keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Finding Forrester (suom. Elämän edessä) - elokuva romantikolle, joka uskoo unelmiin

Katsoin juuri vapaapäiväni kunniaksi Sean Conneryn elokuvan Finding Forrester. Äitini sen aikanaan kehui, osti omaksi ja häneltä sen nyt lainasin. Pääsiäisestä saakka elokuva on odottanut hyllyssä sopivaa hetkeä, että olisi aikaa asettua sen pariin ja nyt se hetki koitti.

Tavallinen rakkaustarina se ei ole, mutta vaatii katsojaksi romantikon, jotta tunnemaailmaan pääsee sisälle. Elokuva kertoo ystävyydestä ja rakkaudesta kirjoittamiseen, joten minulle se osui ja upposi! Kirjoittaminen parhaimmillaan antaa emotionaalisen täyttymyksen ja mahdollistaa syvimpien tuntojen purkamisen.

Suuri haaveeni on kirjoittaa kirja. Mielikuvitukseni ei riitä kuvitteellisen tarinan kirjoittamiseen vaan haluaisin kirjoittaa oman elämäni selviytymistarinan. Olen tutkinut elämäni aikana itseäni paljon, käsitellyt tunteita ja ihmetellyt toimintamallejani. Tuon elokuvan katsominen sai jälleen haaveen heräämään.

Elämä ei ole mitään ilman unelmia. En kuitenkaan halua vanhana todeta, etten ole toteuttanut sellaisia unelmia, jotka olisivat olleet toteutettavissa. Monet unelmani ovat jo toteutuneet kuin itsestään, olen ollut onnekas sillä olen saanut elämääni paljon. Elämässäni on kuitenkin pienen pieni tyhjiö, joka on kuin tunne siitä, että haluaisin tehdä jotain merkityksellistä. Haavemaailmassani kirja auttaisi muitakin selviytymään elämästä ja antaisi voimaa arkeen.

Ehkä joskus...

maanantai 23. toukokuuta 2011

Sadepäivän ajatuksia

Joskus ajatukset saavat alkunsa ihan kummallisista asioista. Olen toisinaan aasinsiltojen mestari. Tulin tänään aamulla yövuorosta kotiin hieman ennen yhdeksää. Aurinko paistoi, joskin oli melko tuulista. Tarkenin kuitenkin hyvin kävellä lyhythihaisessa autolta sisälle. Kävin suihkussa, söin ja kömmin peiton alle lukeakseni tovin. Olin kiitollinen pimennysverhosta makuuhuoneen ikkunassa. Yhden aikaan herätyskello soi ja kuulin kuinka sade ropisi ikkunaan. Tunnin taistelin heräämisen kanssa, kiitos torkkuajastimen keksijälle ;). 

Mikä se aasinsilta sitten on? Eikö ole ihan selvä homma, että säätilan vaihtuminen tuo mieleen elämän?! Aivan selvää päässinlihaa :D. No mutta hei - sellaistahan elämä on, että yhtenä hetkenä paistaa aurinko ja toisena sataa vettä. Sama pätee parisuhteessakin. Olen aivan varma, että jokaisessa elämässä ja parisuhteessa on sateiset hetket. Aurinko antaa voimaa, niin myös hyvät hetket. Niitä vaalien ja mukanaan kantaen ihminen selviää yllättävän paljosta sateen alkaessa. 

Olen viime päivinä oikeastaan pohtinut elämää paljonkin ja kenties sen takia onnistuin rakentamaan tuon aasinsillan. Vaikka en aina oikein tiedä mitä elämältäni lopulta haluan, olen viime päivinä ollut hyvinkin seesteinen olotilaltani. Rakastan, arvostan ja kunnioitan sitä mitä minulle on annettu. Toivon, että jokaisen elämässä edes joskus paistaa aurinko ja antaa voimaa sadepäiviin. Minun aurinkoni on taivaalla nyt :)


sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Väsymystä ilmassa ja vuorenkilpien ihmettelyä

Olen painanut pää kolmantena jalkana menemään varmaan jo viimeiset pari viikkoa. Tänään mulla on päivä, ettei mun oikeasti tarvitse tehdä mitään! Ainoa sydämentykytyksiä aiheuttava asia koko päivänä on SUOMEN MM FINAALIOTTELU!!!!! Mä en edes ole mikään fanaattinen jääkiekkofani vaan voinpa kertoa, että kyllä toissailtana lähti ääntä kun Suomi-Venäjä ottelua seurasin isännän kans! Heikkohermoisena yksilönä poistuin paikalta pari kertaa kun Suomi pelasi alivoimalla :D.

