keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Mustasukkaisuutta, narsismia ja vahvuutta

Mun 19-vuotias ystävä, poika vasta, kuoli 2007 kesäkuussa auto-onnettomuudessa. Kuolleestakin voi olla mustasukkainen...

Mies, olkoon tässä vaikka Pekka kun ei mun tarvitse kenenkään mainetta vetää alas, oli kuolleesta mustasukkainen. Sain kuulla miten mulla varmaan oli suhde häneen ennen kuolemaa, kuten myös exääni, josta olin hädintuskin ehtinyt erota. Niin ja Pekan kaveriin minulla oli myös suhde. Jos en ollut kotona ja vastannut heti puhelimeen, Pekka soitti kaverilleni ja kysyi missä olen, kenen kanssa ja mitä teen. Jos olin töissä 4h päivän, puhelimeni soi sinä aikana lukemattomia kertoja. 

Muistan erään illan ennen kuin hän majoittui nurkkiini asustelemaan. Saunalahden verkko kaatui kesken puhelun, joten olin tavoittamattomissa. Kun viimein verkko palasi, sain kuulla miten en halunnut puhua Pekan kanssa vaan laitoin puhelimeni kiinni. Ei puhettakaan, että hän olisi uskonut minua. Muistan miten selitin, selitin ja selitin sitä miten tärkeä hän on minulle (etten vain tulisi jätetyksi) vaikka oikeasti olisin halunnut toivottaa hänelle hyvää matkaa helvettiin.

Usein riidat alkoivat aamulla ennen opiskelujen pariin lähtöä. Minun piti jättää lähtemättä, sillä "mä en sitten välttämättä ole täällä enää kun sä tulet". Sen kerran kun vinttasin sormuksen nurkkaan, hän vaihtoi taktiikkaa ja rupesi nostamaan minua kuvitellulle jalustalle - vain kiristääkseen verkkoa. 

Kaikki tapahtui vain n. 3 kuukauden aikana ja sitten viimein heräsin tilanteeseen. Jo n. kuukauden jälkeen kaipasin suunnattomasti omaa tilaa... Hän oli luonani koko ajan sillä en voinut häätää häntä omalle paikkakunnalleen, koska todennäköisesti MINÄ ajaisin hänet silloin ryyppäämään. Olin jalat, jotka häntä kantoivat. Olin tarpeellinen. Minua ilman ei voinut selvitä. Olin pelastaja. 

Viimein sanoin, että hänen on lähdettävä edes välillä kotiin ja vein hänet. Jo samana iltana hän ryyppäsi ja aneli minua pelastamaan, hakemaan hänet pois. En hakenut. En pelastanut. Vein hänen tavaransa hänen äitinsä luo. Kerran näin hänet toisella kerralla kun vein ystäväni kanssa tavaroita - en enää sen jälkeen.

Hän uhkasi tappaa itsensä, sanoin: "Anna mennä vaan." Uhkaus ei tehonnut minuun. Hän myös uhkasi ampua miehen, jonka kanssa hänet näin - vaihdoin puhelinnumeroni ja osoitetietoni salaisiksi ja sain rauhan.

N. vuosi myöhemmin sain yllättäen sähköpostia. Sähköpostiosoite oli löytynyt internetin kautta ja hän muina miehinä kysyi mitä minulle mahtaa pitkästä aikaa kuulua :). Kerroin, ettei minulla ole mitään asiaa ja estin hänen sähköpostiosoitteensa.

Muistaakseni viime vuonna sain jälleen yllättäen facebookin kautta kaveripyynnön ja viestin. Jälleen hän muina miehinä kyseli kuulumisia ja otsikkona oli: "Vanhat hyvät ystävät" Jälleen kerroin, ettei hänellä ole minulle mitään merkitystä eikä minulla ole tarvetta olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän vastasi, että ymmärtää kaunani häntä kohtaan. 

Nauroin.

Hänen maailmassaan ei ole käsitettä yhdentekevä - hän ei voi olla kenellekään yhdentekevä, onhan hän maailman napa :D. Olen vahva sillä tajuan hänen olevan minulle lähinnä kuin ilmaa. Kuitenkin hän on kokemus, joka opetti minulle paljon. Ihmisenä hänellä ei ole mitään merkitystä - rakasin tunnetta, en ihmistä.

Kokemukset ovat opettaneet minulle, että olen tarvittaessa yllättävänkin vahva vaikka olen kuvitellut itseni heikoksi ihmiseksi. Sanovat, että vahvuutta on olla heikko. Olen siitä samaa mieltä. Kirjoittaessani edellistä tekstiä läheisriippuvuudesta, ymmärsin olevani oikeasti vahva. Olen selättänyt suurimmat ongelmat elämässäni ja rimpuilen pienten kanssa. Elämäni tapahtumat eivät ole vain suuri musta möykky, jota yritän paeta vaan olen mennyt suoraan päin. 

Olen vahva!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti