvemmalla ja tunnistaakin paremmin ;)

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Biisi

Tiedättekö sen tunteen kun joku biisi vaan osuu ja uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Pidän kovasti Suvi Teräsniskasta ja joskus alkuvuodesta ostin hänen levynsä Rakkaus päällemme sataa. Pakko nyt laittaa tähän erään kappaleen sanat. Ehkä se tuo mieleen sen, että ihmisellä pitää olla haaveita. Täytyy uskoa itseensä, sillä jos ei itse usko niin ei varmasti usko kukaan muukaan. Kuitenkin - vaikka kukaan muu ei uskoisi niin itse voi silti uskoa :). Ei kaikkia ihmisiä tarvitse muokata siihen muottiin, jota yhteiskunta vaatii. Jokainen voi myös valita ympärilleen sellaiset ihmiset, joiden kanssa saa olla oma itsensä eikä tarvitse esittää mitään. Minä olen ainakin lopen kyllästynyt ulkokultaisuuteen!

Ei saa kesyttää

Lakeuden laidalla
nuori tyttö, valo kasvoillaan, 
takin liepeet lepattaen tuulessa 
Vaikka taivaanrannan ja sen rajan taa 
tahtoo tavoittaa hän omaa unelmaa

Hän tahtoo tanssia
hento tyttö, polte ruumiissaan, 
vaikka pilkkanimestään vain tunnetaan
Hän on rohkea ja luottaa unelmaan, 
sillä kaikki on niin vahvaa oikeaa 

Ei saa kesyttää
sellaista sydäntä,
joka lyö kipinää, 
innostuksen sytyttää
Ei saa kesyttää, 
sellaista sydäntä

Ei tyttö taskuissa
kanna ikäviä muistoja,
ei epäonistumisenkaan pelkoa,
vaikka moni paha kieli ennustaa,
eihän tuollaisesta ballerinaa saa
Ei saa kesyttää
sellaista sydäntä,
joka lyö kipinää, 
innostuksen sytyttää
Ei saa kesyttää, 
sellaista sydäntä

Lakeuden laidalta
tyttö syntymästään sokea, 
tanssii tänään meille balleriinana, pääroolissa
Ei voittaja koskaan luovuta
Ei saa kesyttää
sellaista sydäntä,
joka lyö kipinää, 
innostuksen sytyttää
Ei saa kesyttää, 
sellaista sydäntä
 
 
Tässäpä vielä linkki kyseiseen biisiin - kannattaa kuunnella -> klik

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Pessimismi ja optimismi

Ja kuten aina niin viisas wikipedia meille kertoo:

Pessimismi tarkoittaa huonojen puolien näkemistä kaikessa tai oletusta, että asiat pahenevat, epäilevää suhtautumista tulevaisuuteen.
Maija-Riitta Ollilan mukaan pahimman varalle varautuminen tekee pessimistinä olemisesta voimavaroja kuluttavamman kuin optimismista.
Pessimisti näkee vaikeutta joka tehtävässä, optimisti näkee tehtävää joka vaikeudessa.

Optimismi tarkoittaa myönteistä ja toiveikasta elämänasennetta ja kykyä nähdä asioiden hyvät puolet. Optimismi on vastakohta pessimismille.
William Jamesin mielestä todellisuudessa hyvyyden toteutuminen ei ole varmaa mutta on kuitenkin mahdollista. Tällöin onnellisuuden toteutuminen on jotakin tavoittelemisen arvoista. Jamesin mielestä optimismi lamauttaa toiminnan, kuten pessimismikin. Jos ihminen on varma siitä, että kaikki tulee kääntymään hyväksi, hänellä ei ole vaikutinta toimia ihmiskunnan ja maailman kehittämiseksi.
Optimisti näkee tehtävää joka vaikeudessa, pessimisti näkee vaikeutta joka tehtävässä.

