tiistai 31. heinäkuuta 2012

Sukulointia

Yleisesti ottaen en kuulu niihin, joilla olisi kovinkin läheiset välit suureen sukuun. Ensinnäkin - sukuni ei ole suuri ja toiseksi - minulla ei ole kovinkaan moneen läheiset välit. Joukosta kuitenkin löytyy minulle hyvin tärkeitä ihmisiä. Minulle tärkeys ei muodostu siitä, että on sukua vaan siitä millainen osa kyseisellä ihmisellä on elämässäni.

Tämä päivä kului sukuloiden; puoliltapäivin loikkasin äidin kyytiin ja suuntasimme veljeni luokse.

Päivä oli mitä hauskin ja muutenkin ihanin. Nauru pidensi ikää taas useammalla vuodella. Veljeni ja minä emme taida olla maailman vakavimpia ;).

Yleensä ihmiset laittavat lomalta leppoisia kuvia, joissa uitetaan varpaita vedessä. Minun mielestäni porosukat ja vaaka-asento sohvalla viestii aivan yhtä hyvin lomatunnelmaa ;).



Kävimme myös veljen kanssa Linnanmäellä tekemässä Kirnulla pienen ilta-ajelun ;). Emme ole vuosiin olleet yhdessä Lintsillä, joten tämä olin vähintäänkin lapsenomaista iloa tuottavaa. Miksei sitä aikuisetkin ihmiset voisi ihan vaan mennä Lintsille, ostaa laiteliput, ajaa kierroksen ja hilpaista takaisin parkkikselle äidin kyytiin ;). Äiti kiltisti ajeli asuntoautolla ympyrää (parkkipaikkaa ei löytynyt) kun me teimme pikavisiitin hauskanpitoon.




Kuten asiaan kuuluu; nuorimmaisen paikka on takapenkillä.


Olisipa ollut oikeastaan kiva vielä jatkaa päivää pidempäänkin. Veli kuitenkin toimitettiin kotiin ja me lähdimme paluumatkalle. Matkalla pysähdyttiin pikavisiitille tädin luokse ennen loppumatkasta suoriutumista. Minä olin kylläkin äitiä aiemmin kotonani sillä tiemme erkanivat Lahdessa.

Kuten äidin ja minun tapoihin kuuluu oli paluumatkalla keskustelu jo jokseenkin kiivasta.. Meinasi mennä poro nokkaan minulla, koska olen tietyissä asioissa hyvin MINÄ ITSE -henkinen. Eipä hätiä mitiä - ihan hymyillen erottiin :).

En olisi voinut päivältä enempää toivoa kun vielä tämä upea maisema tervehti minua kotona. Aivan kuin taivas olisi ollut tulessa.





Onnellisia päiviä! Mukavaa herätä taas huomiseen :).

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Iltahetki

Lomakirjoitukset vaikuttavat olevan kaukana syvällisistä pohdinnoista, joita blogista löytyy monia.

Luulenpa tämän olevan nyt sitä "carpe diemiä" sitten ;). Ihanaa kun on aikaa pysähtyä; aikaa ihailla kaunista maisemaa.

Eilinen auringonlasku oli upea ja toki sitä piti kameran kanssa jahdata. Muistutuksena etenkin uusille, että järkkäriä minulla ei ole vaan räpsyttelen kuvia pokkarilla. Satunnaisesti joukossa on järkkärillä otettuja kuvia jos on ollut kamera lainassa.

Päivät kuluvat lähinnä sisätiloissa tuulettimen edessä, ulkoilla voi aamulla tai illalla. En ole helleihminen, joten ilolla otan vastaan loppuviikon viileämmät lämpötilat :).

Tänään on muuten ensimmäinen virallinen vuosilomapäivä! Tähän asti olin vapaalla...












sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Hevostelua

Tämä loma-aamuni alkoi taas hevostelulla kun ystävän kanssa suuntasimme maastoon ennen pahinta hellettä ja paarmahyökkäystä. Täysin emme onnistuneet vaan palasimme hikisinä ja puremia saaneina takaisin.

Varsinainen hevosblogini on toisaalla, mutta koska tämä rakas harrastus on niin suuri osa arkeani ja hevoseni osa elämääni, suotakoon yhdelle kuvapäivitykselle tilaa täälläkin ;).

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Ihana rauha

Sitä ei arkisten toimintojen keskellä edes tajua miten kiireettömyyttä kaipaakaan. Jonkun mielestä olen ehkä tänään mennyt kuin "heikkopäinen" sillä jo aamupäivän aikana istuin auton ratissa 80 kilometrin edestä ajellessani parillekin eri tallille. Silti minusta tuntuu, että minnekään ei ole ollut kiire :).

Aamulla kaipasin kameraa suunnattomasti kun ajelin tallilta kotiin. Luonto loi uskomattoman taulun! Yleensä usva haihtuu peltojen päältä, mutta tänään näytti siltä kuin se kohoaisi ylös aina taivaaseen asti. Tuo usvaverho värjäsi osan maisemasta aivan eri sävyiseksi auringon paistaessa sen takaa. Näky oli suorastaan satumainen enkä muista nähneeni vastaavaa koskaan aiemmin!

Päivän ratoksi teinkin nopsat pikkusuolaiset kahvin kyytipojaksi. Aivan hyvin sopivat kahvin seuraksi vaikka ovatkin teeleipiä ;). Kyllä on leppoisaa elämää!




perjantai 27. heinäkuuta 2012

Lomalla :)

En oikein taida sitä vielä itsekään ymmärtää.. Seuraava työvuoro on 20.8. eli kolme viikkoa saan lomailla. Viikkohan minulla jo oli :).

Fiilis on kyllä ihan loistava ja jotenkin hirmu seesteinen. Eilen olotila ei ollut seesteinen vaan luulen, että stressi alkoi purkautua. Hyvä kun purkautukin heti alkuunsa ja nyt voi jatkaa ihanalla rauhalllisella mielellä :). Mielestäni helppo lomalle asettautuminen tarkoittaa myös hyvää työssäjaksamista. Jos työ imisi kaiken energian veisi kauemmin aikaa asettua. Onneksi lomaa kuitenkin on nyt kolme viikkoa koska ihan varmasti ensimmäisen viikon ottaa aikaa ihmetellä tätä merkillistä ilmiötä nimeltä kesäloma :).

Lomallani aion..

...tavata ystäviä ja sukulaisia...

...liikkua...

...leipoa pullaa...

...siivota varastoa...

...hevostella paljon...

...lukea...

...kirjoittaa blogia...

...rentoutua...

...nauttia...

...eli tehdä ajan kanssa kaikkea, johon ei muuten riitä aikaa. En aio tehdä mitään mikä ei huvita. Moni arjessa olosuhteiden pakosta tehtävä asia (kuten pyykkäys) voikin olla ihan mukavaa kun ei ole kiire.









Kiireettömyys. Se on se mitä lomaltani haluan. Eiköhän päiviin löydy mukava rytmi ja tasapaino tekemisen sekä tekemättömyyden suhteen :).

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Loman odotusta

Vaikka miten työstäni pidänkin on pakko myöntää, että loman odotus alkaa olla jo aika kova. Pari viimeistä viikkoa olivat jo maistiaisia siitä mitä tuleman pitää ja pidin siitä kovasti ;).

Kaksi seuraavaa viikkoa sisältävät hyvin kohtuullisen määrän töitä, joten tiedän, että loma tulee yhdessä hurauksessa.

15-vuotiaana olen aloittanut kesätyöt rengasfirmalta ja nyt melkein 27-vuoden iässä kesäni suo minulle ensimmäistä kertaa kaikki neljä viikkoa lomaa! Jokseenkin tyytyväinen olen myös siihen, että loma on vasta tulossa eikä suinkaan vielä takana :).

Eilen iltalenkillä luonto näytti taas mielettömän kauniilta! Näistä maisemista minä pidän kovasti.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Työ

Tämän päivän kirjoituksen kanssa meinasi tulla ongelma. Aiheita on päässä useampikin (ei mitään megalomaanisen maatamullistavaa), mutta vain yhden tekstin voi kirjoittaa kerrallaan. Lisäksi kaikki aiheet ovat kovin erilaisia...

Olen nyt tässä kuitenkin pari päivää miettinyt tätä omaa ammatinvalintaani. Varmaan tämä hiipivä ikäkriisikin tuo omat mausteensa asiaan. Useampikin tuttu on saanut koulupaikan ja itselläkin intoa olisi vaan sopivaa koulutusta ei riittävän läheltä löydy. Tähän yhtälöön on täysin mahdotonta lisätä 100 kilometrin ajomatkoja opinahjoon.

Sosiaalialan opinnot olivat olleet vuosia ajatuksissa ja 01/2006 aloitin sosionomi (AMK) opinnot. Valmistuin 06/2009. Muistan ajatelleeni opintojen alussa, että lasten kanssa en ainakaan halua tehdä töitä. Suuntaamalla opintojani olisi ollut mahdollista hankkia pätevyys päiväkodissa työskentelyyn. Tämä olisi edellyttänyt kahta työharjoittelua sekä opinnäytetyön tekemistä varhaiskasvatukseen liittyen. Eheeei! Ei ollut mun juttu. Samansuuntaiset ajatukset mulla oli myös lastensuojelusta. Työharjoittelu lastenkodissa kuitenkin alkoi muuttaa niitä ajatuksia...

Tein opiskeluaikana kaksi työharjoittelua lastensuojelussa; toisen lastenkodissa ja toisen koulukodissa. Tuohon koulukotiin päädyin myöhemmin opiskelun ohella töihinkin, muutto toiselle paikkakunnalle opiskelujen lähestyessä loppuaan katkaisi työsuhteen.

Opiskelujen jälkeen tein ensin kaksi viikkoa töitä nuorten tukikodissa, jota en omaksi paikakseni kokenut. Siitä siirryin pienryhmäkotiin, jossa olin n. 1v 4kk ennen lomautusta. Sain heti lomautuksen jälkeen töitä sosiaalitoimiston lastensuojelusta, jossa olin neljä kuukautta. Työsuhteelle haettiin jatkoja, mutta sain paikan nykyisestä työpaikastani ja tein nopean, fiilispohjaisen päätöksen ottaa paikan vastaan - enkä ole katunut! Olen nykyisessä paikassani ollut nyt 1,5 vuotta eikä loppua ole näkyvissä.

En oikeastaan tiedä mikä oli se asia, joka muutti mieleni. En edes osaa perustella miksi työskentelen lastensuojelussa. Enkä osaa sitäkään perustella miksi pidän työstäni niin kovin paljon. Faktaa kuitenkin on, että haasteet eivät lopu kesken eikä yksikään päivä ole samanlainen. On päiviä, jolloin henkinen kantti laitetaan todella koville, mutta vastapainoksi on mahtavia onnistumisen hetkiä, jotka ovat parasta palautetta tehdylle työlle.

Suuri merkitys on työryhmän yhtenäisyydellä ja tuella. Lastensuojeluyksiköitä on valtava määrä ja ne pitävät sisällään mitä kirjavimman joukon ihmisiä. Kun työyhteisö toimii jää varsinaiselle työlle kaikki energia käyttöön.

Jos lähtisin pois lastensuojelusta, haluaisin päihdetyöhön. Sille sydämeni sykkii varmasti aina.

Haluaisin kuitenkin vielä kouluttautua... Lyhyempiä koulutuksia varmasti tulee käytyä työn ohella, mutta aina silti tutkailen yliopistojenkin tarjontaa. Asun kuitenkin väärällä paikkakunnalla edes hakeakseni yliopistoon. Muutto taas ei ole millään muotoa mahdollinen/ajankohtainen tai edes ajatuksissa. Kulkeminen taas käy tässä yhtälössä mahdottomaksi.

Missähän sitä sitten 10 vuoden päästä on?

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Onnenpisara

Viikonloppu lapsuuden maisemissa on tätä nykyä aika harvinaista. Oikeastaan en edes kaipaa kotikuntaani Mäntyharjua. Joskus toki leikittelen ajatuksella millaista siellä olisi vielä asua, mutta en silti koe mitään tarvetta ohjata elämääni Mäntyharjun suuntaan.


Täksi viikonlopuksi kuitenkin suunnattiin Mäntyharjuun mökkeilemään serkun perheen (kummityttö mukaanlukien) kanssa. Sitä ihan aikuiset ihmisetkin näissä maisemissa unohtivat olevansa aikuisia! Kyllä toisinaan (heh.. itse ehkä hieman useamminkin kuin toisinaan) tekee hyvää heittäytyä hölmöksi ja nauraa oikein kunnolla hölmöille jutuille!



Muistan muuten itsekin miten huisin hauskaa oli pukeutua liian isoihin vaatteisiin ja nauraa niille ;). Ei taida tämäkään pelastusliivitakki olla ihan sopivaa kokoa, mutta oli sitä laiturissa testattava.


 

Perjantaina ja lauantaina veneiltiin minulle niin tutuissa maisemissa <3. Lapsuuteni olen järven rannalla asunut ja juurikin noilla vesistöillä veneillyt. Ainakaan viiteen vuoteen en ole vesillä ollut... Kun nämä maisemat avautuivat, eivät kyyneleet olleet kaukana. Mitä nostalgiaa!







Ihanat leidit (ja toisen kamalat rusketusraidat) lautalla ;).


Pakolliset "taidekuvat" ;)





Kävimme lauantaina myös kesäteatterissa ja mies pääsi ensimmäistä kertaa katselemaan Iso-Pappilan kulttuurimaisemia. Valitettavasti kamera ei tarttunut mukaan mökiltä.

Kotimatkalla pikapistäydyimme vielä treffaamassa toistakin kummityttöä perheineen :). Kummityttö päätti asettautua koiran kanssa samalle tasolle, siinä he sitten toisiaan ihmettelivät <3


Juuri Lapista kotiutuneita äitiä ja isääkin käytiin treffaamassa ennen kuin suunnattiin kotia kohti...

Yksi lomaviikko on näin takana, kolme viikkoa töitä edessä ja sitten koittaa loput lomasta eli kolme viikkoa lomailua :). Kahdelle lomaviikolle on jo suunnitelmat valmiina, mutta olen itselleni luvannut, etten kolmannelle lomaviikolle sovi etukäteen yhtään mitään!

torstai 5. heinäkuuta 2012

Suru


Synnyinkunnastani kuului surullisia uutisia; 16-vuotias poika menehtyi kevytmoottoripyöräonnettomuudessa. Tuntui kurjalta heti kun uutisen näin :(.

Kysyin kuka mahtaa olla kyseessä ja ajattelin, etten varmaan tunne kun on minua niin paljon nuorempikin ja olen jo muutaman vuoden asunut muualla...

Olin väärässä.

Sisarustensa kanssa olen samaa koulua käynyt, samalla luokallakin ollut. Ollaan oltu ystäviä vielä yläasteellakin - koko perhe on tuttu. Vielä muistan senkin hetken kun samalla luokalla kanssani ollut sisko kertoi, että heidän perheeseensä on tulossa vauva. Pojasta tuli nyt enkeli.. vain 16 vuoden iässä...

Voi miten tämä suru koskettikaan...


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Rohkea rokan syö eli päivä Linnanmäellä :)


Laitetaanpa tälle päivälle toinenkin päivitys - hieman vaan kevyempi kuin tuo edellinen ;).

Maanantaina tapasin pitkästä aikaa (olisikohan edellisestä kerrasta kaksi vuotta) ystävääni, jonka kanssa suuntasimme Linnanmäelle. Edellisestä käynnistäkin taitaa olla jo lähemmäs 10 vuotta aikaa. Pari kertaa tässä välissä on tullut käytyä Särkänniemessä.

Tähän väliin mainittakoon, että lähtö Helsinkiin ei mennyt ihan niinkuin strömsössä. Olin ostanut junalipun etukäteen, ettei asemalla tarvitse käyttää aikaa lipun maksamiseen. Asemalle ajaessani minulla oli jo hieman kiire ja asemalla totesin, ettei siellä ole ensimmäistäkään tyhjää parkkipaikkaa. Juna meni menojaan ja minä käänsin auton keulan kohti Helsinkiä. Hylkäsin auton Pukinmäkeen ja matkasin siitä paikallisella Pasilaan.

Sporakuskin iloksi juoksimme kaverin kanssa kyytiin vain todetaksemme, että spora seisoi pysäkillä vielä n. 4 min ennen matkan jatkumista :D.

