lauantai 26. marraskuuta 2011

Anteeksipyytämisen vaikeus

Anteeksi.


Niin pieni sana, mutta niin iso merkitys. Joillekin ihmisille jopa niin iso merkitys, etteivät he kykene tuota sanaa toiselle ihmiselle sanomaan.

Vai eikö heille tuolla sanalla ole merkitystä? Kenties he ajattelevat, ettei sillä silloin ole toisellekaan merkitystä.. Mutta emmekö jatkuvasti puhu merkityksettömiä asioita vain siitä ilosta, että saamme tuottaa ääntä? Onhan ihmisiä, jotka puhuvat harvoin mutta asiaa. Itse en taida heihin lukeutua.

Osaan kuitenkin pyytää anteeksi. Vaikka se ei tee tehtyä tekemättömäksi sen takana on kunnioitus toista ihmistä ja hänen tunteitaan kohtaan.

Anteeksi, että loukkasin sinua. Anteeksi, että toimin sinua kohtaan väärin. Anteeksi, että satutin. Anteeksi, en ajatellut. Tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Anteeksi. Sen taakse kätkeytyy omatunto, tietoisuus oikeasta ja väärästä.

Anteeksi. Se on merkki nöyrtymisestä ja siitä, että kykenee myöntämään oman virheellisyytensä - en ole täydellinen.

Anteeksi. Se jättää meidät alastomiksi toisen ihmisen eteen, liittyyhän siihen myös anteeksi antaminen. Entä jos toinen ei anna anteeksi.

Anteeksi. Se osoittaa toiselle ihmiselle hänellä olevan väliä.

Joillekin anteeksi pyytäminen on lähes mahdotonta. Heidän käytöksestään voi havaita heidän olevan pahoillaan, mutta tuon maagisen sanan sanominen ei vain onnistu. Pahoillaan oleva käytös ei korvaa anteeksipyyntöä vaan tapahtuneet asiat jäävät mieleen.

On vaikea ymmärtää miksi se on niin vaikeaa?

Anteeksi. Yksi pieni sana suurella merkityksellä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Pehmeän paketin pettymys ja kaipaus

Muistatteko ne hetket lapsuuden jouluina kun paketti oli pehmeä? Pehmeä paketti ei tarkoittanut leluja, yleensä se tarkoitti vaatteita tms. lapsen mielestä tylsää käyttötavaraa.

Muutamia viime vuosia olen jo kovasti kaivannut niitä pehmeitä paketteja. Pukki toi minulle vuosien ajan villasukat jos toisetkin, toisinaan paketista löytyi lapasetkin. Pukin apurina oli toiminut varamummoni. Varamummo?

Pienenä sanoin tuota ihanaa Marttaa mummokseni. Olin ollut hänellä hoidossakin ja paljon tekemisissä. Järkytys oli suuri kun totuus selvisi: Ihmisellä ei ole kolmea oikeata mummoa. Näinpä "mummosta" tuli varamummo.

Nyt on muutama vuosi kulunut kun varamummo ei ole enää ollut elossa - pehmeiden pakettien tulo on lakannut. Voi mikä kaipaus onkaan niitä ihania villasukkia ja lapasia kohtaan, joista viime vuosina tuli kirjojen ohella joulun odotetuimmat lahjat.

Viime talvena tartuin härkää sarvista ja opettelin tekemään villasukkia. Nyt olen tehnyt niitä muille ja toki itsellenikin. Taito ei koskaan poista kaipuuta varamummon pehmeitä paketteja kohtaan, mutta ainakin meidän perheen varpaat pysyvät lämpiminä viimein kylmenevien ilmojen keskellä.








Jäkälä voi olla kovin liukasta - kannattanee siis varoa :D


tiistai 15. marraskuuta 2011

Hannu Mäkelä: Kivi (Teatteri Jurkka)

En ole teatterikriitikko, olen tavallinen teatterin katsoja. Kerron omista kokemuksistani, millaisia tunteita esitys herättää. Osittain ehkä sukurasitteen vaivaamana olen taipuvainen kovasti analysoimaan sitä mitä näen. Äitini on tehnyt työuransa uutisten, televisio-ohjelmien sekä elokuvien parissa, veljeni puolestaan on näyttelijä. Osan lapsuudestani olen viettänyt kuljeskellen pitkin MTV3 käytäviä äidin mukana.

Kivessä minulle toki merkityksellistä on se, että näyttelijä on veljeni. Vaan kuka minut tuntee, tietää myös, että se ei poista analysointia katsomisesta. Useimmin analysointi suoritetaan ihan veljenkin kuullen ja yhdessä (kuten myös viime lauantaina esityksen jälkeen). Jos kuitenkin nyt unohdetaan sukulaisuussuhteet ja astutaan hetkeksi Kiven maailmaan.

Aleksis Kiven viimeisen päivän näyttämönä toimii pieni Teatteri Jurkka, jossa paikkoja on alle 60. Tuo jo hulluuteen taipuvainen kirjailija ei juuri saanut sanaa suustaan vaan päästänsä sinkoili ajatuksia ilmoille 1,5 tunnin monologin ajan. Esitys kirvoittaa katsojasta esille käsittämättömän määrän erilaisia tunnereaktioita; iloa, surua, häpeää, myötätuntoa, pelkoa, kaipuuta... Vaihtelevat tunnetilat kietovat katsojansa seittiin ja pitävät otteessaan koko esityksen ajan, aina tunnelmaltaan yhä tiivistyvää loppua kohti.

Tuntuu kuin näyttelijä olisi yhtä Kiven kanssa. On kuin hän antaisi Kivelle ruumiin, johon Kiven sielu astuu sisälle saadakseen mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan ja ajatuksistaan kiven kielen suorastaan soljuessa näyttelijän suusta.

Monologiin on tehty kevennyksiä, jotka toimivat eikä yllätyksellisyyttäkään puutu. Katsoja saa monet makoisat naurut latautuakseen jälleen intensiivisiin hulluuden hetkiin, joina tekisi mieli auttaa miestä. Loppuhetket eivät enää naurata. Rauhallinen musiikki kuljettaa katsojan kohti Kiven viimeisiä hetkiä, näyttelijän eleet, ilmeet, puheen sävy johdattavat katsojan sellaiseen tunnetilaan, että tuntuu kuin todella seuraisi viimeistä hetkeä ja odottaisi viimeistä hengenvetoa. Suru Kiven puolesta valtaa hetken ja hänen kaipuunsa on käsin kosketeltavaa.

Kivi on poissa...

...mutta elää tekstiensä ja veljeni kaltaisen näyttelijän kautta.

Ensimmäinen ajatus - huikea. Monologi oli huikean upea. Yleisö aplodeerasi kolmasti ja kun neljännellä kerralla aplodit olivat hyytymässä, singahti näyttelijä vielä takaisin. Yleisö nousi osoittamaan kunniaa hänelle seisten. Tässä kohdalla minulta karisivat tavallisen katsojan lasit ja lavalla seisoi veljeni, josta olen ylpeä - niin valtavan ylpeä. Todistin tätä hetkeä, jota hän ei varmasti ikinä unohda. Suosionosoitukset upeaa näyttelijäntyötä kohtaan.

Tässä kohtaa viimeistään on kuitenkin Johanneksen rinnalle nostettava monologin ohjannut Samuli Reunanen. Ei nähdyn kaltainen esitys synny pelkästään hyvästä näyttelijästä tai hyvästä ohjaasta vaan näiden kahden upeasta yhteistyöstä ja näkemysten yhteen hioutumisesta. Esitys on yhteistyön huikea hedelmä, joka antaa elämyksen katsojalleen.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Perhe

Perhe ei välttämättä ole verisukulaiset. Perhe voi olla tiiviiksi osaksi omaa elämää muodostunut yhteisö. Perheen käsitys vaihtelee muutenkin. Muodostuuko kahdesta avoliitossa asuvasta ihmisestä perhe vai luetaanko heidät vielä osaksi lapsuuden perhettään? Kuuluuko nainen osaksi miehen perhettä? Ehkä mies osaksi naisen perhettä? Vai ovatko vanhemmat enää "vain" vanhempia? Tuskin on olemassa yhtä oikeaa vastausta. Riippunee täysin perheen dynamiikasta. On ihmisiä, jotka joko olosuhteiden pakosta tai omasta halustaan eivät ole biologisen perheensä kanssa missään tekemisissä tai ovat tekemisissä vain osan kanssa.

On kuitenkin hetkiä, jolloin perheen merkitys korostuu. Eilen oli toinen isänpäivä peräkkäin, jolloin en käynyt omaa isääni katsomassa - soitin kyllä ja lähetin kortin. Välimatkaa on n. 120km. Muita muistettavia minulla ei enää ole sillä vaarini kuoli 6 vuotta ennen kuin synnyin ja ukkikin kohta jo 16 vuotta sitten. Vietimme isänpäivää miehen kotona hänen vanhempiensa, sisarensa ja isänsä vanhempien kanssa. Illalla soitin vielä äidille, joka kertoi sisarpuoleni perheineen olevan juuri käymässä. En ole aktiivisesti sisarpuoleni kanssa yhteydessä ehkä osittain johtuen 16 vuoden ikäerosta. Sinä hetkenä kuitenkin toivoin, että olisin ollut heidän kanssaan...

Perheen merkitys korostui myös lauantai-iltana kun olimme miehen kanssa Helsingissä teatterissa. Veljeni on näyttelijä ja olimme katsomassa hänen monologiaan Kivi, joka kertoo Aleksis Kiven viimeisestä elinpäivästä. 1,5 tuntisen esityksen päätteeksi yleisö nousi seisomaan osoittaen suosiota näyttelijälle - minun veljelleni. Tuo hetki oli upea, täynnä ylpeyttä ja kunnioitusta veljeäni kohtaan. Oli myös kunnia olla yleisössä jakamassa se hetki, todistamassa yhtä hänen uransa varmasti mieleenpainuvinta tapahtumaa. Kun ehdin, kirjoitan esityksestä vielä erikseen. Mielestäni se ansaitsee ihan oman tekstinsä.

Perhe on tärkeä - elinehto, muodostuu se millaisista ihmisistä tahansa...

lauantai 12. marraskuuta 2011

Aikaa itseni seurassa

Eilinen työpäivä pääasiassa tuntui kestävän kauan. Ainoastaan loppuilta hurahti hujauksessa. Asiaan vaikutti se miten paljon odotin pääseväni kotiin. Kotona olisi vastassa vain koirat (joista yksi oli mukanani töissä) ja odottamassa kynttilät, keskeneräiset villasukat, suklaa ja siideri. Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen parisuhteessa elävä tarvitsee joskus omaa aikaa. Kannattaa ainakin kokeilla ;). Minulla on omaa aikaa monesti aamuisin/päivisin, koska mies on päivätyössä ja minä vuorotyössä. On kuitenkin aivan eri asia viettää omaa aikaa illalla ja sellaista aikaa minulla on hyvin harvoin! Lähempänä puoltayötä siippa saapui kotiin.

Tänään onkin sitten parisuhde ilta, sillä lähdemme Helsinkiin teatteriin :). Aivan yhtä mukava ilta siis tulossa kuin eilinenkin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!




Yksi kaikkien aikojen kauneimmista kynttilöistä. Sain tämän vuosi sitten työkavereiltani läksiäislahjana työpaikan vaihdon yhteydessä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Marraskuun ensimmäinen pakkasyö...

...ja luonto oli muuttunut eläväksi taideteokseksi! Aivan huikean kaunista :)




















maanantai 7. marraskuuta 2011

Kommentointiongelmia?

Olen saanut yhdeltä kaveriltani infoa tästä blogista, ettei kommentointi onnistu. Nyt sain samaa infoa toisesta blogistani muilta lukijoilta. Kommentoinnin pitäisi olla mahdollista kaikille, joten en ymmärrä missä vika :(. Toivoisin, että laittaisitte mulle infoa mahdollisista kommentointiongelmista sähköpostiini anna.bjornstrom(at)luukku.com (vaihda (at) -> @ )

torstai 3. marraskuuta 2011

Pieniä asioita

"Meinaatko mennä sinne avajaisiin?" oli kysymys tekstiviestissä. Niin pieni asia tuotti taas suunnattoman ilon. Osa kotiutumista, osa elämän rakentamista. Joku lähellä asuva, joka kysyy noinkin tavallista asiaa. Joku, jota kiinnostaa. Joku, jolle todeta: "Nähdään maanantaina.", sillä meillä molemmilla on vapaapäivä.

Ja jos jotakuta kiinnostaa niin ei, en ole menossa sinne avajaisiin ;). Se ei kuitenkaan ole olennaista.

Kyllä minä kotiudun. Päivä päivältä koen tämän paikan enemmän omakseni. Eräänä päivänä lähdin kotoa liikenteeseen ja ajelin autolla n. 4 km:n päässä kotoa. Yhtäkkiä seuraava ajatus otti minut valtaansa: Tänne minä kuulun, minun kotini ja elämäni on täällä.

Yleensä synnytyksen jälkeen ihmiset sanovat olevansa väsyneitä, mutta onnellisia. En ole synnyttänyt, mutta olen silti väsynyt ja onnellinen :)