tiistai 26. heinäkuuta 2011

Elokuvaa vai tosielämää

Asetuin eilen illalla television ääreen katsomaan sieltä tulevaa komediaa "Kurvikkaat kiltzit". Kumma kyllä tuo elokuva liippasi niin läheltä omaa elämääni, ettei se aina jaksanutkaan naurattaa. Toisaalta taas elokuva oli mahtavalla tavalla vanginnut itseensä oikeasti vaikeita asioita. 

Ehkä nämä ajatukset taas alkoivat siitä kun toissapäivänä kuuntelin iloista tarinointia lähipiirin tytöstä, jota lavatansseissa haettiin kovasti tanssimaan vaikka tämä istuskeli tietoisesti seinäruusuna. Tuo kaunis seinäruusu oli nuorille miehille sanonut, ettei osaa tanssia (tanssitaustaa on, mutta paritanssi osaaminen on vielä vähäistä) niin herrat olivat oikein kahteen pekkaan ruvenneet opettamaan tyttöä. Tyttö on toki päättänyt opetella myös paritanssit - eipä tule hakijoista olemaan pulaa :).

Kuitenkin tuo tarinointi mahtavasta illasta toi mieleeni kipeitä muistoja. Liikuntatunneilla viimeiseksi jääminen kun jaettiin kahteen joukkueeseen, opettajan kutsu "alahan makkaramaija tulla sieltä", tallityttöjen katseet kun en kuulunut joukkoon, baarikeikat sinkkuna kavereiden kanssa jotka vetivät miehiä puoleensa kuin magneetit kun taas minua katseltiin nenän vartta pitkin jne. jne. Voisin jatkaa luetteloa loputtomiin. Tanssi-illan kuuntelu sai minut tuntemaan itseni jälleen ala-asteikäiseksi lapseksi, jota ei haluta joukkueeseen ja joka ei kelpaa koulun makeimpien tyttöjen seuraan. Tänä päivänäkin täytyy ottaa oma mies mukaan jos mielii tanssimaan. Kauhuskenario olisi seistä naistenrivissä ja katsella miten vierestä viedään. Todeta jälleen kerran, ettei kelpaa. 

Noiden fiilisten jälkeen eilisiltainen elokuva oli kuin piste i:n päälle. Se toi esille myös parisuhteeseen heijastuvan itseluottamuksen puutteen. Omassa elämässäni itseluottamuksen puute ei juurikaan enää heijastu parisuhteeseen. Tai ehkä se heijastuu lähinnä siten, että vaikka osaan olla tuittu, olen tietyissä asioissa hyvinkin joustava - ehkä liiankin joustava. Jatkuvat epäilykset parisuhteen jatkumisesta eivät kuitenkaan kalva mieltäni. Aikaisemmassa elämässä nuo epäilykset ovat johtuneet siitä, että olen pitänyt itseäni täysin arvottomana. En ole ymmärtänyt mitä toinen näkee minussa (heh.. enkä sitä aina ymmärrä nytkään mutta se ei vaivaa minua) enkä ole jaksanut luottaa tulevaisuuteen. Kenties nykyisin arvostan itseäni jo sen verran, etten koko ajan pelkää paikkani puolesta. 

Joskus elokuva on niin todellinen, että se on kuin suoraan tosielämästä. Silloin siihen on helppo samaistua. Ehkä minäkin löydän itselleni rauhan kuten elokuvan päähenkilö löysi. Hänen unelmistaan tuli totta :)

torstai 21. heinäkuuta 2011

Hyvällä mielellä

Viime joulukuussa olin viimeksi nähnyt entistä työkaveria sillä asutaan eri paikkakunnilla. Joskin vain n. tunnin matkan päässä, mutta eipä ole tullut nähtyä. Tänään mulla oli asiaa kaverin suunnalle ja kuin sattumalta hänkin oli vapaalla - tällä viikolla vain tämän yhden torstain, aivan kuten minäkin.

Muuta en voi todeta kuin, että mieleni on hyvä ja vapaapäivä on ollut aivan mahtava! Parin tunnin lörpöttely ja maailman parantaminen voi tehdä ihmisen käsittämättömän iloiseksi :). Ihan mahtavaa! Elämän rikkaus on hyvät ihmissuhteet :).

Vaikka hellepäivä ilmaistoimattomassa autossa ei ole herkkua, tekee mukavat asiat sen paljon siedettävämmäksi. 
Ensi viikolla heinäkuuta tulee piristämään ystävä "entisestä elämästä", joten sitä odotellessa!


perjantai 15. heinäkuuta 2011

Rakkaudesta tanssiin

Olin eilen miehen, avopin, avo-apen ja miehen sisaren kanssa kesän ekoissa lavatansseissa. Siis minun ja miehen osalta ne oli kesän ensimmäiset.

Rakkaus tanssiin on ollut jo useamman vuoden olemassa, mutta nyt se jälleen leimahti liekkeihin :). Tuuloksen Kapakanmäellä oli Sinitaivas -orkesterin levynjulkkari ja lipun hinnalla sai itsellensä levynkin. Tällä hetkellä soi "Kun kellohame heilahtaa. Vielä sitä ei youtubesta löytynyt Sinitaivaan esittämänä, mutta Anneli Mattilana löytyi :). Parempi se on Sinitaivaana - sopii miehen laulamaksi mielestäni paremmin.

Rakkaus tanssiin ei koskaan kuole <3

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Kappale hukassa

Tiedättekö sen tunteen kun olette kuulleet jonkun biisin kerran aiemmin, mutta ette osaa yhdistää sitä tilanteeseen? Sitten yhtäkkiä tulee ahaa -elämys ja muistatte tilanteen, jossa kappaleen kuulitte? Sitten alkaa vielä se jäljitys - mikä kappale ja kenen esittämä ;). 

Mulle kävi juurikin näin kun kuulin kappaleen radiosta myöhemmin. Hyvä biisi, mahtava rytmi, mahtava ääni, mutta missä ihmeessä olen sen kuullut. Sitten tuli se ahaa -elämys: Elämäni ensimmäisellä spinningtunnilla, rytmin mukaan piti polkea, vastuksia lisättiin. Ilmankos ei tuolloin sanat jääneet mieleen :D. 

Tuota ennen en ollut kuullut kappalettetta koskaan. Radiostakin se tulee hyvin harvakseltaan. Tänään viimein sain ylös laulajan ja biisin nimen!!!! 

Mustasukkaisuutta, narsismia ja vahvuutta

Mun 19-vuotias ystävä, poika vasta, kuoli 2007 kesäkuussa auto-onnettomuudessa. Kuolleestakin voi olla mustasukkainen...

Mies, olkoon tässä vaikka Pekka kun ei mun tarvitse kenenkään mainetta vetää alas, oli kuolleesta mustasukkainen. Sain kuulla miten mulla varmaan oli suhde häneen ennen kuolemaa, kuten myös exääni, josta olin hädintuskin ehtinyt erota. Niin ja Pekan kaveriin minulla oli myös suhde. Jos en ollut kotona ja vastannut heti puhelimeen, Pekka soitti kaverilleni ja kysyi missä olen, kenen kanssa ja mitä teen. Jos olin töissä 4h päivän, puhelimeni soi sinä aikana lukemattomia kertoja. 

Muistan erään illan ennen kuin hän majoittui nurkkiini asustelemaan. Saunalahden verkko kaatui kesken puhelun, joten olin tavoittamattomissa. Kun viimein verkko palasi, sain kuulla miten en halunnut puhua Pekan kanssa vaan laitoin puhelimeni kiinni. Ei puhettakaan, että hän olisi uskonut minua. Muistan miten selitin, selitin ja selitin sitä miten tärkeä hän on minulle (etten vain tulisi jätetyksi) vaikka oikeasti olisin halunnut toivottaa hänelle hyvää matkaa helvettiin.

Usein riidat alkoivat aamulla ennen opiskelujen pariin lähtöä. Minun piti jättää lähtemättä, sillä "mä en sitten välttämättä ole täällä enää kun sä tulet". Sen kerran kun vinttasin sormuksen nurkkaan, hän vaihtoi taktiikkaa ja rupesi nostamaan minua kuvitellulle jalustalle - vain kiristääkseen verkkoa. 

Kaikki tapahtui vain n. 3 kuukauden aikana ja sitten viimein heräsin tilanteeseen. Jo n. kuukauden jälkeen kaipasin suunnattomasti omaa tilaa... Hän oli luonani koko ajan sillä en voinut häätää häntä omalle paikkakunnalleen, koska todennäköisesti MINÄ ajaisin hänet silloin ryyppäämään. Olin jalat, jotka häntä kantoivat. Olin tarpeellinen. Minua ilman ei voinut selvitä. Olin pelastaja. 

Viimein sanoin, että hänen on lähdettävä edes välillä kotiin ja vein hänet. Jo samana iltana hän ryyppäsi ja aneli minua pelastamaan, hakemaan hänet pois. En hakenut. En pelastanut. Vein hänen tavaransa hänen äitinsä luo. Kerran näin hänet toisella kerralla kun vein ystäväni kanssa tavaroita - en enää sen jälkeen.

Hän uhkasi tappaa itsensä, sanoin: "Anna mennä vaan." Uhkaus ei tehonnut minuun. Hän myös uhkasi ampua miehen, jonka kanssa hänet näin - vaihdoin puhelinnumeroni ja osoitetietoni salaisiksi ja sain rauhan.

N. vuosi myöhemmin sain yllättäen sähköpostia. Sähköpostiosoite oli löytynyt internetin kautta ja hän muina miehinä kysyi mitä minulle mahtaa pitkästä aikaa kuulua :). Kerroin, ettei minulla ole mitään asiaa ja estin hänen sähköpostiosoitteensa.

Muistaakseni viime vuonna sain jälleen yllättäen facebookin kautta kaveripyynnön ja viestin. Jälleen hän muina miehinä kyseli kuulumisia ja otsikkona oli: "Vanhat hyvät ystävät" Jälleen kerroin, ettei hänellä ole minulle mitään merkitystä eikä minulla ole tarvetta olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän vastasi, että ymmärtää kaunani häntä kohtaan. 

Nauroin.

Hänen maailmassaan ei ole käsitettä yhdentekevä - hän ei voi olla kenellekään yhdentekevä, onhan hän maailman napa :D. Olen vahva sillä tajuan hänen olevan minulle lähinnä kuin ilmaa. Kuitenkin hän on kokemus, joka opetti minulle paljon. Ihmisenä hänellä ei ole mitään merkitystä - rakasin tunnetta, en ihmistä.

Kokemukset ovat opettaneet minulle, että olen tarvittaessa yllättävänkin vahva vaikka olen kuvitellut itseni heikoksi ihmiseksi. Sanovat, että vahvuutta on olla heikko. Olen siitä samaa mieltä. Kirjoittaessani edellistä tekstiä läheisriippuvuudesta, ymmärsin olevani oikeasti vahva. Olen selättänyt suurimmat ongelmat elämässäni ja rimpuilen pienten kanssa. Elämäni tapahtumat eivät ole vain suuri musta möykky, jota yritän paeta vaan olen mennyt suoraan päin. 

Olen vahva!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Läheisriippuvuus

Kuuluin niihin, jotka eivät voineet juoda mehua loppuun, jotta eivät aiheuttaisi toiselle pahaa mieltä... 

Se ei ole mitenkään yksiselitteinen asia.. Sitä määritellään monella eri tavalla, pitkinäkin listoina, joista kaikki kohdat eivät päde jokaisen ihmisen kohdalla. Osa puolestaan uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin.

Opiskeluaikana luin opinnäytetyötä varten Tommy Hellstenin kirjaa "Virtahepo olohuoneessa". Vähitelle silmäni alkoivat avautua minua vaivanneille omituisille käytösmalleille. Uppouduin tietokoneella ja etsin lisää tietoa läheisriippuvuudesta. Viimein helpotti - olin löytänyt käsitteen ongelmilleni.

Tuntuu, että ihmisellä on tarve nimetä ongelmansa. Näin oli ainakin minun kohdallani. Tuntui, että on helpompi lähteä työstämään ongelmia kun tiesi mitä työstää. 

Olen ollut hyvinkin riippuvainen ihmissuhteista, toisaalta taas tuskani siitä etten ymmärrä käytöstäni, on tehnyt minusta tyrannin ihmissuhteissa. 

Jotta läpikäymäni asiat avautuisivat paremmin, kopioin tähän muutamia kuvaavia asioita ja selvennän niitä omalta kohdaltani niiden väliin.

Koska pelkäämme hylkäämistä, me teemme mitä tahansa pysyäksemme suhteessa ja välttääksemme tuskallisia hylätyksi tulemisen tunteita.

Kuukauden seurustelun jälkeen menin kihloihin, vaikken halunnut. Piilottelin sormusta aina kun olin tekemisissä tuttujen ihmisten (mm. vanhempieni kanssa). En voinut kieltäytyä, olisinhan tullut jätetyksi. Tänä päivänä tuo kihlaus ei merkitse minulle mitään, en katso olleeni kihloissa kyseisen henkilön kanssa.

Oikeastaan mikään ei ole liian suuri vaiva, vie liikaa aikaa, tai ole liian kallista, jos se "auttaa" sitä ihmistä, jonka kanssa olemme tekemisissä. Ajatuksemme ovat keskittyneet toiseen ihmiseen eivätkä meihin itseemme.

Sitä on valmis luopumaan kaikesta omasta elämästään vain miellyttääkseen toista ja saadakseen hetkellisesti kokea huumaa, joka syntyy rakastumisesta tunteeseen - ei toiseen ihmiseen. Narsisti on mahtavan hyvä luomaan illuusion läheisriippuvaisen tärkeydestä.

Missä tahansa suhteessa me olemme valmiita ottamaan paljon enemmän kuin 50 prosenttia vastuusta, syyllisyydestä ja haukuista.

Miksi puolustaa itseään? Sitä kuitenkin ajattelee, että on tehnyt jotakin pahaa ja ansaitsee syyllistämisen sekä haukut. Miksi puolustaa itseään, sillä toinen voi jättää...

Itsetuntomme on huolestuttavan heikko. Syvällä sisällämme me emme usko olevamme onnellisuuden arvoisia. Pikemminkin me uskomme, että meidän on ansaittava oikeutemme nauttia elämästä. 

Tämä ajatus on liiankin tuttu ilman sen suurempaa selittelyä... 

Koska olemme eläneet epävarman lapsuuden, meillä on epätoivoinen tarve kontrolloida muita ihmisiä, lopputuloksia ja suhteita. Me piilotamme kontrollointimme "avuksi olemiseen".

Löysin turvallisuuden vasta kun rinnalleni tuli todella vahva ihminen, terveellä tavalla vahva ihminen. Kontrolloinnin tarve katosi, mutta nyt saan olla turvallisesti eri mieltä asioista. Kontrollointi aiemmassa elämässäni oli sairaalloista, sillä kaikki olisi varmasti sortunut jos olisin päästänyt langat käsistäni - niin ainakin uskoin.

Missä tahansa suhteessa me olemme enemmän kiinni unelmassamme siitä, mitä se voisi olla, kuin todellisuudessa siitä, millainen se on. Me emme halua kuunnella sitä hiljaista sisäistä ääntä, joka kertoo mikä on!

Me sekoitamme rakkauden, empatian ja säälin, ja luulemme "rakastavamme" ihmisiä, joita me voimme sääliä ja pelastaa. 

Luulin rakastuneeni ihmiseen, mutta olin rakastunut tunteeseen. Koko ajan tiesin miten asia on - en antanut tiedolle valtaa.

Me olemme addiktoituneet henkilöön, henkilöihin ja/tai emotionaaliseen tuskaan. Ei siksi, että nauttisimme tuskasta, vaan siksi, että se on tuttua; me ymmärrämme sen; se on kaikki, minkä me tiedämme.

Tuska on turvallista, se on jotain mitä osaa käsitellä. Ajatus onnellisuudesta on johtanut pelkoon, menettämisen pelkoon. Asiat ovat liian hyvin, mitä seuraavaksi tapahtuu?

Koska vastuuntuntomme on ylikehittynyt, on helpompaa olla huolissamme muista kuin itsestämme. Tämä estää meitä katsomasta itseämme. Me annamme oman henkilökohtaisen voimamme pois!

Omalla jaksamisella ei ole ollut väliä. Muut ovat huolestuneet minusta, minä en. Jaksoin omat synkät hetkeni unohtamalla ne ja keskittymällä muihin. Ei minulle ollut tilaa, luovutin itseni muille.

Me emme kestä sitä että muut ovat meille vihaisia. Me vihaamme kritiikkiä! Me alamme puolustella ja "selittää" itseämme, yrittäen näyttää toiselle, että hän on väärässä. 

Tämän kanssa taistelen yhä edelleen enkä tiedä pääsenkö siitä koskaan eroon. Olen omaksunut vahvasti sovittelijan roolin. Vihaisuus ja riidat ovat aina merkinneet parisuhteelle eroa - tai ennemmin pelkoa erosta. Työminäni osaa ottaa kritiikin vastaan - sehän ei kohdistu minuuteeni. Minuuteen kohdistuva viha saa pelokkaaksi. Toisaalta - olen käyttänyt itsekin "no erotaanko sitten" korttia "entisessä elämässäni". Uskon sen johtuneen siitä, ettei ollut mallia normaalille riitelylle ja eri mieltä olemiselle. Siksi olenkin tänä päivänä hyvin onnellinen siitä, että minulla on oikeus olla eri mieltä eikä siitä edes riidellä.

Maailmankuvamme on uhrin asema. Me vaistoamme väärinkohtelevat ihmiset, tunnemme vetoa heitä kohtaan, ja annamme heidän sortaa meitä.

Läheisriippuvainen ja alkoholiongelmainen narsisti - mikä yhdistelmä! Muistan ystäväni sanoneen minulle, että minulla on aina tarve pelastaa kaikki. En myöntänyt sitä tietenkään. Näinhän asia kuitenkin oli. Sain tunteen siitä, että olen tarpeellinen koska minun piti kantaa toista.

Me tuomitsemme itsemme julmasti. Mittaamme muita paljon lempeämmin. Koemme syyllisyyttä kun otamme oman paikkamme. Välttääksemme syyllisyyttä me annamme muille periksi.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan - asia on juuri noin, edelleen. Terve itsekkyys on hyvästä, ei pahasta. Aina ei tarvitse kaikkeen vastata "ihan sama". Ei ole ihan sama juoko kahvia vai ei. Ei ole ihan sama lähdetäänkö kotiin vai ei...

Me reagoimme elämään sen sijaan että loisimme uutta elämää. 

Kun nyt alan päästä eteenpäin ja elämäni alkaa olemaan kaikinpuolin terveempää, huomaan minulla olevan kova tarve muuttaa ja muokata elämääni siten, että MINÄ olisin siihen tyytyväinen. Mietin, pohdin ja haluan kehittyä ihmisenä. Haluan päästä eroon vanhoista käytös- ja ajatusmalleista. Tiedän, etten elä muita varten vaan elän itseäni varten. 

Olen jo uskaltanut tehdä päätöksiä itseäni varten ja olen ollut päätöksiini tyytyväinen. Olen antanut itselleni luvan olla tyytyväinen. Tietyllä tapaa olen edelleen tarpeellinen ja pidän itseni tarpeellisena, kannan mm. huonoa omaatuntoa siitä jos olen pitkän päivän töissä enkä ole ehtinyt tekemään miehelle ruokaa. Järkeni kertoo aikuisen miehen kyllä pärjäävän, toimintamalli vaan on tiukassa ja tunne syyllisyydestä on ahdistava.

Sen tiedän, että selviydyn tästä enkä siksi näe tilannetta millään tavalla toivottomana. Turhauttavinta on kun tietää käyttäytyvänsä tietyllä tavalla, mutta on kykenemätön muuttaman asiaa. On kai vain uskottava, ettei asiat muutu hetkessä. Vuonna 2007, pian 4 vuotta sitten, aloitin matkan jonka aikana olen katsonut peiliin lukuisia kertoja. En vielä pidä näkemästäni, mutta kenties opin pitämään.

Ehkäpä seuraavalla kerralla kirjoitan läheisriippuvaisen ja narsistin suhteesta... 


