tiistai 15. marraskuuta 2011

Hannu Mäkelä: Kivi (Teatteri Jurkka)

En ole teatterikriitikko, olen tavallinen teatterin katsoja. Kerron omista kokemuksistani, millaisia tunteita esitys herättää. Osittain ehkä sukurasitteen vaivaamana olen taipuvainen kovasti analysoimaan sitä mitä näen. Äitini on tehnyt työuransa uutisten, televisio-ohjelmien sekä elokuvien parissa, veljeni puolestaan on näyttelijä. Osan lapsuudestani olen viettänyt kuljeskellen pitkin MTV3 käytäviä äidin mukana.

Kivessä minulle toki merkityksellistä on se, että näyttelijä on veljeni. Vaan kuka minut tuntee, tietää myös, että se ei poista analysointia katsomisesta. Useimmin analysointi suoritetaan ihan veljenkin kuullen ja yhdessä (kuten myös viime lauantaina esityksen jälkeen). Jos kuitenkin nyt unohdetaan sukulaisuussuhteet ja astutaan hetkeksi Kiven maailmaan.

Aleksis Kiven viimeisen päivän näyttämönä toimii pieni Teatteri Jurkka, jossa paikkoja on alle 60. Tuo jo hulluuteen taipuvainen kirjailija ei juuri saanut sanaa suustaan vaan päästänsä sinkoili ajatuksia ilmoille 1,5 tunnin monologin ajan. Esitys kirvoittaa katsojasta esille käsittämättömän määrän erilaisia tunnereaktioita; iloa, surua, häpeää, myötätuntoa, pelkoa, kaipuuta... Vaihtelevat tunnetilat kietovat katsojansa seittiin ja pitävät otteessaan koko esityksen ajan, aina tunnelmaltaan yhä tiivistyvää loppua kohti.

Tuntuu kuin näyttelijä olisi yhtä Kiven kanssa. On kuin hän antaisi Kivelle ruumiin, johon Kiven sielu astuu sisälle saadakseen mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan ja ajatuksistaan kiven kielen suorastaan soljuessa näyttelijän suusta.

Monologiin on tehty kevennyksiä, jotka toimivat eikä yllätyksellisyyttäkään puutu. Katsoja saa monet makoisat naurut latautuakseen jälleen intensiivisiin hulluuden hetkiin, joina tekisi mieli auttaa miestä. Loppuhetket eivät enää naurata. Rauhallinen musiikki kuljettaa katsojan kohti Kiven viimeisiä hetkiä, näyttelijän eleet, ilmeet, puheen sävy johdattavat katsojan sellaiseen tunnetilaan, että tuntuu kuin todella seuraisi viimeistä hetkeä ja odottaisi viimeistä hengenvetoa. Suru Kiven puolesta valtaa hetken ja hänen kaipuunsa on käsin kosketeltavaa.

Kivi on poissa...

...mutta elää tekstiensä ja veljeni kaltaisen näyttelijän kautta.

Ensimmäinen ajatus - huikea. Monologi oli huikean upea. Yleisö aplodeerasi kolmasti ja kun neljännellä kerralla aplodit olivat hyytymässä, singahti näyttelijä vielä takaisin. Yleisö nousi osoittamaan kunniaa hänelle seisten. Tässä kohdalla minulta karisivat tavallisen katsojan lasit ja lavalla seisoi veljeni, josta olen ylpeä - niin valtavan ylpeä. Todistin tätä hetkeä, jota hän ei varmasti ikinä unohda. Suosionosoitukset upeaa näyttelijäntyötä kohtaan.

Tässä kohtaa viimeistään on kuitenkin Johanneksen rinnalle nostettava monologin ohjannut Samuli Reunanen. Ei nähdyn kaltainen esitys synny pelkästään hyvästä näyttelijästä tai hyvästä ohjaasta vaan näiden kahden upeasta yhteistyöstä ja näkemysten yhteen hioutumisesta. Esitys on yhteistyön huikea hedelmä, joka antaa elämyksen katsojalleen.

2 kommenttia:

  1. Hei Anna ja kiitos blogistasi.
    Käytiin vissiin samassa esityksessä. Ihan itketti, kun muistin sen hetken: koko yleisö taputtaa seisaaltaan! Olin pakahtua... vaikka olinkin nähnyt esityksen jo kaksi kertaa aikaisemmin. :) Eli jaan kyllä ylpeytesi Johanneksesta. t. naapurin tyttö

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi!

    Toivottavasti viihdyt blogissa muutenkin :)

    VastaaPoista