torstai 22. syyskuuta 2011

Kaupunkilaiset ei hymyile

Asia, jonka olin jo totaalisesti unohtanut. Kaupunkilaiset (ainakaan pääkaupunkiseutulaiset) eivät hymyile vieraille ihmisille vaikka liki törmäisivät näihin. Tiukka katse omiin varpaisiin ja kauas eteenpäin estää joutumasta kontaktiin tuiki tuntemattoman kanssa. Enpä nyt juuri muista missä olin kyseisellä hetkellä, mutta minulle kävi legendaarinen "kummalta puolelta ohitan" -tilanne ja pari kertaa toisen ihmisen kanssa väistimme toisiamme samaan suuntaan. Minua tilanne huvitti (liekö kyse vähäisestä älyn määrästä vai vain vinoutuneesta huumorintajusta), mutta vastapuolta ei. Vaivaantunut tuijotus eteenpäin tai mitä tahansa muuta kunhan ei vain tarvitse katsoa sitä toista ihan vierasta ihmistä ja kun pattitilanne on ohi - kovaa ravia eteenpäin voittajan elkein "Selvisinpä hymyilemättä!".

Oli joku toinenkin kauppareissu, jossa vahingossa itse hymyilin (tuo syntinen ilme ihmisen naamalla, jota voisi luulla myös hyväntuulisuudeksi) vaan eipä taas vastausta näkynyt. Olisi ehkä enää puuttunut toisen ihmisen kääntyminen katsomaan olkansa taakse onko siellä kenties joku minun tuttuni. Ei.. Kaupunkilaiset ei hymyile.

Hieman toista asiaa vielä samankin otsikon alle, sillä olen viikon aikana työni puolesta elänyt kokemuksen, joka on muuttanut minua ihmisenä. Olen tutustunut sellaiseen sairaalamaailmaan, etten varmasti koskaan palaa ennalleni. Olen nähnyt vanhempia, jotka valvovat lastensa sänkyjen vierellä. Vanhempia, jotka eivät tiedä lapsensa tulevaisuudesta. Olen myös löytänyt itsestäni uusia tunteita suhteessa sijoitettuun lapseen ja suhteessa työhön, jota teen. Vaitiolovelvollisuus estää minua ruotimasta tapahtumia sen tarkemmin, mutta viisaat ovat sanoneet, että "oppia ikä kaikki". Kun 26-vuotiaana olen kokemuksiltani näin rikas, mitä onkaan elämä 10 tai 20 vuoden päästä? Avoimin mielin eteenpäin :).



Kuvat olen ottanut 2.9. kotipihalla :). Kyllä auringonlasku on yksi kauneimpia näkemiäni asioita.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Ei haukku haavaa tee

...eikä sen enempää positiivinenkaan palaute. Olen havainnut, että blogin kävijämäärä on aavistuksen verran noussut. Toivoisin todella paljon, että joskus blogiin jäisi joku kommentti - ruusuja tai risuja. Kävijälaskuri toki kertoo omaa tarinaansa :). Erityisesti kiinnostaisi onko blogin lukijat tuttujani vai onko joukkoon mahtunut uusiakin ihmisiä? Oletko ensimmäistä kertaa käymässä vai lukenut useamminkin? Jos olet jo vakiovierailija, mikä saa palaamaan uudelleen?

Ei tarvitse jättää nimeään jos ei tahdo... Toivoisin vain kovasti saavani palautetta :)

torstai 8. syyskuuta 2011

Kun mikään ei riitä

Olen jo monta päivää pyöritellyt päässäni blogipäivitystä vaan enpä ole saanut aikaiseksi. Kaikkien pakollisten asioiden hoitamisen keskellä minulle ei ole jäänyt voimavaroja mihinkään ylimääräiseen. Nyt tuntuu, että olen antanut itsestäni kaiken ja yksikin vastoinkäyminen vielä olisi liikaa.

Heinäkuun loppupuolelta saakka olen elänyt aikataulutettua elämää. Menemiseni on määrännyt hevoseni silmäsairastelu. Olen onneksi saanut sen lääkitsemiseen valtavan määrän apua, mutta toisinaan on hyvin rankkaa ajaa kaksi kertaa päivässä tallille kun matkaa yhteen suuntaan kertyy 30 kilometriä. Töihin lähdön ja sieltä paluun olen myös suunnitellut siten, että käyn tallin kautta. Talli onneksi sijaitsee työmatkallani (jonka pituus muuten on 42km). Sunnuntaina on viimeinen lääkintäpäivä, paluu normaaliin arkeen siis koittaa.

Univelka painaa, sillä vuorokausirytmit ovat sekaisin. Mies on ollut nyt kipeä, joten en ole osannut eilen nukkua (yövuoron jälkeen) enkä saanut kunnolla nukuttua viime yönäkään. Lähinnä tuntuu, että pillahdan itkuun hetkenä minä hyvänsä ja vain siitä syystä, että olen kovin väsynyt. Jo nyt etukäteen stressaan saanko kaksi seuraavaa yötä nukuttua, sillä lauantaina on edessä PITKÄ työvuoro. Nyt oikeasti loppuu voimat

Ensi viikolla on edessä kolmen päivän työkeikka. Arvatkaa mitä? En 2,5 vuoteen ole ollut niin kauaa pois kotoa. Olen siis kaksi yötä reissussa. Kuinkahan mahdan selvitä siitä tämän väsymyksen keskellä? En tiedä sitäkään...

Onko tämä valitusvirsi? Se ei ainakaan ole tarkoitus vaikka voi siltä tuntua. Lähinnä tarkoitus on kertoa, että toisinaan tulee tunne, ettei mikään riitä. Silloin pitäisi muistaa, ettei tilanne jatku ikuisesti. Kuitenkin kun selaa kalenteria eteenpäin ja huomaa, ettei siellä ole oikeasti yhtään päivää, jolloin olisi aikaa levolle voi alkaa ahdistaa.

Pitäkää huolta itsestänne, levosta, terveellisestä ruuasta ja niinkun äiti aina sanoisi: Jalat täytyy pitää lämpimänä :).

Mukavia syysiltoja! Sytytellään vaikka kynttilöitä tuomaan valoa pimeyteen. Minä kaivoin jo eilen kutimet esille ja pian on tämän syksyn ensimmäinen villasukka valmis ;)