Kopioitu seuraavasta osoitteesta: http://www.healingeagle.net/Fin/Irene/Cofam.html

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Elämä asettuu

Liekö niin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa elämän rakentaminen uudelleen on. Paitsi ehkä siinä vaiheessa kun sitä ei enää tarvitse rakentaa mihinkään suuntaan. Vanhempani ovat eläkkeellä (isä jää parasta aikaa omasta yrityksestään eläkkeelle) ja suunnitelmissa on asuntoautomatkailua. Ei tarvitse enää rakentaa elämää minnekään.. 

Itseäni toki mietin. Syyskuun puolessa välissä tulee kuluneeksi 2,5 vuotta uudella paikkakunnalla. Tuntuu, että olen asunut täällä pidempään.. Kuitenkin vasta 2,5 vuotta. Se on lyhyt aika. Vuonna 2005 asuin Lappeenrannassa 5 kuukautta. Tuon ajan loppupuolella huomasin, että rupean kotiutumaan kyseiseen kaupunkiin. Ihmissuhteitakin alkoi syntyä ja olin olotilaan tyytyväinen.

Muutama vuosi myöhemmin asettuminen on ottanut paljon pidempään. Toki tietyllä tapaa olen asettunut tänne: mies, koti, työ, miehen perhe, harrastukset. Ihmissuhteita en ole kuitenkaan pystynyt rakentamaan samalla tavoin kuin ennen. Aivan yksin en ole jäänyt - on onni tuntea ihminen ennestään ja ystävystyä kun tiet kohtaavat oman muuton myötä :).

Nyt - melkein 2,5 vuotta myöhemmin tuntuu kuin elämä olisi viimein asettumassa kaikilla elämän osa-alueilla. En tiedä mitä se eteen tuo, mutta fiilis on hyvä :). 

Tämän päivän tunnelmaa parantaa entisestään suuntaaminen "vanhojen" ystävien luo kylään ja piipahdetaanpa omien vanhempienikin luona. Iltakyläilyä reilun 100 km:n päässä, mutta vielähän sitä lomalla ehtii. Huominen vielä lomaa ja sitten työn äärelle.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Mihin paarmat menee?

Ihan totta! Tämä on vakava aihe. Paarmoja on ollut koko helteiden ajan ihan järjetön määrä - oikeasti. Ehkä ainakin miljoona. Maanantaina ja eilen oli sitten pari viileämpää päivää. Paarmat katosi ihan välittömästi. Tänään oli taas helle ja arvatkaas mitä - paarmoja oli miljoona!

Mihin ne menee? Istuu hengailemassa männyn latvalla ja venailee parempaa säätä? Yksi ihminen arveli niiden pelaavan playkkaria sadepäivän ratoksi.

Hartain toiveeni on, että ne heittäisivät henkensä!

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Syytös

Joskus elämässä joutuu kohtaamaan syytöksiä. Syytös on erityisen raskas silloin kun ihmisellä on olemassa oikeudentaju ja hän kokee, ettei syytös ole millään tavalla aiheellinen. On toki ihmisiä, jotka vain tekevät asioita ymmärtämättä omaa osallisuuttaan. 

Syytös laittaa sen kohteeksi joutuneen ihmisen maailman sekaisin. 

Minä koen joutuneeni tällaiseen tilanteeseen. En halua avata taustoja sen enempää, mutta voin kertoa miettineeni paljon kuinka asiaan reagoin. Olen kertonut oman mielipiteeni asiasta ja nyt päättänyt painaa asian ns. villaisella. Olen toki myös tarkastellut asiaa siitä näkökulmasta onko syytös todella aiheellinen - en löydä ensimmäistäkään perustelua, joka tekisi sen oikeutetuksi.

Aiheettomat syytökset ovat niitä, jotka aina muistetaan. Se ei tarkoita sitä, että syytös vedetään aina esille vaan se tarkoittaa loukkausta, joka ei koskaan unohdu - ei vaikka yrittäisi. Ihmisestä riippuu kuinka hyvin asian kanssa pystyy elämään.

Vahva ihminen voi selvitä vähemmällä...