keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Työ

Tämän päivän kirjoituksen kanssa meinasi tulla ongelma. Aiheita on päässä useampikin (ei mitään megalomaanisen maatamullistavaa), mutta vain yhden tekstin voi kirjoittaa kerrallaan. Lisäksi kaikki aiheet ovat kovin erilaisia...

Olen nyt tässä kuitenkin pari päivää miettinyt tätä omaa ammatinvalintaani. Varmaan tämä hiipivä ikäkriisikin tuo omat mausteensa asiaan. Useampikin tuttu on saanut koulupaikan ja itselläkin intoa olisi vaan sopivaa koulutusta ei riittävän läheltä löydy. Tähän yhtälöön on täysin mahdotonta lisätä 100 kilometrin ajomatkoja opinahjoon.

Sosiaalialan opinnot olivat olleet vuosia ajatuksissa ja 01/2006 aloitin sosionomi (AMK) opinnot. Valmistuin 06/2009. Muistan ajatelleeni opintojen alussa, että lasten kanssa en ainakaan halua tehdä töitä. Suuntaamalla opintojani olisi ollut mahdollista hankkia pätevyys päiväkodissa työskentelyyn. Tämä olisi edellyttänyt kahta työharjoittelua sekä opinnäytetyön tekemistä varhaiskasvatukseen liittyen. Eheeei! Ei ollut mun juttu. Samansuuntaiset ajatukset mulla oli myös lastensuojelusta. Työharjoittelu lastenkodissa kuitenkin alkoi muuttaa niitä ajatuksia...

Tein opiskeluaikana kaksi työharjoittelua lastensuojelussa; toisen lastenkodissa ja toisen koulukodissa. Tuohon koulukotiin päädyin myöhemmin opiskelun ohella töihinkin, muutto toiselle paikkakunnalle opiskelujen lähestyessä loppuaan katkaisi työsuhteen.

Opiskelujen jälkeen tein ensin kaksi viikkoa töitä nuorten tukikodissa, jota en omaksi paikakseni kokenut. Siitä siirryin pienryhmäkotiin, jossa olin n. 1v 4kk ennen lomautusta. Sain heti lomautuksen jälkeen töitä sosiaalitoimiston lastensuojelusta, jossa olin neljä kuukautta. Työsuhteelle haettiin jatkoja, mutta sain paikan nykyisestä työpaikastani ja tein nopean, fiilispohjaisen päätöksen ottaa paikan vastaan - enkä ole katunut! Olen nykyisessä paikassani ollut nyt 1,5 vuotta eikä loppua ole näkyvissä.

En oikeastaan tiedä mikä oli se asia, joka muutti mieleni. En edes osaa perustella miksi työskentelen lastensuojelussa. Enkä osaa sitäkään perustella miksi pidän työstäni niin kovin paljon. Faktaa kuitenkin on, että haasteet eivät lopu kesken eikä yksikään päivä ole samanlainen. On päiviä, jolloin henkinen kantti laitetaan todella koville, mutta vastapainoksi on mahtavia onnistumisen hetkiä, jotka ovat parasta palautetta tehdylle työlle.

Suuri merkitys on työryhmän yhtenäisyydellä ja tuella. Lastensuojeluyksiköitä on valtava määrä ja ne pitävät sisällään mitä kirjavimman joukon ihmisiä. Kun työyhteisö toimii jää varsinaiselle työlle kaikki energia käyttöön.

Jos lähtisin pois lastensuojelusta, haluaisin päihdetyöhön. Sille sydämeni sykkii varmasti aina.

Haluaisin kuitenkin vielä kouluttautua... Lyhyempiä koulutuksia varmasti tulee käytyä työn ohella, mutta aina silti tutkailen yliopistojenkin tarjontaa. Asun kuitenkin väärällä paikkakunnalla edes hakeakseni yliopistoon. Muutto taas ei ole millään muotoa mahdollinen/ajankohtainen tai edes ajatuksissa. Kulkeminen taas käy tässä yhtälössä mahdottomaksi.

Missähän sitä sitten 10 vuoden päästä on?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti