torstai 16. helmikuuta 2012

Liian "läheltä piti"

Elämässä tapahtuu joskus kummallisia ketjutuksia asioiden välillä. Joku sanoo sitä sattumaksi, toinen kohtaloksi ja kolmas Jumalaksi.

Viime yönä yövuorossa kävin tutkimassa blogien ihmeellistä maailmaa. Päädyin blogeihin, joita pitävät lapsensa menettäneet ihmiset. Oli kyse pienestä lapsesta tai aikuisesta on suru lohduton.

Tänään lähdin ajamaan tallille. Mieleeni palasi kesäkuu 2007, kaksi päivää juhannusaaton jälkeen, päivä jolloin sain puhelun kaverin menehtymisestä. Se oli auto-onnettomuus. Tänään - 4,5 vuotta myöhemmin - ikävä tuntui kovalta.

Kolmisen kilometria ennen tallia, 50 nopeusrajoitusalueella, tajuan auton eteen syöksyvän pulkan. Painan jarrut pohjaan ja toivon, että auto pysähtyy. Edellä laskenut poika ehti alta pois, jäljessä tuleva sai pulkkansa pysähtymään ja minä auton, mutta auto ei olisi pysähtynyt ennen toista pulkkailijaa jos pulkka olisi jatkanut matkaansa... Vain onni pelasti pojan - ja minut.

Katseeni varmasti kertoi pojille karua tarinaa. Vasta hetkeä myöhemmin tajusin, että minun olisi pitänyt käydä puhuttamassa pojat. Vaaratilanne oli todellinen. Olin jo kuitenkin jatkanut matkaa järkyttyneenä, mutta kiitollisena siitä, ettei mitään tapahtunut. Tilanne oli liian "läheltä piti".

Tämä päivä taas osoitti miten pieni hetki voi pahimmillaan muuttaa lukuisten ihmisten elämän. Miten siitäkään koskaan selviäisi jos ajaisi ihmisen yli? Eihän sillä lapsella olisi ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Jokainen ymmärtää, että pulkassa istuva alakouluikäinen lapsi auton keulan edessä on yhtälö, jossa on vain yksi lopputulos....

1 kommentti:

  1. Huih, kylmät väreet. Minä uskon varjelukseen, onneksi oli pojan enkelit matkassa. <3 Elämän haavoittavuus on niin todellista, se täytyisi meidän muistaa ja oikeasti elää osoittaen rakkautta lähimmäisiämme ja muitakin ihmisiä kohtaan, koska huomenna se voi olla jo liian myöhäistä..

    VastaaPoista