perjantai 27. joulukuuta 2013

Vanhempaa ajatusten virtaa

Näin pyhien jälkeen rupesin siivoilemaan papereita ja tutkiskelemaan vanhoja arkistoja. Joskus on tullut työstettyä ajatuksia paperille niin, että olen vain ruvennut kirjoittamaan. En siis mieti mitä kirjoitan vaan annan vain sanojen virrata. Ajattelinpa jakaa yhden näistä teillekin - juuri sellaisena kuin olen sen paperille kirjoittanut.

Jostain kaukaa kuulen sen, onnen äänen ikuisen, rakkaudesta kertovan, elämästä puhuvan. Kauan katsoin, jotain odotin. Toiveen hiljaisen ilmoille lähetin. Lähetin etsimään jotain, onnea, lämpöä, elämää elettävää. Kuin kuiskaus aamun hiljaisen, läpi linnunlaulujen. Aamurusko auringon, lento sudenkorennon, saapui lailla lintujen, läpi kauniin sydämen. On enemmän kuin uskoinkaan, koskaan täältä löytävän. On sateenkaari, lämpö maan kun aurinkoa katsoa saan. Toi mieleen kauniin kuiskauksen, rakkauden aina kestävän, onnea ikuista toivovan.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Taas toivotus hyvän joulun


"Jouluna voit nähdä sen,
kauniin hetken, sinisen.
Silloin voit kuulla laulun tuulen,
jossa on sävel rakkauden suuren."

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Jotta tasapaino säilyy

Viimeinkin hetki uudelle kirjoitukselle. Blogi on pyörinyt päässä jo monta päivää, mutta en ole silti saanut aikaiseksi mitään.

Niinhän se on, että elämässä tulee eteen sekä hyvää, että pahaa. Sitä mikä voimauttaa ja sitä mikä vie voimia. Moni asia elämässäni on tällä hetkellä paremmin kuin hyvin ja olen kiitollinen. Sille kääntöpuolena sain kuitenkin karvaasti kokea ihmisen heikkouden, pettymyksen, petetyksi tulemisen ja katkeruuden.

Kohtalo on kummallinen asia. Se puuttuu peliin silloin kun sitä vähiten osaisi odottaa. Monesti kuitenkin hetki siitä seuraa jotain odottamatonta hyvää.

Luottamus.

Pidän tästä lauseesta Wikipedian määritelmässä luottamuksesta: "Ihmisten välinen luottamus on tunnetta ja kokemusperäistä tietoa. Luottava ihminen uskoo, että luottamuksen kohde ei halua hänelle pahaa, vaan tarkoittaa hyvää."

Kun selviää tällaisen ihmisen pettäneen, syntyy valtava pettymys. Kaikista vaikeinta on sietää se, että jokin epäilyksen siemen on alkanut kyteä takaraivossa jo aiemmin. Silti on antanut itsensä luottaa. Epäilys ei ole saanut vahvistusta. Sitten viimein vahvistus tarjoillaan tarjottimella. Sattumaa vai kohtaloa? Minä uskon kohtaloon.

Lopulta sitä tajuaa luottamuksen olleen vain hyväksikäytön väline ja vuosia ollut kaveruus onkin vain hyvin uskoteltua tarinaa. Toisaalta taas pieni siemen haluaisi uskoa siihen, että edes osa sanoista ja teoista on ollut todellisia. Osa haluaa uskoa ihmisen hyvyyteen.

Kuitenkin hetken kuluttua, ajatuksien alettua selkiintyä, tällä tavalla petetyksi tuleminen avaa silmiä maailmaa kohtaan. Se kirkastaa omia ajatuksia. Ehkä se myös taivuttelee pessimismiin ja jälleen kerran voi todeta, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma.

Menetettyä luottamusta ei koskaan saa takaisin. Asiasta kuitenkin riippuu onko ihmisen kanssa vielä mahdollista olla tekemisissä vai ei. Välit voivat palautua, mutta luottamus ei koskaan samalle tasolle kuin se on aiemmin ollut. Anteeksi voi antaa, mutta ei koskaan unohtaa. Tapahtunut tulee aina olemaan olemassa.

Niin kauan kuin vaaka elämässä kallistuu hyvin asioiden puolelle voi katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Jokainen kokemus opettaa oman osansa elämästä. Jokainen kolhu tekee elämästä elämisen arvoista.

Jo lapsena sitä kohtaa valtavan suuria pettymyksiä kuten tikkarin jättäminen karkkihyllyyn. Lapsi ei rikkoonnu kiellosta. On kyse siitä kuinka vanhempi ottaa lapsensa pettymyksen vastaan. Kuinka hän antaa ymmärrystä harmista, mutta pitää päätöksestään kiinni. Tikkarin jättäminen ON pienelle iso asia. Kuitenkin jokainen vanhempi, joka toimii epäjohdonmukaisesti eikä pidä päätöksestään kiinni, tekee lapselleen hallaa. Lapsuuden pienet pettymykset opettavat kohtaamaan aikuisuuden pettymyksiä. Pettymyksiä tuottavat asiat vain muuttuvat. Aikuinenkin tarvitsee ymmärtäjää tullessaan petetyksi. Aikuinenkin tarvitsee empatiaa. Mutta ettei tämä menisi ihan pilkun viilaamiseksi, niin jokainen antaa varmasti periksi joskus ;)

Onnistumisia ja pettymyksiä, iloja ja suruja. Niistähän tämä elämä rakentuu.

Ymmärrys, Viisaus, Vahvuus ja Luovuus 

"Ymmärrys on sitä, että tahtoo jotain hieman enemmän.
Viisaus on sitä, ettei koskaan piiloudu itseltään eikä muilta.
Vahvuus on sitä, että jaksaa kantaa vaikka on jo kannatellut iäisyyden.
Luovuus on sitä, että on vapaa, niin vapaa ettei välitä ollenkaan."
Runotalo

lauantai 16. marraskuuta 2013

Ainekset onnistuneeseen viikonloppuun

Joskus vaan tuntuu siltä, että viikonlopusta täytyy tulla hyvä ja juuri tänä viikonloppuna onnistuneen viikonlopun ainekset ovat kasassa.

Olin eilen töistä kotipihassa n. 22:03. Kotimatka oli hieman takkuinen sillä autoni kuskinpuolen pyyhkijä taukosi toimimasta n. 35 km ennen kotia ja ajelin pimeän sekä sateisen taipaleen hieman epävarmoin tunnelmin. Selviydyin silti kotiin. Olin edelleen sitä mieltä, että tästä viikonlopusta tulee hyvä.

Tänään olen ehtinyt ulkoilemaan jo useamman tunnin ja kohta suuntaan vielä koirien kanssa lenkille. Illalla on ohjelmassa ruokailua maailman parhaiden työkavereiden kanssa ja mahtuupa mukaan muutama siippakin, omani mukaanlukien. Mainittakoon, ettemme juuri koskaan käy missään ulkona yhdessä, joten ilta todella on harvinaista herkkua! Ei siis siksi, ettemme kestäisi toistemme seuraa vaan kun ei muutenkaan tule käytyä juuri missään - sitä ollaan niin mökkiydytty :D Kun kyseessä on ilta työkavereiden kanssa, siitä ei voi tulla muuta kuin onnistunut.

Huomenna saan kylään yhden parhaista ystävistäni pienen poikansa kanssa.

Mitä siis tarvitaan onnistuneeseen viikonloppuun? Asioita, joita en malttaisi odottaa. Asioita, joista tulee hyvä mieli. Ystäviä. Ulkoilua koirien kanssa. Hevostelua. Aurinkoa. Unta. Hyvää ruokaa. Rentoutumista.

Hieman hyvää onnea täytyy myös sekoittaa soppaan. Siispä: Puhelimeni putosi taskusta (ei pitäisi kai unohtaa vetoketjua auki?) peltoon ollessani siellä hevosen kanssa. Yritin etsiä vaan en löytänyt. Kantavalla äänelläni sitten huutelin tien toiselle puolelle talliin ystille, josko tämä voisi soittaa puhelimeeni kun pudotin sen. Palasin kohtaan, jossa puhelin oli hetkeä aiemmin vielä ollut tallella. Jossain soi. Kokeilin jo taskuanikin uudelleen, koska sointi oli aivan lähellä. Ei ollut taskussa, joten oli pakko hyväksyä se tosiasia, että pelto soi. Hypnoottisella ilmeellä tuijotinkin peltoa jalkojeni alla paikallistaakseni Chisun Yksinäisen keijun tarinan heinien seasta.

Löytyi! Joko minä tai hevoseni oli kertaalleen mennyt siitä yli - sen verran tiukkaan puhelin oli painautunut peltoon. Naarmun naarmua siinä ei kuitenkaan ollut, kiitos pehmeän pellon! Eikä siis kyse todella ole mistään iskunkestävästä puhelimesta.

Laitoin puhelimen taskuun, suljin vetoketjun ja ajattelin, ettei viikonloppu voi epäonnistua!


Kauramoponi myötä toivotan teille aurinkoista ja rentouttavaa viikonloppua :)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kasvua ihmissuhteissa

Olen jo hetken istunut tuijottaen tyhjää ruutua. Tuntuu, että ajatusten työstäminen ymmärrettävään muotoon on juuri nyt hieman haastavaa. Punainen lanka on päässä selkeänä.

Ehkä jälleen päällimmäisenä ajatuksena on se kuinka paljon olen muuttunut ja kuinka paljon sen muutoksen myötä olen saanut hyvää itselleni.

Tämä ajatuksenjuoksuni on tällä kertaa saanut alkunsa ihmissuhteista, ystävyydestä, luottamuksesta, itseluottamuksesta, itsestään antamisesta ja muutenkin siitä millaisina toiset sekä itsemme koemme.

Oli aika, jolloin koin, etten kuulunut oikein mihinkään. Yritin kuitenkin kovasti kuulua. Yritin olla sellainen kuin muut, jotta sopisin porukkaan. Sitä en kuitenkaan uskaltanut tehdä omana itsenäni, enhän edes tiennyt kuka olen. Hyväksyntä. Sitä kaipasin suunnattoman paljon. Kukapa ei kaipaisi? En oikeastaan muista tuosta ajasta paljoa. En siis muista sitä millainen olen ollut. Voisin helposti kuvitella olleeni jotain tämän artikkelin energiasyöpön kaltaista. Ei siksi, että olisin halunnut kaiken huomion tai täyttää hiljaisuuden vaan siksi, että kaipasin tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Ystäviä, jotka näkivät ulkokuoren taakse, oli muutama. Muihinkin porukoihin pääsin joskus mukaan, mutta koen olleeni se, jota ei raaskittu jättää ulkopuolellekaan.

Asiat alkoivat kuitenkin muuttua. Aiemminkin olen kirjoittanut siitä miten löysin paikkani koiratreeniporukasta. Muiden maatessa juhlahuuruja pois, minä istuin kannon nokassa koiratreeneissä.

Nyt, n. kymmenen vuotta myöhemmin, olen saanut jaettavakseni ystävän murheet. Ystävän, joka menneisyydessä oli etäinen. Ystävän, joka kiinteästi kuului eri porukkaan kuin minä. Ystävän, jonka kanssa mitään yhteistä ei ollut. Ystävän, jonka kanssa olimme "moikkaustuttuja" ja ihan kivaakin oli, mutta ei mitään erityistä tunnesidettä. Kun nyt seison omilla jaloillani, asetan itseni alttiiksi ja olen valmis antamaan itsestäni, on "moikkaustuttuus" muuttunut ystävyydeksi. Vaalin sitä ja jokaista minulle uskottua murhetta. Energiasyöpöstä on tullut merkityksellinen ihminen. Kumpikaan meistä ei olisi kymmenen vuotta sitten uskonut elämän kuljettavan meitä tähän.

Minun ei enää tarvitse olla jotain muuta kuin oikeasti olen. Toki elämän eri tilanteet, yhteisöt ym. vaativat erilaisia rooleja, mutta minä olen niiden kaikkien takana omana itsenäni. Vaikka muutun koko ajan, olen kuitenkin löytänyt itseni. Kyllähän vanhat toimintamallit ja tunnetilat toisinaan nostavat päätään, mutta ne eivät enää himmennä ajatustani nykyisestä minästäni.

Suuri kiitos on se, että ihmiset, jotka ovat joskus "tunteneet" minut, näkevät nyt muutoksen ja ennen kaikkea näkevät sen positiivisena. Sitten on vielä uudet ihmiset, jotka ovat tutustuneet minuun muutokseni jälkeen ja näkevät hyvän tyypin. Puhumattakaan siitä, ettei minun enää tarvitse olla kaikille hyvä tyyppi. Voin olla minä, ottakaa tai jättäkää ;)

"Voit unohtaa sen, kenen kanssa olet nauranut, mutta et sitä, kenen kanssa olet itkenyt." 
-tuntematon

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mahdollinen muutos

"Kun jokin lisääntyy, joltakin muulta vähenee tila. Se, mihin keskitymme, muodostuu todellisuudeksemme." Kurttila ym. 2010

Jokin aika sitten selasin koulutukseen liittyvän tehtävän puitteissa vanhoja valokuvia mm. 2000-luvun alkupuolelta. Yhteistä kuville oli iloton katse, tietynlainen tyhjyys. Silmät ovat sielun peili. Uskon siihen täysin. Vaikka olisin ollut kuvissa näennäisen iloinen, silmistäni näkyy se, ettei minun ole hyvä olla. Jos olen kuvissa vakava, olen todella vakava.

Kuulin vastikään, että ihminen voi muuttaa käytöstään, mutta ihminen itsessään ei voi muuttua.

Olen eri mieltä.

Jokainen meistä syntyy tietynlaisella geeniperimällä varustettuna. Kasvatus, elämänkokemukset, sosiaaliset suhteet ja lukuisat muut asiat kuitenkin muokkaavat meistä sellaisia kuin aikuisena olemme. Toimintamallimme muodostuvat sen mukaan millaisina itsemme näemme. Uskon myös siihen, että kohtelemme toisia sen mukaan kuinka hyvin olemme itsemme hyväksyneet.

Minun on mahdotonta uskoa siihen, ettei ihminen voi muuttua. Sehän tarkottaisi sitä, että olemme juuri sitä millaiseksi ympäristö on meidät luonut - vailla vaikutusmahdollisuutta omaan elämään. Olosuhteiden vankeja.

Jos katson kuvaani kymmenen vuoden takaa tai katson kuvaani nyt, nään erilaisen ihmisen.

Persoonallisuutta on kuvattu mielestäni aika hyvin Suomen Mielenterveysseuran sivuilla. Olen ollut minä koko elämäni ajan, perusta on pysynyt samana - se ei ole muuttunut. Vanhempani, sisarukset (vanhempien edellisistä liitoista), lapsuudenkoti, harrastukset, kotikunta... Kaikki ne ovat pysyneet samana. Muistot ovat pysyneet samana.

Minäkuvani on muuttunut merkittävästi. Jälleen kerran koen merkityksellisimpänä asiana arvostuksen itseäni kohtaan, rohkeuden seisoa omilla jaloillani. Tiedän olevani monelle ihmiselle tärkeä enkä enää epäile olemassaoloni syytä. Siitäkin huolimatta tuota edellä olevaa on vaikea sanoa ääneen. Olen tärkeä. Sen sanominen tuntuu vieläkin siltä kuin nostaisin itseni jalustalle. Kuin yrittäisin todistella oikeuttani olemassaoloon. Tärkeintä on silti tiedostaa olevansa merkityksellinen, kuuluvansa johonkin.

Oli aika, jolloin myönsin tarvitsevani muutosta. Myönsin tehneeni asioita väärin. Myönsin olleeni väärässä. Myönsin olevani rikki. Koen myöntämisen ja nöyrtymisen tärkeänä, jotta prosessi voi alkaa. On uskallettava asettaa itsensä alttiiksi sille kivulle mitä menneisyyteen katsominen tuottaa. On myös annettava itselleen anteeksi. On nähtävä mahdollisuus muutokseen. Armollisuus. Armollisuus omia virheitä kohtaan. Sen hyväksyminen, ettei mennyttä voi muuttaa.

Itsensä altiiksi asettaminen on pelottavaa. Itsensä voi joutua asettamaan alttiiksi yksin, parisuhteessa, työssä, ystävyyssuhteissa ja aivan varmasti myös vanhempana. Minulle itsensä alttiiksi asettaminen tarkoittaa syvimpien tuntojensa avaamista, niiden kuuluisien suojamuurien laskemista.

En tiedä millaisena muut ovat minut nähneet vuosia sitten. Itse näin itseni arvottomana. Luulen sen näkyneen muille ihmisenä, joka roikkuu heissä, varoo sanomisiaan, on epävarma ja hakee hyväksyntää.

Muutkin ovat huomanneet tapahtuneen muutoksen. Olen muuttunut siitä ärsyttävästä hyväksynnän hakijasta ihmiseksi, jonka läpikäymä muutosprosessi voi tuottaa hyvää muille. Olen saanut arvostusta olemalla oma itseni - asettamalla itseni alttiiksi. Minun ei olekaan tarvinnut hakea hyväksyntää vaan olen tullut hyväksytyksi itseni löytämisen myötä.

Ajatus juoksee vielä valtavalla vauhdilla, mutta tähän on hyvä lopettaa. Aika rankkaa, etten sanoisi. Jos minulta nyt joku kysyisi mitä olen kirjoittanut, en edes osaisi kertoa. Jokainen pintaa syvemmälle menevä kirjoitus on prosessi. Se alkaa jostain ja päättyy johonkin. Kaikki alun ja lopun välillä oleva on melkoista ajatuksen virtaa.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Katastrofeista itsensä löytämiseen

Kaikki  lainaukset ovat Tommy Hellstenin kirjasta Elämän paradoksit.

"Omien rajojensa äärelle joutuminen syventää elämää ja arvoja. Näin voi sanoa, että katastrofit saattavat jopa herättää meidät eloon.

Sen sijaan, että jäisi odottamaan suuria katastrofeja herätäkseen eloon, ihminen voi oppia luomaan pieniä katastrofeja, jotka pitävät hänet jatkuvasti elossa. Voi nimittäin oppia tekemään sellaisia valintoja, että ei vaivukaan horrokseen vaan pysyy hengissä."

Tästä on mielestäni kyse myös ikäkriiseissä. Pienistä katastrofeista, jotka pitävät hengissä. Minulla on krooninen tarve kehittyä. Kehittymisenkaipuuni liittyy omaan henkilökohtaiseen kehitykseen, tarpeeseen ymmärtää omaa toimintaani, tarpeeseen olla hyvä ihminen. Haluan olla hyvä ihminen itselleni ja sen myötä myös läheisilleni. Minulle hyvyys tarkoittaa sitä, että voin elää hyväksyen sen millainen olen ja mahdollisuudesta sen myötä ammentaa omastani myös muille. Tiedostan kuitenkin sen, etten luultavasti koskaan tule jäämään paikoilleni oman prosessini kanssa. On vain yksi elämä ja haluan ottaa siitä kaiken irti. En haaveile elämästä suurena ajattelijana vuorenhuipulla. Koen kuitenkin itsetuntemuksen parantavan omaa hyvinvointiani mitä suuremmissa määrin ja haluan näin ollen pitää itseni kehittämisestä kiinni.

Onpahan siis ollut taas melkoinen päivä. Aamupäivän huono ajokeli pakotti minut ja kesärenkain varustetun autoni jäämään kotiin. Vapaapäivä minulla tänään onkin, mutta olinhan taas ajatellut tehdä sitä sun tätä.

Olen aloittanut Elämän paradoksien lukemisen kauan aikaa sitten. Kauan aikaa = ehkä 1,5 vuotta sitten (?). Kirja jäi tuolloin kesken. Elämän kasvuprosessin keskellä se ei ollut kovin kevyttä luettavaa sillä prosessoin jatkuvasti lukemaani. Asioiden omaksuminen puolestaan vaatii tietynlaisen mielentilan.

Nyt tuntui siltä, että on aika jatkaa kirja loppuun ja tänään minulla oli siihen aikaa. Oli aikaa hiljentyä.

"Kun ihminen varaa itselleen säännällisesti aikaa oman syvyytensä tutkimiseen, tulee paikkaan ja aikaan, joka on varattu erityisesti hänen sisäisille asioilleen, asennoituu oman itsensä tutkimiseen, poistaa kaiken muun mikä häiritsee - silloin hän antaa näille sisäisille asioiolleen signaalin, että hän aikoo nyt pitää niitä tärkeinä ja kohdistaa niihin huomionsa. Silloin nämä sisäiset asiat heräävät eloon, ne alkavat liikkua, syntyy prosessi."

Tässä prosessissa olen nyt. Olen taas saanut uusia oivalluksia, mutta nyt ne ovat jopa minulle liian henkilökohtaisia jaettavaksi kaikille. Olen kuitenkin kohdannut asioita omassa toiminnassani ja kyennyt näkemään niiden taakse. Jälleen olen askeleen lähempänä eheytymistä. Minun on kuitenkin vielä otettava monista asioista selvää ja löydettävä selityksiä. Selitykset lisäävät ymmärrystä. Ne avaavat solmuja ja antavat avaimet toiminnan muuttamiseen.

"Ei voi löytää omaa todellista identiteettiään, ellei ensin kadota itseriittoisuuttaan ja omavoimaisuuttaan. Tällä tavoin itsensä kadottaminen johtaa itsensä löytämiseen."

On uskallettava irrottaa vanhasta saadakseen tilalle uutta. On uskallettava tunnustaa omat kipukohtansa ja oma rikkinäisyytensä ennen kuin voi luoda uutta tilalle. Ulkoisten olosuhteiden on kuitenkin oltava turvalliset, jotta voi olla valmis kohtaamaan sisäisen kivun. Omalla kohdallani edelleen pidän merkittävimpinä asioina parisuhdetta, työtä, harrastusta ja ihmissuhteita - asettamatta niitä mihinkään järjestykseen. Ne ovat kokonaisuus, kuin palapelin palat, jotka tukevat toisiaan. Jokainen on omalla tavallaan myötävaikuttanut turvallisuuteen ja mahdollistanut rohkeuden kadottaa itseni ja antanut nöyryyden löytää minut uudelleen.

Päivä päivältä pidän tästä elämästä enemmän. Päivä päivältä löydän itseni enemmän. Hyväksyn sen, etten voi muuttaa mennyttä, mutta tulevaisuuteeni voin vaikuttaa :).

Edellisessä koulutuksessa kuulin tämän kappaleen, jonka haluan kanssanne jakaa:


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Connecting people

"Ihmisen perustarve on saada osakseen koko elämänsä ajan hyväksyvää vastavuoroisuutta." (Lähde)

"Yksi ihmisen perustarve on tuntea olevansa yhteydessä toisiin." (Sama lähde kuin edellä.)

Edellä mainitut on esitetty artikkelissa, joka kertoo parisuhteesta. Minulle kuitenkin on selvää se, ettei kyse ole vain parisuhteesta. Kyse on itsensä hyväksymisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.

”Gnōthi seauton” eli "tunne itsesi" on muinaiskreikkalainen aforismi. Lausuman tulkittiin kehottavan ihmisiä ensisijaisesti tuntemaan omat rajansa ja välttämään hybristä — esimerkiksi muistamaan, että itse on vain ihminen eikä jumala. 400-luvulla eaa. lausuma sai kuitenkin uuden merkityksen: ihmisen itsensä, jokaisen sisällä olevan minän, tuntemisen. Aforismi voi laajimmillaan viitata inhimillisen käyttäytymisen, moraalin ja ajattelun ymmärtämiseen, koska oman itsen syvällinen tunteminen on myös muiden ihmisten tuntemista: Will Durantin mukaan ”itsensä tunteminen on arvokasta parhaasta päästä siksi, että sen avulla opimme tuntemaan toisia”. (Wikipedia)

Mitä oikeasti on toisen ihmisen tunteminen? Mitä on itsensä tunteminen? Omien tunteiden tunnistamista, tunnereaktioiden peilaamista muihin, vuorovaikutusta, sana, katse, empatia, ymmärrys. Minulle toisen ihmisen todellinen tunteminen ei määrity sen perusteella mitä hänestä tiedän. Se määrittyy sanattoman yhteyden perusteella. Voi hyvinkin olla ihmisiä, joista tietää paljon, mutta joita ei siltikään tunne.

Olen tällä hetkellä prosessikoulutuksessa, jossa aiheena on kiintymysuhteissa traumatisoituminen. Juuri nyt mieleeni nousee maanantaisesta koulutuksesta seuraava; kehon viesti on voimakkaampi kuin sanallinen. Siispä ihminen lukee voimakkaammin kehoa - sanoista riippumatta. Itse koenkin niin, että ihmisen luotettavuus syntyy siitä kuinka hänen sanansa ja kehonsa ovat sopusoinnussa.

Olen myös huomannut, että mitä paremmin itseni tunnen, sitä helpompaa on tulla muiden kanssa toimeen. Tietyllä tapaa olen aina ollut sosiaalinen, mutta ihmisten kanssa toimeen tuleminen on saanut aivan erilaisen näkökulman kun ymmärrystä minuuteen on tullut lisää. Samalla ystäväpiiri on muuttunut ja oleminen heidän kanssaan saanut uudenlaisen luonteen.

Täytyy kuunnella elämää ja itseänsä. Heikkoudet voi kääntää vahvuudeksi, asettaa itsensä alttiiksi ja antaa itsestään muille.

Heh.. Kun istun tässä koneella jotenkin "ZENmäisen" olemukseni kanssa, alkaa väkisinkin naurattaa. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa, provosoituu helposti ja tykittää täysillä. Ei kai sitä silti missään määritellä mitä itsestään antaminen on? Väitän, että provosoitumiseni aiheuttaa välillä muille jopa lystikkäitä tilanteita kun he tietävät mitä kohtaa kannattaa tikulla sohaista. Elämä on opettanut hallitsemaan jopa näitä piirteitä silloin kun niitä on hallittava ;).

Huomaan taas kadottaneeni punaisen langan. Ajatukseni hyppii pisteestä Ö pisteen D kautta pisteeseen K. Kaikkia aiheita ja ajatuksia on mahdotonta tumpata yhteen kirjoitukseen eikä aikaa toiselle ole. Seuraavalla kerralla olen ehkä jo unohtanut aiheet, mutta ne tulevat pätkittäin. Ajatuksia ja tekstiä ei voi pakottaa.

Olen kiitollinen. Se on tämän hetken päällimmäisin ajatus. Olen väsynyt, mutta kiitollinen. Jokaista haluan myös muistuttaa siitä, että kertokaa tärkeille ihmisille mitä he teille merkitsevät. Mikään ei ole itsestäänselvää. On asioita, joiden tiedämme olevan tietyllä tavalla, mutta kyllä silti voi toiselle tämän merkityksen kertoa. Sanoilla voi olla kuulijalleen suuri merkitys.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - vai miten se meni :).




lauantai 12. lokakuuta 2013

Kun silmäni mä auki saan

23:00 Menemme nukkumaan ja ilmoitan, ettei yksikään kello sitten soi ennen 9:30! Laitan itselleni epätyypillisesti puhelimenkin äänettömälle.

Hitsi - jäiköhän pikkukoiran luu lattialle. Täytyy käydä katsomassa, ettei isompi syö luuta.

23:22 Katson kelloa. Uni ei tule. Nousisinko ylös? En taida viitsiä.. Nukahdan jonkin ajan kuluttua.

Fläpäti.. fläpäti fläpäti... Tämä on se ääni, joka tulee kun luppakorvainen koira ravistaa korvia korvatulehduksen iskiessä. Harvinaisen rasittava ääni kun se tunkeutuu unen läpi. Hetken kuuntelen ja toivon, että tilanne rauhoittuisi kuin itsestään vaikka tiedän, ettei niin käy.

6:10 Nousen ylös ja laitan koiralle korvatippoja. Ei se mitään. On vielä rutkasti aikaa nukkua, koska on vapaapäivä eikä ole talliaamua.

Täytyy putsata grilli tänään talvivarastoon.. Vähän on jäänyt roikkumaan.. Ja imuroida.. Niitä suppiksiakin täytyis kerätä jos meinaa.. Mutta ihan ensin mä menen lenkille! Mitähän aamupalaa sitä laittais? J oli tainnut ostaa pekonia. Jos sitä. Täytyy ne pyykit pestä kans. Ai joo ja siivota koirankakat pihalta. Kurkku on vähän kipeä. Toivottavasti ei tule tautia. Yhden aikaan täytyy laittaa paisti uuniin niin viideksi voisi ehtiä tallille. Jos nukkuisin päiväunet? Ai niin.. Äiti on tulossa hakemaan iskän hiekkapuhalluskypärää.

7:22 Ei tästä tule mitään - pakko nousta ylös. Pyykkikone on pyörimässä ja aurinko nousemassa. Aamupalan kanssa on pakko vielä himmailla, koska tänään on viikonlopun ainoa päivä kun ehdimme syödä yhteisen aamupalan. Huomenna täytyy taas nousta kuuden jälkeen tallille ja on 10h töitä.

Siispä huomenta! Tänään on minun viikkoni ainoa päivä, jolloin voin nukkua pitkään ja hartaasti - vanhat univelat pois.


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Syyskuu selätetty

Syyskuun ehdottomiksi kohokohdiksi nousivat risteily ystävän kanssa ja koskenlasku Kymijoella työporukan kanssa TYKY-päivänä. Molemmat ajoittuivat samalle viikolle, joten kiirettä piteli ;).

Koskenlasku oli todella mieleenpainuva kokemus! Rankkaa se ei ollut, sillä n. 11 kilometrista joella, suurin osa mentiin perämoottorilla. Kosket (joita matkalle kertyi viisi) mentiin meloen. Kuvia ymmärrettävästi ei tuolta jokseenkin märältä reissulta kertynyt ;).

Mutta se rauha ja ne maisemat! Jopa minusta tuli hiljainen ihaillessani maisemia, se kertonee ainakin minut livenä tunteville melko paljon ;). Upea kokemus, lähtisin milloin vain uudestaan.

Aivan toisella tapaa ratkiriemukas puolestaan oli risteily uudella Viking Gracella. Kuten asiaan kuuluu, lähtiessä suoritettiin pieni kaupunkikierros Amarillon ruuat mukaanlukien, istuttiin n. 3,5 tuntia linja-autossa ja päädyttiin Turkuun. Laiva irtosi satamasta 20:55 ja voi pojat meillä oli lystiä! Kun työkaveri seuraavana lauantaina erehtyi kysymään miten meni risteily, sai hän kolmen vartin luennon aiheesta :D. Oikein piti kellosta katsoa aikaa! Että terveiset vaan sinne ;).

Lyhyesti ja ytimekkäästi; olimme risteilyllä, jossa keski-ikä oli 70 vuotta, mutta tästäkin huolimatta onnistuimme tutustumaan varsin hauskoihin ihmisiin! Nautimme buffetin ruoista ja ehkä vähän juomistakin. Shoppailimme, paransimme maailmaa ja iloitsimme totaalisesta irtiotosta arkeen. Sitä tunnetta kun laiva lähti satamasta ei voi sanoin kuvailla.

"Eläkeläisristeily" oli meidän tietoinen valinta perinteisten bileristeilyjen sijasta. Grace hohti uutuuttaan ja kaikki oli ihanan siistiä.

 Tää oli niin ihana! Hytin lattiaan heijastettu - ei meinattu malttaa laittaa valoja ollenkaan :D.


 Mikä ihme nämä saaret on tappanut? Viereiset saaret olivat täysin reheviä, mutta sitten välissä nämä kaksi. Jos joku tietää niin saa kertoa.

 Kapteenin koppi. Kapteeni (kuin myös muu päällystö) kävi illan aikana esittäytymässä. Luotettavissa käsissä oltiin ;).

 Meri <3

Tuo syyskuinen viikko oli siis varsin vetinen ;). Ensin vettä merellä ja sitten joella. Vaan enpä laita pahakseni. Kyllä vesi elementtinä on aivan upea. 

Aika menee ihan käsittämättömällä vauhdilla. Olen ollut tasan kuukauden töissä loman jälkeen, syyskuu vain hävisi jonnekin ja nyt mennään jo lokakuussa. Siispä ei aikaakaan niin alkaa kevät ;).

Seuraava kuva on ihan super huono, mutta pakko oli ikkunan läpi yrittää silti. Joskus tuntuu, että sitä on aika maalla. Toissa aamuna istuin tässä samaisessa paikassa tietokoneella kun katse siirtyi tuohon talon edessä olevalle pellolle. Pari kaurista oli ohikulkumatkalla.


Takuuvarma syksyn merkki on myös kurkien, joutsenten, kanadan- ja valkoposkihanhien ylilennot. Ne tulevat keväällä ja lähtevät taas syksyllä. Joka vuosi samat reitit. Voisinpa vannoa, että sunnuntaina näin mustajoutsenen muuttomatkalla! 

Hieman kevyempi päivitys tällä kertaa, sillä viimeisimmät ovat olleet himpun verran toista maata. Taidan suunnata ulos ennen iltavuoroon lähtöä, sillä viimeinkin alkaa aurinko paistaa - on sitä jo odotettukin!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Bensakone

Joskus sitä oikein hämmästyy miten muut ihmiset näkevät piirteet minussa ennen kuin itse tajuan niitä. Kommentti: "Ei se ole mulle mitenkään yllätys." sai vastikään leukani loksahtamaan lähes maan tasalle miettiessäni minussa herääviä puolia. Oikeastaan koko tilanne eteni niin, että "minut analysoitiin" ensin lyhyellä kommentilla, piirteellä, jonka ihan vastikään olen itsessäni huomannut. Kai se vain menee niin, että joskus muut todella huomaavat meissä asioita ennen kuin ne hiipivät omaan ymmärrykseen. Mukavaa tietysti on jos piirteet ovat positiivisia ;). Ensisijaisen tärkeänä pidän sitä, että itse tunnistaa myös huonot puolensa eikä aina tarvitse odotella muilta palautetta niistä.

Tässä tapauksessa oli kyse kunnianhimosta.

"Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotain, tyypillisesti jotain mikä vaatii päättäväisyytta ja kovaa työtä, Kunnianhimon voi käsittää myös haluna ja päättäväisyytenä saavuttaa menestystä." (Ystävämme Wikipedia)

En ole aiemmin tiedostanut olevani kunnianhimoinen. En kaipaa tai halua menestystä, toki haluan tehdä hyvin sen mitä teen. Haluan kuitenkin saavuttaa jotain. Haluan laittaa itseni likoon, haastaa itseni ja nähdä työni jäljet. Teen toki työtä, jota ei voi tehdä puolihuolimattomasti. Minulta ei todellakaan puutu haasteita ja työn tuloksetkin ovat nähtävillä. Ehkä suurimpana halunani on vaikuttaa asioihin. Yhteiskunnassamme on lukuisia asioita kuitenkin ihan pielessä ja johonkin haluan joskus jättää kädenjälkeni. En puhu näkyvillä olemisesta tai mukana politiikassa olemisesta. Jotain merkitystä elämään etsin silti edelleen.

Paljon olen myös omia luonteenpiirteitäni pohtinut. Ilokseni olen myös huomannut kykeväni paljon niitä kontrolloimaankin paikoissa, joissa kontrolli on tarpeen. Luetaankohan tempperamentti luonteenpiirteeksi vai onko se joku muu ominaisuus? Ehkä se ei ole olennaista.

Eilen tuli taas pohdittua sitä miten käsittämättömän helposti provosoidun. Minut saa kiihtymään nollasta sataan parissa sekunnissa kun tietää mistä narusta nykäisee. Jos taas ei tiedä, saattaa nykäistä ihan vahingossa ;).

Viisas Wikipedia sanoo itsehillinnästä näin:

"Itsehillintä on tunteidensa hallitsemista ja tyynenä pysymistä. Joskus puhutaan itsehillinnän pettämisestä. Se tarkoittaa sitä, että ei ole onnistunut hallitsemaan tunteitaan. Perinteisiä keinoja itsehillinnän pitämiseksi on kymmeneen laskeminen tai tilanteesta poistuminen. Samuraikulttuurissa itsehillintä on melko tärkeässä asemassa."

Aina voi laskea kymmeneen, mutta paikalta poistuminen ei joka tilanteessa toimi. Olisi ehkä hieman koomista poistua paikalta vaikkapa tilanteessa, jossa tekisi mieli vääntää omaa mielipidettänsä rautalangasta kun ei koe tulleensa ymmärretyksi. Mieluummin noissa tilanteissa pohdin tilannetta siltä kannalta, mitä saan sillä aikaiseksi, jos jatkan rautalangan vääntämistä? Onko vääntäminen tarpeellista? Kykeneekö kuulija vastaanottamaan informaatiota? Onko kyse vain siitä, että haluan saada viimeisen sanan? Tietyissä tilanteissa tästäkin piirteestä on hyötyä, mutta kyllä aina kannattaa hetki harkita.

Tämä kertoo kuitenkin minusta myös ihmisenä. Menen täysillä kaikkeen mitä teen; elämän iloihin, suruihin, työhön, parisuhteeseen, onnistumisiin, epäonnistumisiin, ystävyyssuhteisiin, harrastuksiin... Kaikkeen. Puolitehoa ei ole. Koen asiat voimakkaasti niin hyvässä kuin pahassa.

Muita provosoitumiseni tuntuu toisinaan hieman huvittavan. Kieltämättä se joskus huvittaa itseänikin. Yksi poikittainen sana sopivassa kohdassa joltakulta ja olen aivan liekeissä. En totisesti ole dieselkone vaan ehdottomasti bensakone!

Näillä pohdinnoilla nenä kohti loppuviikkoa.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kriisin kourissa

Ajatukset pyörii melko vahvasti elämän ja oman tulevaisuuden ympärillä. Ajatukset naurettavasta "muka kolmenkympin kriisistä" ovat muuttuneet todeksi ja koko elämä on myllerryksessä eikä mikään muu tunnu varmalta kuin epävarma.

Minusta herää piirteitä, joita en ole uskonut edes olevan. Piirteitä, jotka kertovat kasvavasta itseluottamuksesta ja tarpeesta löytää oma tie. Piirteitä, jotka kertovat entistä enemmän rohkeuden löytämisestä. Onkin hyvin ristiriitaista, että samalla kun vahvat piirteet heräävät, ne nostavat tullessaan suuren epävarmuuden.

Minulle tämä elämänvaihe ei ole vain pohdintaa siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan vaan huomaan muuttuvani jälleen. Vahvistun entistä enemmän omien tavoitteitteni osalta ja herään siihen ajatukseen, ettei minulla ole kuin yksi elämä aikaa. Osittain muutos on hyvin pelottavaa, sillä en tiedä mitä se saa aikaan.

On raskas prosessi huomata, että kaikki tuttu ja turvallinen muuttuu epävarmaksi. Kaikki usko ja luottamus tulevaisuuteen katoaa ja on vain ajatusten sekamelska, jonka keskeltä pitäisi löytää jokin punainen lanka. Alan ymmärtää sitä ajatusta, että joskus olisi hyvä vain lähteä pois kaikesta ja olla hetki aivan yksin vain ajatustensa kanssa.

Ihmisen elämä on tavallaan hyvin yksinäistä. Muille voi puhua ajatuksista, joita päässä pyörii, mutta kokemukset ja ratkaisut ovat jokaisen henkilökohtaisia. Kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä puolestamme. On vain jaksettava pusertaa eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Suuri tuki kuitenkin ovat ystävät, jotka ovat eläneet samanlaisia tilanteita ja pystyvät kertomaan oman tarinansa.

Väkisinkin joskus tuntuu siltä, etteikö tämä jo riittäisi? Pitääkö kerta toisensa jälkeen elää jokin kriisi?

Uskon terveellä itseluottamuksella varustettujen ihmisten selviävän ikäkriiseistä hieman vähemmällä. En toki voi olla varma, sillä minulla ei ole siitä kokemusta. Kun minäkuva alkaa muuttua totaalisesti vasta aikuisena ja kadonnut itseluottamus löytyä, on se hyvin radikaali muutos oman elämän kannalta.

Mitä on odotettavissa? Miltä elämä näyttää puolenvuoden, vuoden, viiden vuoden päästä? Millainen sitten olen? Mitä muutoksia elämääni on tullut? Onko mikään oikeastaan sittenkään selvinnyt?

En tiedä. Ei ole muuta vastausta kuin: "En tiedä."

Katsoin joskus jotain muuttumisleikki -ohjelmaa, jossa epävarma ihminen vietiin rautatieasemalle huutamaan oma kurja olo pois. Miksi rautatieasemalle? Siksi, että ohi ajavista junista tuli niin kova ääni, että sai oikeasti huutaa kurkku suorana. Juuri siltä tuntuu itsestä nyt. Olisi hyvä ihan vaan huutaa niin kovaa kun ääntä lähtee. Varsinaisesti en sen usko kuitenkaan ratkaisevan mitään - ääni menisi korkeintaan käheäksi..

Ajatusten sekalaisuutta kuvastaa hyvin se, ettei kirjoituksissani ole ollut vähään aikaan selkeää logiikkaa. Tuntuu, että hypin sinne ja tänne aina sen mukaan mihin ajatus kuljettaa.

Tästä kaikesta vuodatuksesta huolimatta olen saanut elää upean viikon, johon on sisältynyt niin risteilyllä käymistä, uusiin ihmisiin tutustumista, koskenlaskua Kymijoella, mahtavan hyvää ruokaa, hauskoja hetkiä ihanien työkavereiden seurassa, rentoutumista, nollausta, syvällisiä keskusteluja ja roppakaupalla muistoja mukana kuljetettavaksi! Olen hyvin kiitollinen jokaisesta hetkestä.




tiistai 17. syyskuuta 2013

Rakkaudesta minuun

Aivan loistava kirjoitus ihmisen elosta itsensä kanssa: *klik*

Ei tuo artikkeli mielestäni koske vain parisuhdetta. Se koskee kaikkea elämää. Se koskee sitä millaisia olemme parisuhteessa, lapsina, vanhempina, ystävinä, työkavereina.

"Pysähdy aluksi itsesi äärelle ja mieti kohteletko itseäsi hyvin, armolla ja rakkaudella. Vai sätitkö ja arvosteletko mielessäsi kaiken aikaa? Tee jotain kivaa ja hyvää itsellesi joka päivä vain siksi, että olet hyvä tyyppi. Kun itsensä tuntee ja oppii pitämään itsestään, alkaa seuraavassa vaiheessa jo rakastaa itseään, Stolbow kannustaa." (lainattu kyseisestä artikkelista)

Tämän kouluttaja antaa ohjeeksi vasta eronneille. Eihän sen niin tarvitse mennä. Vaikka eläisimme parisuhteessa tai olisimme olleet jo pitkään yksin, voimme silti tehdä jotain kivaa ja hyvää joka päivä. Joka päivä on voitava arvostaa itseään. Joka päivä on hyväksyttävä se ihminen, joka peilistä katsoo. Ei kaikki aina miellytä, mutta kokonaisuus ratkaisee.

Minä en ole ihan vielä saavuttanut tuon artikkelin tasoa elämässäni. Tosin ehkä artikkelissakin on hieman ruusunpunaista ajatusmaailmaa, sillä se luo kuvan aina seesteisestä ihmisestä ja elämästä. Eikö elämään kuulu notkahdukset ja huonot päivät? Mielestäni olennaista on se, ettei kyse ole pysyvästä olotilasta. Minut ainakin väsymys tekee kovin kiukkuiseksi ja öykkäröiväksi ;). Ehkä en ole rakastanut siis itseäni riittävästi, jotta olisin suonut itselleni riittävän pitkät yöunet. Eihän tätä nyt oikein noinkaan voi ajatella ;).

On kuitenkin totta, että niinä päivinä kun en itse miellytä itseäni, en miellytä myöskään muita. Niitä päiviä on nykyisin kuitenkin vähemmän kuin ennen. Olen elänyt senkin ajan, etten pitänyt mistään siinä ihmisessä, joka peilistä katsoi. Toisinaan koen välähdyksen siitä tunteesta millaista on inhota kaikkea itsessään, mutta nyt se tunne jo väistyy nopeasti.

Ihminen peilissä. Ei ole kyse vain siitä miltä me näytämme, vaan siitä mitä me olemme.

Viime aikoina vahvoina teemoina on pyörinyt se, mitä elämältäni haluan. Kaikista mielenkiintoisinta on huomata, että ystävät eri elämänvaiheissa ja aivan eri elämäntilanteissa kuin minä, käyvät läpi näitä samoja asioita. Yhteistä on se, että kaikki tavalla tai toisella kaipaavat merkitystä elämälleen. Merkitystä sille miksi täällä ollaan ja mikä on tehtävämme. On kuitenkin ensin oltava itsekäs ja sitten vasta annettava muille. On oltava itsekäs arvostaakseen itseään ja tehtävä niitä asioita, mistä itselle tulee hyvä olo. Vasta siitä hyvästä olosta voi ammentaa muille.

Ehkäpä itseluottamus todella onkin rakkautta itseään kohtaan. Kun pystyy hyväksymään itsensä, voi rakastaa itseäsä eivätkä muiden sanat satuta. Kuten artikkelissakin todetaan:
"Oman arvonsa tuntevaan ihmiseen kohdistuva asiaton käytös tai arvostelu valuu kuin vesi hanhen selästä. Pahat sanat tai loukkaantuminen menevät sanojan puutteellisuuden piikkiin, koska ihminen tietää oman arvonsa vikoineen kaikkineen."
Tunneköyhää ihmistäkään eivät kyllä muiden sanat satuta, joten ehkä tästä ei voi vetää suoraa johtopäätöstä. Itseensä tyytyväinen ihminen ei kuitenkaan jää murehtimaan muiden sanoja eivätkä ne muserra hänen maailmaansa. Sitä voi joskus hyvinkin kuulla olevansa kusipää, mutta kuka käskee uskoa siihen?

Kun saan itseni koottua, kirjoitan teille siitä millaista on elää kun ei hyväksy itseään. Niiden tunteiden tuominen päivänvaloon on edelleen hyvin vaikeaa vaikka tilanne nyt jo on toinen. Alan kuitenkin olla siihen valmis.

Vaikka tällä hetkellä ajatukset tarpeellisuuteni kanssa ovatkin sekaisin, olen samaan aikaan onnellinen siitä, että olen suurimmaksi osaksi löytänyt oman arvoni. Ystäväni sanoi tänään miettivänsä mihin häntä oikein tarvitaan? Entä jos ajatuksen kääntäisikin toisinpäin: Mitä minä tarvitsen? Sitä, että voin löytää elämääni jotain uutta. Sitä, että voin ajatella itseäni ja tehdä asioita, joista nautin. Sitä, että voin jatkaa matkaa, jossa tärkeintä on matka eikä päämäärä (kuten viisaat sanovat).

Minä kaipaan palasia siitä millaista elämäni oli joskus. Aikaa ilman tolkutonta sosiaalisessa mediassa roikkumista. Kirjoittamista. Ystäviä nenätysten. Musiikkia. Kirjoja. Metsää. Kaikkea sitä mitä elämässäni on nyt, mutta ei riittävästi. Tarvitsen myös itseni kehittämistä. Unelmia ja saavutettavissa olevia tavotteita. Vahvistusta sille kuka minä olen ja mitä minä tältä elämältä haluan.

Pikkuhiljaa alkaa jo naurattaa. Muistan miten suhteemme alussa mies sanoi tuohtuneena, että häntä ärsyttää kun minulle kaikki aina käy. En ole kuullut tuota pitkään aikaan! Joskus olen tainnut jopa sanoa, että "sitä saa mitä tilaa" ;).

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Elämän äärellä

Viime viikolla eräänä iltana suorittaessani uutta kasvojenhoitorituaalia mietin, että tästäkö se nyt alkaa? Taas mennään vuotta lähempänä kolmeakymmentä. Tätikin oli lähettänyt silmänympärysvoiteen, onneksi sentään paketissa oli myös suklaata :D.

Onko nyt aika ruveta kaupasta katselemaan ryppyvoiteita ja lehtiä, joissa kerrotaan miten säilytään nuorena?

Katselin tuossa joku kerta töllöstä hömpänpömppää ja jotain jenkkiläistä tai brittiläistä stailausohjelmaa, jossa nuorennetaan ihmistä. Sanoivat, että oma tyyli kehittyy parikymppisenä. Entäs jos ei sitä ole löytänyt vielä melkein kolmekymppisenäkään? Haittaakse? Tai jos sitä on vähän kun kameleontti, että vaihtaa tyyliä tilanteen mukaan? Joskus huppari ja toisinaan taas neule.

Jälleen kerran mielessä velloo kysymykset siitä mitä elämältä haluaa. Mitkä ovat tavoitteet työn suhteen? Entä olenko henkilökohtaiseen elämääni tyytyväinen? Ovatko valitsemani harrastukset ne, joiden parissa halua olla? Pitäisikö opiskella? Miksi tuntuu, että jokin mättää? Mikä se jokin on?

Joskus laitan silmät kiinni ja kuvittelen millainen olisi ideaalitilanne elämässäni. Siis miten haluaisin päiväni etenevän. Sehän on jo tiedossa, ettei mikään koskaan suunnitelmien mukaan mene, mutta mielikuvat auttavat minua luomaan käsitystä vallitsevista olosuhteista ja siitä miten niitä haluaisin muuttaa.

Musiikin olen jo huomannut hieman tulleen takaisin elämään. Olen aikanaan harrastanut musiikkia (laulanut, soittanut pianoa musiikkiopistossa ja kokeillut vuoden verran poikkihuiluakin) paljonkin ja se on ollut elämässäni aina läsnä. Edelleen nautin musiikista paljon, mutta jotenkin se on vain kadonnut. Olen joskus aiemminkin sitä miettinyt, mutta ehkä tämä yltiösosiaalinen työkin saa aikaan sen, että kotona nauttii hiljaisuudesta. Tälläkin kortilla on kääntöpuolensa. Nyt kun työssä on raskaampaa, huomaan matkalla luukuttavani metallimusiikkia niin, että en kuule edes omia ajatuksiani. Kotona voi sitten pysähtyä hiljaisuuden äärelle kun ajatukset on kylvetty tuon reilun 40 kilometrin matkalle... Minähän siis myös rakastan iskelmämusiikkia, joten musiikista on moneksi ;).

On tärkeää löytää elämässä niitä asioita, jotka auttavat ja tuovat nollausta. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä merkityksellisemmäksi asiat muuttuvat. Elämänkokemuksen karttuessa asioihin myös reagoi eri tavoin ja ehkä eri vakavuudellakin kuin aiemmin. Olenko siis muuttumassa vakavaksi? Ehei - pois se ajatus minusta ;).

Taas eräänä iltana istuessani katsomassa tähtitaivasta, mietin miten mahdottoman pieni ihminen on tämän taivaan alla. Mietin vain sitä miten pieni olematon piste olen taivaalta katsottuna. Sitä kauhistelee miten kohta on kolmekymmentä, mutta oikeasti ei edes välittäisi olla nuorempi. Minä en ainakaan välittäisi. Tämä on ihan hyvä näin. Toki joskus hirvittää se miten nopeasti aika kulkee eikä sitä pysäyttääkään voi. Meidän elämä täällä on yksi ohikiitävä hetki ja siksi siitä pitäisi nauttia.

Kohtalo - toiset uskovat siihen ja toiset eivät. Minä uskon. On asioita, joihin voimme vaikuttaa, mutta myös niitä, jotka tapahtuvat - halusimme tai emme. Voimme päätöksillämme tiettyyn pisteeseen asti ohjata elämän suuntaa, mutta ei tämä elämä kuitenkaan meidän käsissämme ole. Hyvä on kuitenkin pysähtyä toisinaan miettimään elämäänsä. Pysähtyä elämän äärelle.

Suunnatonta kiitollisuutta tällä hetkellä koen siitä, että olen saanut elämääni ihmisiä, jotka kokevat asiat merkityksellisinä. Ihmisiä, jotka pysähtyvät miettimään sitä ja jakavat ajatuksiaan kanssani. Joskus oikein hämmästyn miten onnekas olen kun kaiken epävarmuuden ja elämässä rämpimisen jälkeen olen muuttunut ihmiseksi, jota arvostetaan (huh, vieläkin sitä on vähän vaikeaa sanoa ääneen). Olen saanut elämääni upeita ihmisiä ja ansainnut myös heidän rehellisyytensä sekä luottamuksensa.

Äidin tuomien kukkien myötä toivotan voimia loppuviikkoon!

torstai 29. elokuuta 2013

Ei mennyt niinkuin Strömsössä

Loma alkaa lähenemään loppuaan. Kolme päivää vielä ja sitten paluu töihin.

Päällimmäisenä tunteena on, ettei tämä mennyt niinkuin Strömsössä. En ole itse voinut vaikuttaa tapahtuneisiin asioihin, on vain pitänyt sopeutua. Jos väittäisin, että olen rentoutunut ja hyvin levännyt, valehtelisin. Jos väittäisin nauttineeni joka hetkestä, valehtelisin. Jos väittäisin viettäneeni sellaisen loman kuin suunnittelin, valehtelisin.

Silti tämä on ollut aikaa pois töiden tuomasta vastuusta ja siitä on oltava onnellinen. Siitä on ammennettava energia syksyyn.

Tällä hetkellä ajatuksissani entistäkin voimakkaampana on se, että onnenhetket ja lepo on löydettävä arjen keskeltä. On osattava nauttia hetkistä, jotka tulevat odottamatta eteen, sillä jälleen kerran huomaan, että asiat harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Minun suunnitelmieni mukaan ainakaan.

En voi myöskään sanoa, että lomani olisi mennyt pilalle. Olen viettänyt lukuisia hyviä hetkiä ihanien ihmisten seurassa. Olen saanut nukkua monet pitkät yöunet. Olen saanut nauttia ajasta kotona. Olen unohtanut työt ja elänyt omaa elämääni.

Tulevana viikonloppu on vielä täynnä mukavaa ohjelmaa, jonka parissa voi unohtaa kaikki huolet.

Katseeni suuntaan jo syksyyn.

Odotan niitä aamuja, jolloin yöpakkasen jäljiltä askeleet rapisevat hiekassa auringon paistaessa (toivotaan siis vähäsateista syksyä!).

Odotan lyhtyjä kuistilla.

Odotan työporukan TYKY -päivää, jonka sisällön toistaiseksi tiedämme vain minä ja pomo. Odotan myös illanviettoa yhdessä työkavereiden kanssa.

Odotan syyskuista risteilyä yhdessä ihanan ystäväni kanssa. Tanssia, buffetia, shoppailua ja lepoa.

Odotan koulutuspäiviä, joiden toivon tuovan uutta näkökulmaa työntekoon.

Odotan pimeitä iltoja sukkapuikot kädessä sohvannurkassa. Myönnän tosin ottaneeni varaslähdön villasukkien tekoon ;).

Ei loman loppumisen ja syksyn alkamisen tarvitse tarkoittaa ankeaa olotilaa. Se voi tarkoittaa kaikkea muuta. Eikä sitä pidä jäädä suremaan, että loma oli erilainen kuin oli ajatellut. Sitähän elämä on, etukäteen ei voi ennustaa. Kyse on siitä miten kaikkeen suhtautuu. Joskus ottaa päähän rankastikin, mutta mitä sitten? Se kuuluu elämään.

Niinkuin Tapsa Rautavaara sen on lauluksi pukenut:

"Elo ihmisen huolineen, murheineen,
Se on vain väliaikainen.
Elon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain väliaikainen.
Tämä elomme loisto ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo - totta tosiaan -
Väliaikaista kaikki on vaan!


Tuoksu viehkeän, kauneimman kukkasen,
Se on vain väliaikainen.
Aika kultaisen, heljimmän nuoruuden,
Se on vain väliaikainen.
Sinun tyttösi lempeä kauneus,
Sekä huulien purppurapunerrus,
Ja hymynsä tuo - totta tosiaan -
Väliaikaista kaikki on vaan!


Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,
Se on vain väliaikainen.
Ja heili, joka helyt sulla ostattaa,
Se on myös väliaikainen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo - totta tosiaan -
Väliaikaista kaikki on vaan!


Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo - totta tosiaan -
Väliaikaista kaikki on vaan!"


tiistai 27. elokuuta 2013

Taivas...

... harrastan sen ihastelua usein. Ajattelinpa kaivella koneen kätköistä ottamiani kuvia. Aika monet näistä olen jakanut jo joskus ennenkin. Saahan nämä kuvat skipata halutessaan ;).
















Kummasti muuten onkin kertynyt taivaasta otettuja kuvia. Ihan asia sikseen on sitten kuvat, jotka on otettu taivasta vasten - valon ja varjon leikit :).

lauantai 24. elokuuta 2013

Mutka jos toinenkin

Hymy naamallani (ja aluksi sydän muutaman ylimääräisen iskun hakaten) istuin keskiviikkona veljen kyydissä kun lähdettiin moottoripyörällä parin tunnin ajelulle. Edellisestä kerrasta olikin tainnut kulua ainakin 15 vuotta! Miten pienestä voi olla ihminen iloinen! Tuosta parin tunnin reissusta tuli yksi loman ehdottomista kohokohdista.

Loma. Sitä on viikko jäljellä. Mietin tänään aamulla, että olen ajanut autolla reilusti yli 1000, pyörittänyt arkea ja asioita arjen vierestä, juossut koiran kanssa eläinlääkärissä jne. Oikeastaan lähes kaikki mitä suunnittelin tekeväni, on tekemättä. En puhu nyt loman to do -listasta vaan hiljentymisestä ja toisenlaisesta elämisestä.

Kuitenkin tämä loma on ollut juuri minun näköiseni; pää kolmantena jalkana paikasta toiseen.

Nyt kun lomaa on viikko jäljellä, on oikeasti aika pysähtyä, jotta ei tarvitse "lähteä töihin lepäämään". Lepoa ja hyvää mieltä - ensi viikon teema!

Tämä loma on taas opettanut sen, ettei elämä mene suunnitelmien mukaan eikä sitä voi muotoilla haluamaansa muottiin. Muutokset tulevat hyvinkin nopeasti ja jokainen päivä on erilainen. Oli miten oli, loma on silti loma. Se on aikaa oman henkilökohtaisen elämän parissa, poissa töistä. Omalla kohdallani se tarkoittaa myös sitä, että saan heittää aivot narikkaan kasvatuksesta. Kun omia lapsia ei ole, ei tarvitse kotonakaan kasvatuksen kanssa kamppailla.

Loman aikana on oikeasti kesä kääntynyt syksyksi. Parin aamun lämpötilat ovat olleet jo lähempänä viittä kuin kymmentä astetta, mutta päivisin aurinko jaksaa vielä lämmittää. Omasta mielestäni nyt on kuitenkin säät parhaimmillaan! Upeat kuulaat syysaamut ja lämpimät päivät. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja ilma on raikas. En voisi enempää toivoa.

9 päivää ja sitten töihin. Tämän päivän olen käynnistänyt jo hevoset ruokkimalla ja nyt taidan suunnata takaisin tallille, satuloida hevosen ja lähteä maastoratsastukselle. Vaikka suunnittelen lepoa ja hyvää mieltä, on totuuden nimessä sanottava, ettei minulla ole pienintäkään käsitystä siitä millainen viikko on edessä. Kristallipalloni on ollut epävireessä jo jonkin aikaa ;).

Tämän punaisen langan kadottaneen kirjoituksen myötä toivotan teille aurinkoista viikonloppua!


perjantai 16. elokuuta 2013

Askel

USKALLUS 

"Ennen estin itseäni
elämästä elämääni,
ilmaisemasta itseäni.
Halusin vain miellyttää,
toisten toiveet toteuttaa.
En kehdannut sanoa vastaan,
myötäilin vain ainoastaan.
Omat tunteeni ohitin,
mieltäni alistin
hyväksynnän alttarilla.

Tänään olen erilainen.
Uskallan pitää asioista, joista
voidaan olla montaa mieltä.
Katson elämää toisin,
kaikille saman soisin.

Olla vähän huuhaa,
omat ilot tunnistaa,
vaikka saisin maineen hullun
uteliaisuuden maljaan tartun."
 - Pirjo Levo-

Julkaistessani blogille oman sivuston facebookissa, päätin tehdä sen nimettömänä. Tänään otin askelen ja linkitin FB-sivun omalle henkilökohtaiselle sivulleni.

Minulle se tarkoittaa oman ääneni esiin tuomista. Se tarkoittaa sitä, etten enää pelkää sanoa asioita ääneen. Se tarkoittaa sitä, ettei minun enää tarvitse kadota massaan.


Olla rohkeasti oma itsensä.

Mitä ikinä se kenelle tarkoittaakin? Itselleni koen sen olevan merkittävä askel eteenpäin.

"Olen seurannut sun kehitystä murrosikäisestä ja ilolla tapaan joka kerta nyt sen Annan josta olen aina tykännyt ja josta on kasvanut kypsä, viisas aikuinen."

Nämä sanat. Nämä minulle niin merkitykselliset sanat sain osakseni rakkaalta ihmiseltä jokin aika sitten. Nämä sanat kätkevät sisäänsä kaikki elämän myrskyt ja antavat merkityksen elämäni kasvun tielle. Ne kertovat siitä, ettei yhtäkään hetkeä ole eletty turhaan. 

Elämä ei ole ollut helppoa, mutta rohkeus on mahdollistanut kasvuni. Rohkeus katsoa peiliin. Rohkeus kohdata muutostarpeet. Rohkeus tarttua elämään. Rohkeus ottaa riskejä vaikka seuraukset tekisivät kipää.

Ei elämästä ilman kipuja selviä, ei ilman huolia ja murheita. Väitän kuitenkin, että surut tekevät ilon kokemisesta kahta suurempaa. 

Jaksan ihastella taivasta loputtomiin - se tuntuu kotona olevan jo vitsi kun aina huokailen taivaan kauneutta ;). Miten sitä onkaan ihminen pieni suuren taivaan alla. Lopulta tämä matkamme kestää vain hetkisen, mutta voimme itse vaikuttaa siihen millainen matkastamme tulee. Kukaa uskoo kohtaloon, kuka Jumalaan, kuka omaan itseensä.. Uskoo mihin tahansa, on kohdattava oma itsensä, jotta voi olla hyvä olo. 

On löydettävä itsensä.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta,
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.

-Eino Leino


 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Sadepäivän viettoa

Sää on tänään ollut jokseenkin sateinen. Aamuyöllä jo havahduin sateeseen kun se piiskasi kattoa. Vaan enpä ole antanut asian häiritä - loma on loma ja sateellakin on taatusti mukavaa tekemistä :).




Ruokkiessani hevosia aamulla muutaman numeron liian isot miehen kumisaappaat jalassa, tulin tulokseen, että asialle olisi tehtävä jotain. Siispä päivällä suuntasin saapaskaupoille!


Kerrankin kävi tuuri! Tänään vielä tarjouksessa oli Tretornin saappaat, joiden ovh. hintaa oli alennettu 30 euroa! En ikinä löydä mitään tarjouksesta vaan toisin kävi tällä kertaa. Kyllä nyt pysyy töppöset kuivana :).

Ehkä eniten huvitti näiden saappaiden malli. Liekö pieni piikki lihassa saappaiden suunnittelijalla ;).

Saapaskauppojen jälkeen kyytiä sai makuuhuoneen järjestys sekä pölyt. Sängyn päälle päätyi pari uutta tyynyä, jotka nekin onnistuin löytämään alennuksesta - ei huonompi reissu!


Jotenkin nämä lähes mustavalkoiset tyynyt ja Afrikka-teema olivat mieleeni - ei sillä, etteikö kotimaisissakin eläimissä olisi ihailtavaa. Pientä uutta syksyiseen kotiin :).

Kohta lähden kipaisemaan tallilla uusissa kumisaappaissani ja sen jälkeen voinkin taas luvan kanssa asettua sohvalle lukemaan kirjaa. Oikeastaan nautin näistä sadepäivistäkin! Mutta onhan aurinkoisissa illoissakin oma hohtonsa..


Avoppilan kulmilta toissailtana. Olen aika onnekas saadessani elää näissä maisemissa. Rakastan näitä peltoja ja elämääni täällä <3

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Ihmissuhteista

Tänään on ollut haikea olo.

Eilistä iltaa vietettiin Tampereen teatterikesässä nauttien isoveljen tarjoamasta KIVI-monologista. Edellisen kerran näin monologin ensi-illassa Teatteri Jurkassa. Toisella kerralla monologiin avautui vielä uusia näkökulmia ja se toi aivan uudelle tavalla minun mieleeni myös nykypäivän; sen miten kohtaamme ja kohtelemme muita ihmisiä. 

Esitystä katsomaan liittyi yläasteen ja lukion aikainen paras ystäväni. On ihmisiä, joiden kanssa vuodet välissä eivät tunnu missään. Vuonna -98, yläasteen alkaessa olemme tavanneet ensimmäisen kerran (kun kuudennen luokan tutustumispäivää ei lasketa). 15 vuotta sitten! Häneen on niin vahva side, että hiljaiselokaan ei pysty ystävyyttämme kadottamaan.

"Ystävää ei saa rahalla, ei hyvällä eikä pahalla. 
Ystävyys syntyy noista, elämän monista kiemuroista.

Olet olemassa, rakas ihminen. 
Elämä kaunis on, kun tiedän sen. 
Ei tärkeintä se, mitä sanot, teet, vaan mitä olet, hymy, kyyneleet."
Mirjami Lähteenkorva


Esityksen jälkeen meitä oli isompi porukka veljeni läheisiä lähdössä yhdessä ruokailemaan. Oltiinpa muuten tuon omankin miehen kanssa siis nyt ensimmäistä kertaa ulkona syömässä ;). Olkoonkin, että meitä oli 11 henkeä kaikkinensa :D.

Kotimatkalla haikeus alkoi tulla. Mietin sitä miten monet tärkeät ihmiset asuvat muualla.. Mietin sitä miten "nähdään" ja "soitellaan" jäävät sanahelinäksi. Mietin sitä miten arvostan kun eräs ystäväni, alle vuoden ikäisten kaksosten äiti, sanoi nauraen, että "Ymmärrät nyt varmaan, etten kauheasti soittele." Ymmärrän - ymmärrän oikeasti :). Mietin sitä miten hyvältä tuntui kun toinen ystäväni toteutti "nähdään" -lupauksen ja ajeli pienen poikansa kanssa meille parikin kertaa melko lyhyen ajan sisällä.

Kyllä tähän kytkeytyy myös luottamus ja avoimuus. Tiedän itsekin, että tulee luvattua "nähdä ja soitella". Sitten se vain jää. Välissä voi myös kulua paljon aikaa.. Olen kuitenkin entistä enemmän pyrkinyt siihen, etten lupaa. "En usko." "Ehkä." Ne ovat myös sallittuja ilmauksia. Lomani aikaan yksi ainoa ihminen on kysynyt milloin nähdään, tulisi käymään. Suurin osa ajattelee: "Olisi kiva nähdä, nythän sillä on aikaa tulla tänne." Katkeruutta? Ei - elämän realismia vain ja asioita, joihin törmää kerta toisensa jälkeen.

En kuitenkaan kiellä sitä, etteikö olisi mukavaa olla odotettu vieras pitkästä aikaa. Loma on aikaa myös sille, että saa tehdä asioita, joihin ei tavallisesti ole aikaa ja tavata heitä, joita ei ole aikoihin tavannut.

Elämä on kuitenkin rakennettava oman hyvinvointinsa ympärille ja on hyväksyttävä se, että valtaosa tärkeistä ihmisistä on muualla. Enhän ole tämänkään asian kanssa yksin. En varmasti ole ainoa, jonka läheiset ovat siellä sun täällä. Elämän realismia vain - niinhän jo kerran sanoin ;).

Loma jatkaa kulkuaan ja olen luvannut, että alkava viikko on kolmen Ällän viikko:

Lepään
Luen
Liikun

Ne ovat elementtejä, jotka koen itselleni kovin tärkeiksi. Äidiltä loman alussa saatu kirja "Jo Rees: Uhkapelurit" on jo aloitettuna ja ensi viikon sääkin vaikuttaa epävakaiselta. Siispä täydellisiä lukuhetkiä on edessä!



perjantai 9. elokuuta 2013

Loman kuvakimara jatkuu

Näitä on nyt luvassa kun on kerrankin aikaa kuvia ottaa :). Uusille tiedoksi, että ihan Canonin pokkarilla kuvaan enkä suinkaan järkkärillä kuten laadusta voi päätellä...

 Parin päivän reissun aikana oli osa kotipihan koivuista alkanut kellastua ja lehdet pudota maahan.
Syksy on oikeasti jo ovella.