Päästiinpä kuitenkin perillekin! Ei ollut aika tehnyt tepposiaan vaan hurjana mentiin laitteesta laitteeseen! Pari laitetta jätettiin väliin (kuten entisen Enterprisen - mikä lienee nykyisin nimeltään) pahanolon pelossa. Etukäteen arvelin, että Ukko ottaa minusta niskaotteen enkä uskataudu kyytiin. Kaveri piti kyllä suostutella/painostaa kyytiin - edellisen kesän Ukko-vierailu kun oli jättänyt liian jännittävät muistot. Vielä mitä - kahdesti käytiin ja ensimmäistä kertaa minä en edes jostain syystä ymmärtänyt jännittää! Ehkä kuitenkin kurkustani purkautui pienen pieni sievä kiljahdus tai kenties suurempikin sillä kurkku oli kohtalaisen karkea laitteesta poistuessa :D.

Ihan mahtava päivä!

Olenpa lupautunut vielä toisenkin kerran Lintsille tänä kesänä jos ei 8v kummitytölle löydy seuraneitiä laitteisiin. Hän kun kuulemani mukaan on jo niin hurjapää, että uskaltaa mennä kaikkiin. Tosin näin aikuisen näkökulmasta olen hieman epävarma olisiko Ukko kuitenkin viisainta vielä jättää väliin. Itsehän joudan vielä uudelleen piipahtamaan 50 metrin korkeudessa pää alaspäin ;).



Ei kenestäkään minuksi

Olen tätä tekstiä varmaan viikon verran jo kirjoittanut.. Josko viimein saisin sen julkaistuksi asti.

Ei kukaan - Ylipainoinen lapsi, joka ärsytti muita iloisella olemuksellaan ja kaveerasi eritoten poikien kanssa, koska tytöt olivat ilkeitä.

Minä - Ylipainoinen aikuinen, joka edelleen varmasti ärsyttää monia joskus liiankin iloisella olemuksellaan, kaveeraa mielellään miesten kanssa, mutta jolla on monta hyvää naispuolista ystävää.

Olin se, jolle tytöt välillä olivat kavereita ja hetken päästä käänsivät selkänsä. Olin se, jonka selän päälle luokkamme kovia kokenut tyttö kävi istumaan kun kaivoin palloa välitunnilla auton alta ja alkoi hakata selkää kaksin käsin. Olen se, jonka mieleen jäi miten luokan poika huusi "lopeta". Opettaja auttoi lopulta. Olin se, jolle luokanvalvoja liikuntatunnilla huusi: "Makkaramaija alahan tulla." kun olin muita hitaampi rapukävelyssä.

Tallimaailmassa olin se, joka ei kelvannut mihinkään. Muut - paremmat kuin minä, olivat opettajien suosiossa. Muut - paremmat kuin minä, katselivat minua nenänvartta pitkin. Silti kävin tallilla, ponit eivät pitäneet minua muita huonompana.

Sukulaisista ei ollut minulle seuraa, olin paljon muita nuorempi. Isoveljen minua n. 14 vuotta vanhempi tyttöystävä piti lapsista - niin myös minusta. Se oli joskus ekalla luokalla..

Jännitin yläasteelle menoa, koska siellä varmasti koulukiusattaisiin. Ei kiusattu - ala-aste oli pahempi. Jäin jo tutustumispäivänä monien mieleen pukeuduttuani harmaaseen t-paitaan, johon oli painettu Leonardo DiCaprion kuva. Jep... Sain muutamia uusia ystäviä, joista osa on elämässäni tänäkin päivänä. Silti olin ei kukaan. Katselin aina niitä suosittuja, jotka olivat niiiiiin cool ;). He olivat keskustan kouluista, pussailivat poikien kanssa ja olivat aina äänessä. Muutamat ihmiset painuivat erityisesti mieleeni.

Hevosharrastus jatkui kahden oman heposen muodossa. Ennen lukiota luovuin hevosista yksi kerrallaan. Tuli koira, koiraharrastus ja uusi ystäväpiiri koulun ulkopuolelta. Siellä kuuluin joukkoon.

Lukiossa kannoin edelleen kiltin tytön leimaa, mutta en ehkä ollut enää ihan niin ei kukaan. Tapasin ensimmäisen poikaystäväni, tulevan avopuolisoni. Hän oli toiselta paikkakunnalta. Hänen silmissään en kantanut "en kenenkään" -leimaa. Kaveripiirinikin laajeni hieman. Penkkareiden aikaan olin jo hieman jotain sillä penkkarikyyti ajettiin meidän kuorma-autolla ja kylttien kiinnittäminen oli minun ja muutaman muun vastuulla. Muut eivät tulleet ajallaan, joten kiinnitin kylttejä itsekseni. En ehtinyt valmistella itseäni kunnolla penkkaripäivään, mutta kyltit ainakin olivat paikallaan.

1,5 vuotta meni ennen kun sain opiskelupaikan lukion jälkeen. Tuosta ajasta 5kk asuin Lappeenrannassa exäni kanssa ja sain työpaikassani vastuuta ja tutustuin uusiin ihmisiin. Leima alkoi haalistua.

Tuli muutto takaisin Mäntyharjuun, tulevaisuuden suunnitelmat olivat valmiina. Koulupaikka kuitenkin muutti ne ja tein jälleen uuden ratkaisun tulevaisuuden suhteen ottaessani koulupaikan vastaan.

Opiskelun myötä sain uusia ihania tuttavuuksia! En ollut enää ei kukaan vaan aloin pikkuhiljaa kasvaa minuksi. Työharjoitteluissa sain ensimmäistä kertaa kokea, että olen hyvä ja minuakin voidaan arvostaa. Minulle alkoi muodostua vahva käsitys siitä, että olen tehnyt oikeita ratkaisuja. Sain myös turvakseni ammatillisuuden. Vaikka toki olin omana itsenäni töissä, sain tukea työroolistani, joka vahvisti positiivisesti käsitystä itsestäni.

Opiskeluaikana elin kuitenkin muutosten aikaa henkilökohtaisen elämäni kanssa; Ero pitkästä suhteesta, muutto pois omasta asunnosta vuokralle.. Yksin ensimmäistä kertaa elämässä. Suhde alkoholistin kanssa. Lopulta vapaus. 1,5 vuotta peilin edessä itseään tutkien ja omaa identiteettiä muokaten. Uusi parisuhde. Valmistuminen. Muutto toiselle paikkakunnalle. Ympäristön muutos.

Minä.

Minä en ole enää se ei kukaan, joka ei jää kenellekään mieleen. Taidan olla töissä se näkyvin persoona. Jos olen hiljaa taitaa työkavereiden ensimmäinen ajatus olla, että onkohan tolla kaikki ihan kunnossa :D. Huomaatteko muuten kuinka suuressa roolissa työpaikka ja -kaverit elämässäni ovat? Identiteettini on vahvistunut heidän kauttaan. Tiedän, etten ole ainut, joka ajattelee, että työporukka on vähän kuin toinen perhe. Me ollaankin aika yhtenäistä sakkia <3.

Kotona minua vielä joskus vaivaa "ei kukaan" -syndrooma ;). Se johtuu siitä, että kotona olen täysin riisuttu aseista. Ei ole mitään missä tietäisin oikeasti olevani hyvä ja on haastavaa kelvata omana itsenään kun on aina kokenut, että pitäisi olla jollain tapaa parempi.

Mutta jos mennään ajassa 5 vuotta taaksepäin, olen kuin muuttunut ihminen. Siitä mitättömästä ihmisestä on kuitenkin kasvanut ihan itsenäinen ihminen. Se itsenäinen ihminen tosin tiedostaa, että henkistä kasvua tapahtuu koko ajan ja sen kasvun kautta se löytää oman itsensä aina vain vahvempana :).

Monta elämänvaihetta on jäänyt varmasti mainitsematta, mutta tässä pähkinänkuoressa eräs elämäni kehityskaari :).

P.s. 3000 vierailun määrä on hiljattain rikkoutunut! Ihan mahtavaa! Kiitos teille, jotka jaksatte käydä lukemassa blogia :). Jättäkää rohkeasti kommentteja! Olisi niin kiva tietää millaisia ajatuksia tekstit herättävät.