maanantai 31. lokakuuta 2011

Metsä

Toisinaan onni ja onnellisuus on jopa konkreettista :). Minä, koira ja metsä <3




















sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Unettomuus

On aikoja, jolloin unettomuus iskee. Se koskee etenkin aamuyön hetkiä kun yritän epätoivoisesti etsiä sängyssä sopivaa asentoa saadakseni unta. Viimeisen viikon ajan olen herännyt siihen kun käännän kylkeä, häiriintynyt siitä, että lakana menee rullalle ja joutunut kohottautumaan hieman voidakseni kääntyä siten, ettei lakana rullaannu. Nyt joku varmaan pohtii, ettei tuo ihmisrukka ole tehnyt päivisin mitään ollakseen riittävän väsynyt nukkumiseen. Ei pidä paikkaansa. Voin kertoa, että eilenkin illalla kymmeneltä sammuin kuin saunalyhty konsanaan. En olisi jaksanut valvoa enää yhtään.

2:30 vanhaa aikaa olin jälleen hereillä. Hetken yritin nukahtaa sängyssä - täysin tuloksetta. Nousin ylös ja etsin sopivan asennon sohvalla. Se toimi. Sohva on minulle riittävän epänormaali paikka nukkumista varten eli kun unohdan tavoitteen: "Nuku, nuku, nuku NYT!" pystynkin nukahtamaan. Olen ikäänkuin luovuttanut. Sängyssä ajatukset menevät aina samaa rataa: "Ei taas, taas olen hereillä, ei ole hyvä asento, en taaskaan saa unta..." jne. Puoli kuudelta (vanhaa aikaa) heräsin miehen herätyskelloon ja siirryin sänkyyn nukkumaan. Nukuin vielä n. 1,5 tuntia enkä ole sen jälkeen enää saanut unta.

Kellot on nyt käännetty ja kello on 8:41. Arvatkaa mitä? Minua väsyttää... Kohta olisi aika lähteä tallille, lenkittää koira yms. ennen kuin koittaa ilta ja edessä on jälleen yö, josta kunnon lepo puuttuu. Näitä aikakausia on ollut ennenkin. Tiedän, että tilanne palaa vielä normaaliksi, mutta sen odottaminen on hermoja raastavaa.

Nyt toivon kovasti paljon aurinkoisia päiviä, sillä niistä saa väsyneenäkin energiaa.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tutut kasvot

Uskomatonta kuinka pienet asiat voivat joskus tuntua valtavan suurilta ja tuottaa iloa ihmiselle.

Lähdin tänään yövuoroon pienen Salen kautta sillä kävin ostamassa evästä mukaan. Jo heti oven avautuessa näin tutun naaman. Mieheni kanssa suurinpiirtein saman ikäinen melkein naapurin (alle kilometri meiltä matkaa) nuori isäntä oli postipalveluita käyttämässä. Olen tavannut hänet kahdesti. Ensimmäisen kerran pikaisesti kätellyt ja toisen kerran edustin itseäni yövuoron jälkeen verkkarit jalassa, tukka pystyssä. kahvikupin äärellä meidän keittiössä. Tervehdin vaan en saanut tervehdystä vastaukseksi sillä hän ei tunnistanut minua heti.

Kävin kaupassa ostamassa eväät ja kun palasin kassalle olivat piuhat yhdistyneet ja vaihdettiin kaupan ulkopuolella pari sanaa. "Raksutti hetken aikaa" -kuulema :D.

Yritänkö siis kertoa, että tulin naapurin nuoren miehen näkemisestä näin iloiseksi? Ei - sitä en toki yritä kertoa. Olen asunut nyt 2 vuotta 7 kuukautta nykyisellä paikkakunnallani ja ensimmäistä kertaa kohtasin tutut kasvot, tervehdin ja tulin tervehdityksi. Se oli kuin uusi askel kohti kotiutumista uudelle paikkakunnalle vielä yli 2,5 vuoden jälkeen. Se oli konkreettista ja todellista.

Uskon, että asian merkityksellisyyteen vaikutti myös se, että asumme ison kunnan pienessä kylässä. Kylässä, jossa monet tuntevat toisensa. Kylässä, jossa suurin osa ihmisistä tervehtii ajaessaan autolla ohi. Nyt tunnen jälleen hieman enemmän kuuluvani kylään.

Pieni asia, suuri ilo :)

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Itsestäänselvyys

Olen kuluneen syksyn aikana jälleen huomannut, ettei juuri mikään ole itsestään selvää. Ei ole itsestään selvää, että ihmiset ja eläimet pystyvät terveinä. Ei ole itsestään selvää, että saa pitää työpaikkansa. Ei ole itsestään selvää, että ystävyyssuhteet pysyvät hyvällä tavalla muuttumattomina. Ei ole itsestään selvää, että voimat riittävät loputtomiin. Ei ole itsestään selvää, että lapset eivät joudu välikäteen vanhempien erotessa. Voisin luetella asioita lisää vaikka miten paljon.

Yhdestä asiasta uskallan olla melko varma. On itsestään selvää, että parisuhde päättyy eroon jos suhdetta alkaa pitää itsestäänselvyytenä. MINUN mielestäni parisuhteen muuttuessa itsestäänselvyydeksi katoaa arvostus puolisoa kohtaan samoin kuin kyky iloita arjesta. En toki tarkoita sitä, että pitäisi ruveta epäilemään parisuhteensa kestävyyttä - pois se minusta. Eihän niin raastavaa elämää jaksa. Olisi kamalaa hetkestä toiseen pohtia milloin parisuhde päättyy ja pitää suorastaan itsestään selvänä sitä, ETTÄ parisuhde päättyy. Siinäpä muuten toinen itsestäänselvyys. Jos ihminen on kovin epävarma ja pessimistisesti uskoo olevan itsestään selvää, että parisuhde tulee päättymään se varmasti päättyykin. Puuttuuhan silloin ihmiseltä tahto tehdä työtä parisuhteensa eteen.

Puolisoaan kunnioittamalla, arvostamalla ja rakastamalla saa mahdollisuuden vastaanottaa itselleen samoja asioita. Toki tämä siis silloin jos parisuhde on terve, sillä enhän suinkaan tarkoita läheisriippuvan "parantavaa ja pakonomaista rakkautta" toista ihmistä kohtaan.

Itsestäänselvyys muuttaa arjen harmaaksi puuroksi, jossa käydään töissä, huolehditaan kodista ja ehkä harrastetaan. Asioilla ei kuitenkaan ole isompaa merkitystä, ne vain tapahtuvat. En taaskaan tarkoita, että töihin menon täytyisi joka päivä olla järisyttävä kokemus. Kuitenkin ihminen nopeasti unohtaa, etteivät työt ole itsestäänselvyys. Elämäni ensimmäinen lomautus alkoi 23.8.2010. 1.9. olin jo saanut töitä muualta ja jatkoin kyseisessä paikassa neljä kuukautta - koko lomautuksen ajan. Lomautus olisi vielä jatkunut, mutta sanoin itseni irti saadessani vuoden sijaisuuden. Niinä päivinä kun töihin meno tökkii olisi minunkin hyvä ajatella, ettei työt todella ole itsestäänselvyys. Onhan niinkin, että inhimillisenä olentona aina ei töissä voi olla mukavaa. Ehkä kuitenkin silloin auttaisi arvostus sitä tosiasiaa kohtaan, että minulla ON töitä. Vielä merkityksellisemmäksi asian tekee se, että en ole missä tahansa työpaikassa vaan minulla on todella hyvä työpaikka ja ihanat työkaverit.

En oikeastaan edes tiedä mikä on punainen lanka tässä kirjoituksessa? Ehkä tämä oli vain ajatuksen virtaa, jotta muistaisin arvostaa läheisiäni ja kaikkea mikä tekee elämästäni elämisen arvoista :).