Väsymys iski eilen. Tulin puolen neljän aikaan kotiin kaveria tuuraamasta, tein pikasiivouksen kotona ja annoin itseni hyytyä. Jännä miten sitä voikin jumittua ihan yhtäkkiä kun antaa luvan, ettei tarvitse enää jaksaa tehdä mitään tai mennä minnekään.

Tänään aion ainoastaan kipaista lähikaupassa hakemassa jotain hyvää illaksi kun meillä on kahden ihmisen kisastudio niin ja toki lenkitän koiran sekä teen ruokaa, mutta se on sitten siinä. Mä ihan vaan nautin :).

Osaiskohan kukaan arvella mikä mun vuorenkilpiä vaivaa? Ne on tosiaan viime syksynä siirretty penkkiin toisaalta ja kattelin, että nyt ne rupeaa tekemään kyllä kukkaa ihan upeasti. Lehdet kuitenkin nuokkuu. Ei tietoakaan jämäköistä taivasta kohti suuntaavista lehdistä vaan nuukahtaneet ja aika huonosti voivat lehdet :/. Olisko ne vaan ehtinyt viime syksynä kärsiä siirrosta ja elpyis sitten kunnolla ensi kesäksi? Eihän ne voi kovin huonosti voida kun kuitenkin kukkivat? Mikä kuitenkin on positiivista niin ne mun syysleimut ei olekaan kuolleet!!! Jostain syystä osa heräsi elämään muita myöhemmin vaikka ne aiemmin on aina heräillyt yhtä aikaa. Ihan parasta :). Ensi syksynä siis operaatio syysleimujen siirto.

Kuun vaihteeseen vielä kun päästäis niin käyn ostaa kesäkukkia. Yöt on ollu niin hirmusen viileitä etten oo raaskinut laittaa pelargonioita. Mä olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa peitellä niitä yöksi. Pari viikkoa enää ja sitten :).

perjantai 6. toukokuuta 2011

Vihertävä peukalo

Kun olin pieni, isä kasvatti kesäkukat siemenistä lähtien kasvihuoneessa. Siellä kasvoi myös omia tomaatteja ja kurkkuja. Ei muuten voi makua verrata kaupan tuotteisiin. Tai oikeastaan voi, mutta kaupan tomaatit ja kurkut kalpenee totaalisesti! Meidän pihalla oli mieletön kukkaloisto. Kyllä sitä koulimista keväisin riittikin! Homma oli nimenomaan isän ja minä avustin. Siitä taitaa olla aikaa jo yli kymmenen vuotta. Ajatella - molen niin vanha, että voin muistaa asioita yli kymmenen vuoden takaa.

Viherpeukalous tässä tapauksessa on tarttuvaa, joskin minun peukaloni vasta hieman vihertää. Sisällä meillä ei ole ensimmäistäkään viherkasvia sillä olen tapaanut ne kaikki. Minun kiinnostukseni suuntautuu kesään ja pihaan. Tällä hetkellä yhdestä penkistä löytyy syysleimuja, harsokeijunkukkaa ja kiinanlaikkuköynnös. Uhkaavasti tosin tänä vuonna näyttää siltä, että kaksi syysleimua on heittänyt talven aikana henkensä :(. Niistä ei näytä olevan tulossa mitään uutta. Onneksi muut tekevät uutta vartta kaiken edestä! 

Penkissä on myös kaksi pallotuijaa ja yksi kartiotuija. Pallotuijien juurella on koristekatetta. Penkki on tehty vanhoista puhelinpylväistä, jotka rakas mieheni ystävällisesti muotoili ja kokosi :). Kuvat on otettu tänään, joten penkki ei vielä ole hääppöisen näköinen kun mikään ei kuki.



Syksyllä tein siirtolohkareen viereen toisen kukkapenkin, johon siirsin miehen sukulaisilta iiriksiä ja vuorenkilpiä. Ensi syksynä on tarkoitus jatkaa penkkiä ja siirtää sinne syysleimuja ylemmästä penkistä.



Sitten vielä tarkoitus olisi tehdä penkki, johon istuttaisin sipulikukkia - ainakin tulppaaneita. Haluaisin myös koristepensaita ja... ja... ja... :D.

Kesäisin parvekelaatikoissa (neljä laatikkoa) ikkunoilla on punaisia pelargonioita ja valkoisia lobelioita, kuistilla roikkuu kaksi amppelia, joissa viime kesänä oli petunioita. 

Keltiäiset ovat yrittäneet vallata tuota puhelinpylväistä tehtyä penkkiä. Tein äsken vastahyökkäyksen raidilla. Tuli mitta täyteen kun en päässyt kitkemään penkkiä ilman keltiäishyökkäystä. Sitä saa mitä tilaa - penkki hiljeni kovasti. Hah! Siitäs saitte ryökäleet.

torstai 5. toukokuuta 2011

Taas kipeänä

Toissayönä yövuorossa iski TAAS räkätauti päälle. Kuumetta ei ole, mutta nenä on tukossa ja yskittää. Tämä tautihan tänään kruunataan olemalla koko ilta agilitykisoissa töissä. Saas nähdä kuin ämmän käy.

Oikeastaan se mitä aloin miettiä on vuorotyön vaikutus vastustuskykyyn. Tuskin tuohon mitään yhtä ja oikeaa selitystä on. Edellisessä vuorotyössäni tehtiin 25h vuoroja ja yöllä tuli nukuttua ihan kunnon unia. Sen jälkeen teinkin päivätyötä neljä kuukautta ja vuoden alusta siirryin jälleen vuorotyöhön. Alkuvuodesta olen ollut kuumeessa kerran (influenssassa, huh miten raju tauti) ja räkätauti on ainakin toinen jos ei jopa kolmas? Tämäkin tauti iski ilman mitään varotteluja. Ei nuhaa, ei kurkkukipua, ei yskää ja sitten - nenä tukkoon ja hengitystieoireita.

Olen melko varma, että omalla kohdalla keho reagoi epäsäännölliseen elämänrytmiin laskemalla vastustuskykyä. Tunnollisena työntekijänä toki yskin nyt kotona käyttäen kolme vapaatani sairasteluun. No mutta hei - onneksi sitä kuumetta ei ole niin tässähän on melkein täydessä iskussa!

tiistai 3. toukokuuta 2011

Tyytyväisyys

Olen 25 vuotias
Minulla on hyvä ja toimiva parisuhde
Asumme omakotitalossa maalla
Minulla on hyvät välit perheeseeni
Minulla on hyviä ystäviä
Meillä on kolme koiraa
Minulla on hevonen
Minulla on ollut töitä valmistumisestani saakka
Autokin kulkee eteenpäin

Minä en ole tyytyväinen

Löysin seuraavan tarinan ja toivon, että luet sen:


Kuten tuossa listasin, näyttäisi elämäni olevan hyvin mallillaan. En kuitenkaan ole materialisti. Omakotitalo lisää tyytyväisyyttä, muttei tuo onnellisuutta. Onnellisuutta tuo se, että saa asua maaseudulla eikä ole pakotettu asumaan kerrostalolähiössä. Äkkiä voisi kuvitella, että minulla on kaikkea mitä olen halunnut. Tyytyväisyys ei ole kuitenkaan kiinni siitä mitä omistaa. En myöskään ole tyytymätön elämäntilanteeseeni, koska asiat eivät voisi olla paremmin kuin ne tällä hetkellä olet. 

Ehkä kuluttavinta onkin, etten tiedä mihin olen tyytymätön. Uskon kuitenkin vakaasti, että olen itseeni tyytymätön. Kenties se on jonkinlaista arvottomuuden tunnetta. Tiedän, että on ihmisiä, joille olen tärkeä. Tiedän, että minulla on työyhteisössä oma paikkani. Tiedän, että teen arvokasta työtä. En myöskään tarkoita sitä, että haluaisin tulla nostetuksi jalustalle, joka korostaisi arvoani. Mietin vain mitä minun pitäisi tehdä, jotta löytäisin oman arvoni? Ensin pitäisi tietää löydänkö arvoni jonkin ulkopuolisen tekemisen kautta (kehittyminen työssä yms.) vai onko kyse minusta itsestäni? En ole koskaan oikein osannut arvostaa itseäni. Olen myös huono ottamaan hyvää palautetta vastaan. Olen kuitenkin kehittynyt siinäkin asiassa.

Minulla on tahto tehdä hyvää. Suurinta tyytyväisyyttä tuottaa toiselle hyvän mielen aikaansaaminen. Olen sitä mieltä, ettei ihminen kuitenkaan voi koko elämäänsä ulkoistaa tyytyväisyyden tuottamista. 

Joku voi nyt myös ajatella, että tavoittelen kuuta taivaalta. En. Enhän edes tiedä mitä tavoittelen, mutta kun keksin sen niin lupaan kyllä tuoda sen julki :). 

Viime viikolla syntyi tällainen n. 3 minuutin aikana pyöräytetty sepustus kun istuin hiljaisessa aulassa työni puolesta:

Raksun raksun sanoo kello,
kellon kullan kuulen kyllä.
Seinät kertoo tarinaa,
kuulen oven narinaa.
Koskaan oikein tiedä en,
siis miksi ääntä kuuntelen.
Tahdon tehdä niinkuin minä,
enkä olla niinkuin sinä.
Ajatusten virtaa tuotan,
aina tunteisiini luotan.
Järki joskus minut jättää,
tunteet ei voi viedä mettään.
Hiljaisuuden laulu soi,
kevään kutsun kuulla voin.
Tunteet kohti kuljettaa,
uutta suurta unelmaa.


maanantai 2. toukokuuta 2011

Omatunto ei ole syntymälahja

Viime viikon keskiviikkona ajelin koiran kanssa agilitytreeneihin. Näin kun poliisi pysäytti vanhahkon mersun ja astui autosta ulos puhallutuspillien kanssa. Jatkoin ohi, käydäkseni apteekissa ennen treenejä ja hetken päästä palasin takaisinpäin. Sama mersu oli edelleen pysäytettynä ja ovet auki.. Ei ehkä ollut puhdas puhallus? Tai jospa puuttui voimassa oleva ajolupa? En tiedä.

Samalla reissulla huomasin kuinka linja-autopysäkin kopista oli lyöty lasi rikki. Sirpaleet olivat maassa. Siinä kohtaa mietin, ettei tosiaan omatunto ole syntymälahja sen enempää kuin käytöstavatkaan. Tiedän työnikin puolesta, että on olemassa ns. tavallisia perheitä, joiden lapsilla on suunnattomia ongelmia perhetaustasta riippumatta. Suurimmassa osassa tapauksista kuitenkin kasvatus on aikalailla hukassa. Nyt joku ajattelee, että "mitä tuo tuolla huutelee kun sillä ei ole omia lapsia". Ei olekaan, mutta olen ollut itse lapsi. Olen vanhempieni lapsi edelleen ja minut on kasvatettu. En kai kovin pahasti ole vinoon mennyt kun en ole koskaan tehnyt ilkivaltaa - en tahallani enkä vahingossa. Olen toki rikkonut lakia - olen käyttänyt alkoholijuomia alaikäisenä, olen ajanut ylinopeutta yms. Koskaan minulle ei olisi tullut mieleen rikkoa jotain toisen omaa. 

Olenkin miettinyt, että mitä iloa siitä bussikopin hajottamisesta saa? Tuoko ilon se, että aiheuttaa yhteiskunnalle laskua (kopin siivous/korjaustyöt)? Vai se, että jollekin aiheutuu harmia? Vai olisiko kyse jännityksestä (näkikö kukaan)? En tiedä... En tosiaankaan tiedä. Enhän tiedä sitäkään onko kyseessä ollut joku nuorisoporukka (minä vain oletan niin). Ihan yhtälailla lasin on voinut hajota kun joku aikuinen ihminen ei ole mahtunut ison egonsa kanssa kävelemään kopin ohi vaan on kokenut tarvetta tehdä tietä. 

Minähän olen sitä mieltä, että vaikka kansa kuolisi sukupuuttoon niin kaikkien ihmisten ei ole tarpeellista lisääntyä. Sitä kun vaan ei mitenkään voi estää...