torstai 15. maaliskuuta 2012

Turvallinen aikuinen

Tämän aiheen äärelle pysähdyin ajatuksissani edellisen kerran kun olin viimeksi yövuorossa. Siitä on nyt noin viikko aikaa. Nyt olen jälleen yövuorossa ja huomasin jääväni jälleen miettimään tätä...

"Valvoo unta" -on tyypillinen lastensuojelun työntekijän facebookpäivitys.

Kun perheessä lapset nukkuvat on vanhemman, vanhempien tai muun aikuisen paikka kotona. Näinhän olemme oppineet. On olemassa perheitä, joissa se ei toteudu. Näistä saamme toisinaan lukea lehdistäkin. En voi puhua omasta kokemuksestani, koska minulla ei lapsia ole. Luulen kuitenkin, että harva vanhempi pysähtyy miettimään omaa rooliaan lapsen unen vartijana - läsnäolijana lapselle.

Luulen, että on myös monta lastensuojelun työntekijää, jotka eivät myöskään pysähdy miettimään rooliaan muiden lasten unen unien vartijana.

Tässä nyt istun tietokoneen äärellä. Lapset ovat menneet iästä riippuen nukkumaan 2,5-3,5 tuntia sitten. Nuorimmat peiteltiin sänkyihin, vanhimmille toivoteltiin vain hyvää yötä. Kurkistukset huoneisiin on tehty - kaikki nukkuvat. Pyykkikoneessa lasten vaatteet puhdistuvat, siivouspäivän jäljiltä syntynyt lakanapyykki on jo pesty. Minä olen nyt aikuinen täällä. Olen huolehtimassa siitä, että lapset saavat huolehtia yhdestä perustarpeestaan - riittävästä levosta. He uskaltavat käydä nukkumaan sillä tietävät, että eivät ole yksin. He voivat käydä nukkumaan, sillä aikuinen valvoo rauhallisuutta ja kieltää turhan riehumisen. Väitän, että jokainen lapsista (ikään katsomatta) tarkistaa ja päivän aikana kuka työntekijä on yövuorossa. Sillä ei ehkä ole muuta merkitystä kuin se, että heillä on tieto - varmuus.

Aamun sarastaessa haen lehden ja päästän koirani samalla käymään ulkona. Kyllä koirani on 99% yövuorot mukana töissä. Sitten laitan aamupuuron porisemaan (paitsi riisipuuron jo haudekattilaan paljon aiemmin), katan pöydän ja huolehdin lasten heräämisestä (usein kun se herätyskello unohtuu laittaa päälle). Lapset koulutielle ja työvuoroni alkaa olemaan pulkassa.

Kun reilun 40 kilometrin työmatka on taitettu pääsen kääriytymään itse oman peittoni alle. Verhoan itseni suurella peitolla lähes nenänpäätä myöten ja tartun hetkeen. Olen ollut turvallinen aikuinen....

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Ikäkriisi

Kuulun tietysti niihin, jotka sanovat, ettei mitään kolmenkympin kriisiä ole olemassa; elämässä on kriisejä, jotka voivat tulla ja mennä ikään katsomatta.

Nyt joudun pysähtymään tämän aiheen äärelle sillä alan tajuta, että olen kriisin kynnyksellä itsekin. 3,5 vuotta ja 30 on mittarissa.

Juttelin eilen aiheesta työkaverini kanssa ja sieltä nousi idea kirjoittaa blogiinkin aiheesta.

Olen ehkä aiemminkin maininnut siitä kuinka inhoan sitä jos minulle sanotaan: "Sä olet vielä niiiiiiin nuori!", "Eihän sulla ole mitään kiirettä.", "Sä ehdit vielä vaikka mitä!". Eihän niin voi sanoa toiselle! Eihän niin vain voi sanoa. Jokainen meistä määrittelee elämänsä tavoitteet, unelmat ja toteutuksen itse. Ei viilata nyt pilkkua. Sanomattakin on selvää, että suunnitelmat eivät mene läheskään aina niinkuin niiden tahtoisin menevän. Toiset haluavat perheen parikymppisenä, toiset nelikymppisenä, toiset eivät koskaan ja osalle perhettä ei suoda.

Ei - ikäkriisissäni ei ole kyse vain perheen perustamisesta. Siitä on omalta osaltaan lopulta kyse hyvin vähän.

Ehkä enemmänkin on kyse siitä mitä haluan elämältäni. Miten toiveeni vaikuttavat tosiasioihin? Mitä on lupa haluta? Mitä uskallan toivoa? Mitä asioita en missään nimessä halua? Mikä on suhteeni itseeni? Mitä läheiseni minulle merkitsevät? Miltä pohjalta teen elämääni vaikuttavia ratkaisuja? Ketä minun täytyy ajatella? Mikä on lopulta tärkeintä?

Voisin jatkaa kysymystulvaa loputtomiin...

En tiedä mitä haluan.

En tiedä mikä on tärkeintä.

On asioita, joista mietin onko niitä lupa haluta ja kuinka tärkeitä ne lopulta ovat.

Vanhenen.. En voi sille mitään. En pelkää sitä, mutta haluaisin silti tehdä ratkaisuja, jotka vievät elämäni suuntaa kohti haluttua. Mikä on haluttu suunta? En tiedä.

Toisinaan mietin lisäopiskelua. Se tarkoittaisi monesta muusta asiasta luopumista. Olisin joka tapauksessa pitkälti yli 30 valmistuessani jos lähtisin toista tutkintoa suorittamaan. Voisinhan toki käydä lyhyitäkin koulutuksia. Onko se kuitenkaan mitä haluan ja mitä olen vailla? Haluanko luopua muista asioita elämässäni opiskelun vuoksi? En usko... Silti sitä mietin.

Perhe... Haluanko lapsia? Voinko saada lapsia? Onko kaikkien haluttava lapsia? Miksi monet tututkin pitävät minua ihmisenä, joka t i e t y s t i haluaa lapsia? Enhän tiedä itsekään haluanko. Onko kenelläkään oikeutta kysyä toiselta: "Koskas lapsia tulee?". Voihan taustalla olla lapsettomuuskin ja silloin kysymys tekee kipeää.

Auto hajoaa. Pitäisikö tämän ikäisenä ajella uudenkarhealla autolla? Miltä melkein kolmekymppisen pitäisi näyttää? Miten minun pitäisi käyttäytyä? En usko, että oikeaa vastausta on. Tiettyyn muottiin minua on myös turha laittaa.

Hemmetti mikä määrä pohdittavaa...

Luulen työkaverini olleen oikeassa. Jos asian käsittelyn aloittaa nyt, ehkä 3,5 vuoden päästä pääsee helpommalla.

Tulen varmasti käsittelemään aihetta blogissa jatkossakin, sillä tästä ei voi vielä sanoa: "Halki, poikki ja pinoon!". Toivottavasti tästä heräisi myös ajatuksia ja kysymyksiä. Olettehan huomanneet, että myös kirjautumattomat lukijat pystyvät kommentoimaan tekstejä :).

Mukavaa ja aurinkoista, joskin tuulista tiistaita!

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Kuin veturi - täyttä höyryä eteenpäin

Käyn kaupassa, otan mitä tarvitsen. Yletän hyllylle, voin kumartua, voin kurkottaa... Saan mitä tarvitsen.

Olin eilen työpaikan kauppakäyntiä hoitamassa. Kassaa kohti kävellessäni ikääntynyt nainen pyysi apuani. Hän yritti kurkotella pakastealtaasta sekavihannespusseja - tuloksetta. Kyseinen tuote oli käynyt vähiin ja niitä oli jäljellä enää altaan takareunassa. Muori kiitteli ja kertoi, että joutuu usein pyytämään apua.

Kuljen liikenteessä jalan, astelen yli jäätyneiden railojen, väistelen lammikot, pysähdyn punaisella valolla... Liikkuminen on helppoa.

Alkuviikolla olin itse autolla liikenteessä. Pyörätuolilla liikkeellä ollut mies oli jatkanut matkaansa suojatien keskijakajan (vai mikä lienee oikea sana) yli. En tiedä vaihtuiko valo kesken matkan punaiseksi, mutta tie oli jäätynyt hyvin rosoiseksi. Hätääntyneen oloisena mies yritti rullata pyörätuolia taaksepäin, peruuttaakseen takaisin keskijakajan kohdalle. Operaatio kävi hyvin hitaasti huonosta keliolosuhteesta johtuen. En voinut auttaa sillä liikuin autolla. Saatoin vain toivoa, että läheiset jalankulkijat rientäisivät apuun. En tiedä kuinka kävi sillä olin kääntyvien kaistalla.

