torstai 22. syyskuuta 2011

Kaupunkilaiset ei hymyile

Asia, jonka olin jo totaalisesti unohtanut. Kaupunkilaiset (ainakaan pääkaupunkiseutulaiset) eivät hymyile vieraille ihmisille vaikka liki törmäisivät näihin. Tiukka katse omiin varpaisiin ja kauas eteenpäin estää joutumasta kontaktiin tuiki tuntemattoman kanssa. Enpä nyt juuri muista missä olin kyseisellä hetkellä, mutta minulle kävi legendaarinen "kummalta puolelta ohitan" -tilanne ja pari kertaa toisen ihmisen kanssa väistimme toisiamme samaan suuntaan. Minua tilanne huvitti (liekö kyse vähäisestä älyn määrästä vai vain vinoutuneesta huumorintajusta), mutta vastapuolta ei. Vaivaantunut tuijotus eteenpäin tai mitä tahansa muuta kunhan ei vain tarvitse katsoa sitä toista ihan vierasta ihmistä ja kun pattitilanne on ohi - kovaa ravia eteenpäin voittajan elkein "Selvisinpä hymyilemättä!".

Oli joku toinenkin kauppareissu, jossa vahingossa itse hymyilin (tuo syntinen ilme ihmisen naamalla, jota voisi luulla myös hyväntuulisuudeksi) vaan eipä taas vastausta näkynyt. Olisi ehkä enää puuttunut toisen ihmisen kääntyminen katsomaan olkansa taakse onko siellä kenties joku minun tuttuni. Ei.. Kaupunkilaiset ei hymyile.

Hieman toista asiaa vielä samankin otsikon alle, sillä olen viikon aikana työni puolesta elänyt kokemuksen, joka on muuttanut minua ihmisenä. Olen tutustunut sellaiseen sairaalamaailmaan, etten varmasti koskaan palaa ennalleni. Olen nähnyt vanhempia, jotka valvovat lastensa sänkyjen vierellä. Vanhempia, jotka eivät tiedä lapsensa tulevaisuudesta. Olen myös löytänyt itsestäni uusia tunteita suhteessa sijoitettuun lapseen ja suhteessa työhön, jota teen. Vaitiolovelvollisuus estää minua ruotimasta tapahtumia sen tarkemmin, mutta viisaat ovat sanoneet, että "oppia ikä kaikki". Kun 26-vuotiaana olen kokemuksiltani näin rikas, mitä onkaan elämä 10 tai 20 vuoden päästä? Avoimin mielin eteenpäin :).



Kuvat olen ottanut 2.9. kotipihalla :). Kyllä auringonlasku on yksi kauneimpia näkemiäni asioita.

2 kommenttia:

  1. Voin kuvitella tuon "kummalta puolen"- ohitan hetken. Sehän siinä onkin parasta, että YLEENSÄ minä olen kohdannut tilanteet että molemmat jopa ihan nauraa, kun ei tiedä mistä ohittaa. Huih, voin kuvitella kuinka inhottava olo oli tuosta julmasta tuijotuksesta.. varmaan ajatteli vain, "mitähän tuo tuli eteeni" - vaikka yhtälailla hän saattoi tulla eteesi. puuh. onneksi maaseudulla ja maalaiskaupungeissakin hymyillään!! :)

    VastaaPoista
  2. No näinhän sen pitäisi mennä - mitä siinä menettää jos hymyilee tuntemattomalle ihmiselle? Ei mitään.

    Onneksi mekin asutaan maalla, isossa kunnassa, mutta alueella jossa ei ole omituista nostaa käpälää kohdatessa :)

    VastaaPoista