Ne viisaat ihmiset väittää, että pessimisti ei pety. Bullshittiä sanon minä :D. MINUT on diagnosoitu pessimistiksi oikein psykologien toimesta. Tämän diagnoosin sain pyrkiessäni kouluun öööö... vuonna 2005 (?). Hain opiskelemaan sosionomiksi ammattikorkeakouluun. Valintakokeet järjesti joku psykologitiimi. Siinä oli miljoona ja satakahdeksan monivalintakysymystä, ryhmätehtävä (vai olikohan se vasta seuraavana vuonna) ja psykologin haastattelu. Kun tulokset kolahti postilaatikkoon, revin härän raivolla kuoren auki - valintakokeenne on HYLÄTTY! Mitä?! "Tarkempaa tietoa voitte kysellä sinä ja sinä päivämääränä siitä ja tästä ja tuosta puhelinnumerosta." No minähän kyselin. Sieltä kerrottiin mulle, että mä olin pääsääntöisesti keskivertohakijan tulosten yläpuolella, mutta valintakoe hylättiin, koska mä olen pessimisti. No jippii :D. Uskalsin silti vielä pyrkiä kouluun vuonna, jona psykologit eivät enää tehneet valintoja. Liekö valintakokeen järjestäneet ammattikorkean opettajat olivat sitten optimisteja kun valitsivat mut aloittamaan opinnot? "Hirvee työsarka, mutta eiköhän tuostakin sosionomi vielä tehdä!" Ja juu - niin tehtiinkin.


Varmasti olenkin pessimisti tietyissä asioissa. Minun elämässäni on ainakin aikoja, jolloin tuntuu, että joka ikinen asia on vastaan ja kaikki kaatuu niskaan. Yritä siinä sitten olla optimisti! Jippii! Paskaa sataa niskaan, sateenvarjo puuttuu, mutta onneksi mulla on talikko :D. Todennäköisempää on, että uskon paskan muuttuvan pian ripuliksi. Ja kauhistelkaa vaan rauhassa näitä kauniita kielikuvia - olen niistä hyvin ylpeä enkä pelkää kirjoittaa niitä julkisesti teidän luettavaksenne. Elämässä on ollut paljonkin pettymyksiä (mm. se, että pessimistinä valintakokeeni hylättiin), mutta nythän voin tuulettaa - en ole täysin pessimisti, koska sillon en pettyisi :D.


Onhan toki elämässäni paljonkin optimismia. Toisinaan liikaakin. Erilaiset lainat painavat niskaa, mutta hei kyllähän näistä kattokaas selvitään. Ai jaa - KELA perii pari tonnia takaisin, tiedänpähän miksi käyn töissä. En toki haluaisi käyttää rahaa muuhun kuin KELAlle maksamiseen. On upeaa miten KELA tukee opiskelijoita ja opettaa sitten myöhemmin kantamaan vastuuta. Ai niin.. Tässähän piti kirjoittaa optimismista. No mutta mulla onkin monesti taipumus kirjoittaa asian vierestä. Kyllähän vaikeudet kasvattavat ihmisenä, niistä ottaa oppia (tai sitten ei) ja ne antavat taistelutahtoa - "Minä selviän tästäkin." Optimismi mielestäni kuitenkin vaatii sen, että näkee mitä hyvää elämässä on. Kun (ja väitän, että ihan jokainen joskus näin tekee) tuijottaa elämänsä epäkohtia voi helpostikin alkaa tuntua siltä, että moni asia pitäisi olla toisin, muttei kykene muuttamaan tilannetta sillä se tuntuu liian vaikealta. Nyt on syytä muistaa, että esim. oikeasti masentunut ihminen on sillä hetkellä olosuhteiden pakosta pessimisti eli jos tätä lukee joku masennusta sairastava, älkää luulko minun kuvittelevan sormia napsauttamalla asioiden paranevan.


Kenties itse olen pessimistinen optimisti. Vai onkohan se mahdollistakaan? Vai olisinko optimistinen pessimisti? Mitähän eroa noilla olisi? Anyway, elämä tuo eteensä vaikeuksia ja joskus tuntuu, ettei niistä pääse yli. Kun niistä on selvinnyt, voikin katsoa taaksepäin ja näyttää reilusti vaikka keskisormea vaikeuksille: "Selvisinpäs!"