torstai 1. joulukuuta 2011

Isovanhemmat

Isän isä, vaari, kuoli kuusi vuotta ennen kuin synnyin. Isän äiti, mummo, kuoli vuonna 1995, en ollut vielä täyttänyt kymmentä vuotta. Äidin äiti, mummo, mummi, mummu, kuoli 1996 ja n. kaksi kuukautta myöhemmin äidin isä, ukki, lähti mummon luo. Ikävä otti voiton. Minä en ollut vielä edes 11-vuotias kun olin menettänyt kaikki isovanhempani. Olin lastenlapsista nuorin.

Vaarista muistoja ei ole.

Isän äidillä oli minulle aina jättis -tuutti pakastimessa. Kun asuntoa hänen kuolemansa jälkeen tyhjennettiin toi isäni minulle pakastimesta tuutin. Muistan hänen sanoneen sen olevan viimeinen jäätelö mummolta minulle. Se oli vaniljajättis. Mummo teki monesti lettuja. Joskus hän laittoi niihin omenaa ja se maistui omituiselle. En koskaan maininnut asiasta, mutta söin mieluummin letut ilman omenaa. Mummon rivitaloasunnon takapihalla kasvoi ketunleipiä sekä hieman samannäköisiä kasveja, mutta violeteilla lehdillä. Molempia pystyi syömään, pidin ketunleipien mausta. Mummolla oli kuivattu neliapila kirjan välissä - minä en koskaan löytänyt neliapilaa. Mummolla oli puutarhakeinu, sellainen natiseva. Istuin siinä usein. Mummo kuoli terveyskeskuksessa syövän uuvuttamana. Voin jo muistaa väärin, mutta tieto taisi saavuttaa minut aamulla ennen kouluun menoa.

Mummu teki hyvää riisipuuroa - ehkä ihan parasta. Silloin kun toiseksi nuorin lastenlapsista (minua neljä vuotta vanhempi serkku) tuli kylään toisesta kaupungista mummulla oli meille kaapissa lauantai -karkkipussit. Niitä sai vain silloin kun serkkunikin tuli. Mustat autokarkit olivat parhaita ja niistä pidän tänäkin päivänä. Ne tuovat aina mieleen lapsuuden karamellit. Mummulla oli ystävälliset kasvot ja hänen mahansa hytkyi punaisen esiliinan alla hänen nauraessaan. En unohda koskaan kuinka sain tietää mummun kuolemasta. Vanhempani tulivat laivalta illalla, seuraavana päivänä äiti lähti käymään mummulla (ukki oli terveyskeskuksessa), koska kukaan ei ollut saanut mummua puhelimitse kiinni. Äitillä oli mukanaan wiener nougat -rasia. Äiti soitti vielä ja pyysi isää puhelimeen, isä oli vessassa. Äiti siis kertoi minulle löytäneensä vara-avaimen sieltä missä sen piti ollakin ja menevänsä sisälle. Lopetimme puhelun. Äiti soitti heti uudelleen, "anna isälle" ja jo puhelimen soidessa isä säntäsi vessasta. Tiesin... Mummu löytyi lattialta keinutuolin vierestä, nitropurkki ja nenäliina kätensä vieressä. Ote oli hervonnut.

Ukki oli tiukka. Ukki myös pelasi aina shakkia itsekseen. Pelissä oli kaksi pelaajaa kuten pelin luonteeseen kuuluu. Ensimmäisen pelaajan hän oli nimennyt etunimellään ja toisen toisella nimellään. En tiedä vieläkään kumpi voitti. Muistan vain yhden ainoan kerran jolloin onnistuimme serkkuni kanssa päihittämään ukin shakissa. Vasta vuosia myöhemmin pälkähti mieleeni oliko voitto kuitenkaan oikea vai mahtoiko ukki antaa lastenlapsille onnistumisen tunteen? Siihen ei koskaan tule vastausta. Oli miten oli - me voitimme. Silloin kun ukki ei pelannut hän tapasi istua keinutuolissa tai mitellä lattiaa olohuoneen ja eteisen välillä - kerta toisensa jälkeen. Ukki oli ollut terveyskeskuksessa jo ennen mummun kuolemaa. Mummun yllättävän kuoleman jälkeen hän menetti elämänhalunsa ja nukkui pois. Jo 15 vuotta olen kantanut syyllisyyttä siitä, ettei äitini ehtinyt vuoteen äärelle. Terveyskeskuksesta soitettiin, että ukki nukkuu nyt pois. Hän oli pyytänyt äitiä luokseen. Äiti jätti minut matkalla serkulleni.. Se teki n. 1,5 km:n lenkin matkantekoon. Kukaan ei voi tietää olisiko äiti ehtinyt ajoissa perille ilman tuota lenkkiä... Harmi jäi lapsen mieleen elämään.

Olen kaivannut isovanhempia elämääni erityisesti juhlapäivinä. Ei ollut isovanhempia rippijuhlissa eikä ylioppilasjuhlissa. He eivät koskaan tavanneet elämäni merkittävimpiä miehiä tai nähneet millainen minusta tuli isona. Lukioaikaan muistan kuinka kaipasin heitä hyppytunneilla ja koeviikoilla, olihan isoveljeni käynyt mummun ja ukin luona vierailuilla edellä mainittuina aikoina sillä he asuivat melko lähellä koulua. Minäkin siis olisin halunnut.

Ehkä haluan uskoa siihen, että jossain pilven reunalla he ovat olleet osa lastensa ja lastenlastensa elämää :). Rakkaat sukulaiseni, jotka tämän luitte - saatte lakata jo itkemästä, minä teen niin myös.

(Pienenä lisähuomiona: Tekstien loppuun on lisätty Luin -painike. Toivoisin, että tekstien lukijat klikkailisitte. Kiitos!)

2 kommenttia:

  1. Ihana, herkkä ja koskettava. <3
    ..ja älä kanna syyllisyyttä - ei sinun tarvitse. Ehkä ukillesikin riitti tieto siitä, että äitisi on tulossa hänen luokseen.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Satu!

    Tämän kirjoituksen jälkeen olen puhunut äidin kanssa asiasta ja pääsin syyllisyydestä eroon :). Ehkä ukin tahto olikin lähteä yksin.. Ukki ainakin uskoi lähtevänsä mummon luo enkä usko hänen pelänneen :)

    VastaaPoista