tiistai 26. heinäkuuta 2011

Elokuvaa vai tosielämää

Asetuin eilen illalla television ääreen katsomaan sieltä tulevaa komediaa "Kurvikkaat kiltzit". Kumma kyllä tuo elokuva liippasi niin läheltä omaa elämääni, ettei se aina jaksanutkaan naurattaa. Toisaalta taas elokuva oli mahtavalla tavalla vanginnut itseensä oikeasti vaikeita asioita. 

Ehkä nämä ajatukset taas alkoivat siitä kun toissapäivänä kuuntelin iloista tarinointia lähipiirin tytöstä, jota lavatansseissa haettiin kovasti tanssimaan vaikka tämä istuskeli tietoisesti seinäruusuna. Tuo kaunis seinäruusu oli nuorille miehille sanonut, ettei osaa tanssia (tanssitaustaa on, mutta paritanssi osaaminen on vielä vähäistä) niin herrat olivat oikein kahteen pekkaan ruvenneet opettamaan tyttöä. Tyttö on toki päättänyt opetella myös paritanssit - eipä tule hakijoista olemaan pulaa :).

Kuitenkin tuo tarinointi mahtavasta illasta toi mieleeni kipeitä muistoja. Liikuntatunneilla viimeiseksi jääminen kun jaettiin kahteen joukkueeseen, opettajan kutsu "alahan makkaramaija tulla sieltä", tallityttöjen katseet kun en kuulunut joukkoon, baarikeikat sinkkuna kavereiden kanssa jotka vetivät miehiä puoleensa kuin magneetit kun taas minua katseltiin nenän vartta pitkin jne. jne. Voisin jatkaa luetteloa loputtomiin. Tanssi-illan kuuntelu sai minut tuntemaan itseni jälleen ala-asteikäiseksi lapseksi, jota ei haluta joukkueeseen ja joka ei kelpaa koulun makeimpien tyttöjen seuraan. Tänä päivänäkin täytyy ottaa oma mies mukaan jos mielii tanssimaan. Kauhuskenario olisi seistä naistenrivissä ja katsella miten vierestä viedään. Todeta jälleen kerran, ettei kelpaa. 

Noiden fiilisten jälkeen eilisiltainen elokuva oli kuin piste i:n päälle. Se toi esille myös parisuhteeseen heijastuvan itseluottamuksen puutteen. Omassa elämässäni itseluottamuksen puute ei juurikaan enää heijastu parisuhteeseen. Tai ehkä se heijastuu lähinnä siten, että vaikka osaan olla tuittu, olen tietyissä asioissa hyvinkin joustava - ehkä liiankin joustava. Jatkuvat epäilykset parisuhteen jatkumisesta eivät kuitenkaan kalva mieltäni. Aikaisemmassa elämässä nuo epäilykset ovat johtuneet siitä, että olen pitänyt itseäni täysin arvottomana. En ole ymmärtänyt mitä toinen näkee minussa (heh.. enkä sitä aina ymmärrä nytkään mutta se ei vaivaa minua) enkä ole jaksanut luottaa tulevaisuuteen. Kenties nykyisin arvostan itseäni jo sen verran, etten koko ajan pelkää paikkani puolesta. 

Joskus elokuva on niin todellinen, että se on kuin suoraan tosielämästä. Silloin siihen on helppo samaistua. Ehkä minäkin löydän itselleni rauhan kuten elokuvan päähenkilö löysi. Hänen unelmistaan tuli totta :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti