keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Ei kenestäkään minuksi

Olen tätä tekstiä varmaan viikon verran jo kirjoittanut.. Josko viimein saisin sen julkaistuksi asti.

Ei kukaan - Ylipainoinen lapsi, joka ärsytti muita iloisella olemuksellaan ja kaveerasi eritoten poikien kanssa, koska tytöt olivat ilkeitä.

Minä - Ylipainoinen aikuinen, joka edelleen varmasti ärsyttää monia joskus liiankin iloisella olemuksellaan, kaveeraa mielellään miesten kanssa, mutta jolla on monta hyvää naispuolista ystävää.

Olin se, jolle tytöt välillä olivat kavereita ja hetken päästä käänsivät selkänsä. Olin se, jonka selän päälle luokkamme kovia kokenut tyttö kävi istumaan kun kaivoin palloa välitunnilla auton alta ja alkoi hakata selkää kaksin käsin. Olen se, jonka mieleen jäi miten luokan poika huusi "lopeta". Opettaja auttoi lopulta. Olin se, jolle luokanvalvoja liikuntatunnilla huusi: "Makkaramaija alahan tulla." kun olin muita hitaampi rapukävelyssä.

Tallimaailmassa olin se, joka ei kelvannut mihinkään. Muut - paremmat kuin minä, olivat opettajien suosiossa. Muut - paremmat kuin minä, katselivat minua nenänvartta pitkin. Silti kävin tallilla, ponit eivät pitäneet minua muita huonompana.

Sukulaisista ei ollut minulle seuraa, olin paljon muita nuorempi. Isoveljen minua n. 14 vuotta vanhempi tyttöystävä piti lapsista - niin myös minusta. Se oli joskus ekalla luokalla..

Jännitin yläasteelle menoa, koska siellä varmasti koulukiusattaisiin. Ei kiusattu - ala-aste oli pahempi. Jäin jo tutustumispäivänä monien mieleen pukeuduttuani harmaaseen t-paitaan, johon oli painettu Leonardo DiCaprion kuva. Jep... Sain muutamia uusia ystäviä, joista osa on elämässäni tänäkin päivänä. Silti olin ei kukaan. Katselin aina niitä suosittuja, jotka olivat niiiiiin cool ;). He olivat keskustan kouluista, pussailivat poikien kanssa ja olivat aina äänessä. Muutamat ihmiset painuivat erityisesti mieleeni.

Hevosharrastus jatkui kahden oman heposen muodossa. Ennen lukiota luovuin hevosista yksi kerrallaan. Tuli koira, koiraharrastus ja uusi ystäväpiiri koulun ulkopuolelta. Siellä kuuluin joukkoon.

Lukiossa kannoin edelleen kiltin tytön leimaa, mutta en ehkä ollut enää ihan niin ei kukaan. Tapasin ensimmäisen poikaystäväni, tulevan avopuolisoni. Hän oli toiselta paikkakunnalta. Hänen silmissään en kantanut "en kenenkään" -leimaa. Kaveripiirinikin laajeni hieman. Penkkareiden aikaan olin jo hieman jotain sillä penkkarikyyti ajettiin meidän kuorma-autolla ja kylttien kiinnittäminen oli minun ja muutaman muun vastuulla. Muut eivät tulleet ajallaan, joten kiinnitin kylttejä itsekseni. En ehtinyt valmistella itseäni kunnolla penkkaripäivään, mutta kyltit ainakin olivat paikallaan.

1,5 vuotta meni ennen kun sain opiskelupaikan lukion jälkeen. Tuosta ajasta 5kk asuin Lappeenrannassa exäni kanssa ja sain työpaikassani vastuuta ja tutustuin uusiin ihmisiin. Leima alkoi haalistua.

Tuli muutto takaisin Mäntyharjuun, tulevaisuuden suunnitelmat olivat valmiina. Koulupaikka kuitenkin muutti ne ja tein jälleen uuden ratkaisun tulevaisuuden suhteen ottaessani koulupaikan vastaan.

Opiskelun myötä sain uusia ihania tuttavuuksia! En ollut enää ei kukaan vaan aloin pikkuhiljaa kasvaa minuksi. Työharjoitteluissa sain ensimmäistä kertaa kokea, että olen hyvä ja minuakin voidaan arvostaa. Minulle alkoi muodostua vahva käsitys siitä, että olen tehnyt oikeita ratkaisuja. Sain myös turvakseni ammatillisuuden. Vaikka toki olin omana itsenäni töissä, sain tukea työroolistani, joka vahvisti positiivisesti käsitystä itsestäni.

Opiskeluaikana elin kuitenkin muutosten aikaa henkilökohtaisen elämäni kanssa; Ero pitkästä suhteesta, muutto pois omasta asunnosta vuokralle.. Yksin ensimmäistä kertaa elämässä. Suhde alkoholistin kanssa. Lopulta vapaus. 1,5 vuotta peilin edessä itseään tutkien ja omaa identiteettiä muokaten. Uusi parisuhde. Valmistuminen. Muutto toiselle paikkakunnalle. Ympäristön muutos.

Minä.

Minä en ole enää se ei kukaan, joka ei jää kenellekään mieleen. Taidan olla töissä se näkyvin persoona. Jos olen hiljaa taitaa työkavereiden ensimmäinen ajatus olla, että onkohan tolla kaikki ihan kunnossa :D. Huomaatteko muuten kuinka suuressa roolissa työpaikka ja -kaverit elämässäni ovat? Identiteettini on vahvistunut heidän kauttaan. Tiedän, etten ole ainut, joka ajattelee, että työporukka on vähän kuin toinen perhe. Me ollaankin aika yhtenäistä sakkia <3.

Kotona minua vielä joskus vaivaa "ei kukaan" -syndrooma ;). Se johtuu siitä, että kotona olen täysin riisuttu aseista. Ei ole mitään missä tietäisin oikeasti olevani hyvä ja on haastavaa kelvata omana itsenään kun on aina kokenut, että pitäisi olla jollain tapaa parempi.

Mutta jos mennään ajassa 5 vuotta taaksepäin, olen kuin muuttunut ihminen. Siitä mitättömästä ihmisestä on kuitenkin kasvanut ihan itsenäinen ihminen. Se itsenäinen ihminen tosin tiedostaa, että henkistä kasvua tapahtuu koko ajan ja sen kasvun kautta se löytää oman itsensä aina vain vahvempana :).

Monta elämänvaihetta on jäänyt varmasti mainitsematta, mutta tässä pähkinänkuoressa eräs elämäni kehityskaari :).

P.s. 3000 vierailun määrä on hiljattain rikkoutunut! Ihan mahtavaa! Kiitos teille, jotka jaksatte käydä lukemassa blogia :). Jättäkää rohkeasti kommentteja! Olisi niin kiva tietää millaisia ajatuksia tekstit herättävät.

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä - en olekaan ainoa... <3
    t. "naapurintyttö"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :). Uskonpa, että meitä on lopulta aika monta eikä taatusti olla näiden asioiden kanssa yksin eikä edes kaksin..

      Poista
  2. Mun silmissä sä et oo koskaan ollut "ei kukaan". Oot ollut ihastuttava, iloinen ja lämmin ihminen jota on ollut helppo lähestyä <3

    VastaaPoista