Lähinnä mieleeni nousi ajatus siitä, onko liikennekulttuurimme ja asenteemme muuttuneet sellaisiksi, että liikuntavammainen ihminen pelkää kenties henkensä puolesta autojonon lähtiessä liikkeelle? Suljemmeko silmämme siltä, että kaikki yhteiskuntamme jäsenet eivät kykene toimimaan yhdenvertaisesti? Siitä huolimatta paahdamme menemään omalla röyhkeällä tyylillämme, heikoista välittämättä.

En yritä kiillottaa omaa kilpeäni. On lukuisia tilanteita, joissa olisin itsekin voinut toimia toisin. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään ja havainnoida ympärillämme tapahtuvia asioita. Minulle itsestäänselvä asia ei välttämättä ole sitä toiselle...

Tällä hetkellä joku toinen viettää vapaata viikonloppuaan terveenä, minä vietän sitä nuhan ja nuutuneen olon parissa... Siispä päätän tämän nuhaisiin tunnelmiin!

torstai 8. maaliskuuta 2012

Naistenpäivänä ystävälle ajatus

Haluan toki toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille ! Näinköhän on enemmän sääntö vai poikkeus, että kyseinen päivä miehiltä unohtuu? Olen toki sitä mieltä, että naistenpäivä ja kalenteriin merkitsemätön miestenpäivä ovat joka päivä - aivan kuten ystävänpäiväkin. Omaa naistenpäivääni lähden viettämään yövuoron merkeissä..

Ystävälle, joka on ollut elämässäni ensi syksynä jo 14 vuoden ajan, haluan kuitenkin lähettää lämpimän ajatuksen. 


Kuvassa oleva nalle on ulkomaan laskettelureissun tuliainen ystävältäni n. 10 vuoden takaa... Sen jalat ovat jo lähes irti ja muutenkin se on rähjäinen. Silti se roikkuu autoni avaimissa. Eihän ystävyyttäkään heitetä roskiin kun se kolhiintuu vaan siinä näkyvät elämisen jäljet. Tämän ystäväni kanssa tielle on mahtunut monta erilaista maisemaa. Tien varrella on koettu kasvukipuja puolin ja toisin. Silti - joka ikinen yhteydenotto on ilo. Joka ikiseen viestiin voi paljastaa oman itsensä. Kun toinen kysyy "mitä kuuluu?" hänelle ei tarvitse vastata "ihan hyvää, kiitos kysymästä."

Näemme aivan liian harvoin - juuri koskaan. Silti vahvasti hän on ajatuksissani ja sydämessäni - niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Joskus elämäämme kuitenkin sattuu ihmisiä, jotka poikkeuksellisen vahvasti kulkevat mukanamme. Kiitos - tiedät kyllä ketä tarkoitan :)

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Alamäki alkaa kun 30 lähestyy!

Pari päivää sitten poikkesin hyvin viehkeässä olomuodossa lähikauppaamme. Kauppa sijaitsee tallimatkan varrella, n. 7 kilometrin päässä kotoa. Viehkeä habitukseni tarkoittaa tässä tapauksessa pinkkimustaa tallihaalaria ja mustaa pipoa. Meikkiä ei tietenkään ollut tuhlattu. Kaupan ovella vastaan tullut nuorehko poika (jolle kenties ei Mensa ry:n ovi aukeaisi ja jota en aiemmin ollut edes nähnyt) totesi "päivää" kun vilahti ohi. Takaisin heitin "no terve" ja jatkoin matkaa eteenpäin. Kuulin vielä kysymyksen: "Mitäs isäntä?". Enpä tainnut reagoida.. Kauppakorin kanssa palloillessani pohdin mahdoinko todella kuulla oikein, mutta enpä keksi muutakaan....

Tätäkö se vanheneminen sitten tarkoittaa? 3,5 vuoden päästä on 30 mittarissa ja nyt jo kaupan ovella mieheksi luullaan! Taidanpa jatkossa värkätä tallille lähtiessä muutaman irtoripsen ja ehkä tekokynnetkin (omat kun ovat kovin onnettomat). Ehkä jätän piponkin pois niin pitkät hiukset voivat hieman hämätä... Joskaan se ei tänä päivänä ole takuuvarma keino, koska on aika monta miestä, joiden hiukset ovat naisten hiuksia pidemmät.

Alamäessä on toki puolensa! Mitä isompi mäki - sitä kovempi vauhti!

Aurinkoista tiistaita :)