torstai 28. helmikuuta 2013

Halutaan tasainen elämä

Työkaveri sanoi eilen, että "sulla tota draamaa riittää".

Jep.. Näinhän se on. Kaikki "draama" ei ole omassa elämässäni tapahtuvaa vaan siihen sekoittuu myös ystävieni elämät ympärilläni. Tällä hetkellä olisin enemmän kuin iloinen tasaisesta elämästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä.

Ei tietenkään elämä ole aina tasaista - kyllähän sen ymmärrän itsekin, mutta kun negatiivisen suhde alkaa olla suurempi kuin positiivisen, toivoisi muutosta. Kaikkeen vaan ei voi itse vaikuttaa. Silloin on kestettävä ja luotettava siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella - ennemmin tai myöhemmin.

Onko tasainen sama kuin tylsä elämä? Minun mielestäni ei. Tasaisessa elämässä asiat rullaavat omalla painollaan ja arjesta voi nauttia juuri sellaisena kuin se on.

Ilta-auringon leikki seinällä on ollut mukavaa katseltavaa :).





Olen erityisesti mieltynyt tähän koruun, jonka teksti mielestäni kiteyttää elämän tärkeimpiä asioita. Kolme kovaa ällää. Live. Love. Laugh. Voisiko sitä paremmin sanoa? Nuo kolme sanaa sisältävät suuren määrän asioita, jotka ovat tärkeitä elämässä selviytymisessä. 

Koru muistuttaa minua...

...elämään elämää sellaisena kuin se annetaan. Jokainen vastoinkäyminen kasvattaa ihmisenä. Jokainen onnenhetki on ansaittua ja ilon arvoista. Ei vastoinkäymisiä kukaan halua, mutta ilman niitä elämä ei ole elämää.

...rakastamaan itseäni niin voit rakastaa muita ja saada vastarakkautta. Rakkaus elämää kohtaan on positiivisuutta parhaimmillaan.

...nauramaan itselleni niin kestän huonot hetket paremmin. Nauramaan hyville asioille. Nauramaan huonollekin huumorille. Ottamaan elämän vastaan enemmän iloin kuin surun kautta ja hassuttelemaan riittävästi.

Live. Love. Laugh.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Kirjoitusvire kateissa

Jonnekin se vain on hukkunut... Mennyt teille tietämättömille. Asioita on päässä ihan kamalasti hirveästi, mutta kun koneen äärelle käyn, en saa mitään aikaiseksi.

Hieman alkaa olemaan jo ikävä kirjoitusvirettä. Olisipa kamalaa jos se katoaisi kokonaan! Kai niinkin voi käydä, että aina kirjoittaa hirveästi ja sitten tulee seinä vastaan.

Ehkä omalla kohdallani ei ole kuitenkaan siitä kyse ;). Sitä olen miettinyt, että onko kirjoitusvireen katoaminen merkki liiasta kiireestä pään sisällä. Ajatuksia on niin valtava määrä, ettei niitä ehdi jäädä kuuntelemaan. Niinkö se menee?

Eilisen illan olin kovin hiljainen ja mies jo kyseli, että painaako joku. Ei painanut. Mietiskelin vain - kaikkea. Kun sanon kaikkea niin tarkoitan sitä, sillä ajatus juoksi lähes 20 vuotta sitten kuolleista isovanhemmista raha-asioiden kautta sosiaalisiin suhteisiin.Yritä sieltä nyt sitten löytää punainen lanka.

Kevään tulosta olen nauttinut. Auringosta saa energiaa ihan mielettömän paljon. Rakastan kevättä!

Jokunen kuvakin on keväisestä auringonpaisteesta tarttunut kännykään. Kevättä ja kirjoitusvirettä odotellessa :).








torstai 14. helmikuuta 2013

Ystävänpäivä






Ystävänpäivä on joka päivä. Hyvinkin usein tulee kerrottua ystävilleni, että he ovat minulle tärkeitä. En ole kuitenkaan lähettänyt ystävänpäiväkortteja moniin vuosiin postitse - sosiaalinen media on korvannut tämän. Suurimman osan joulukorteista sentään vielä laitan etanapostina ;).

Ystävyydestä voisi kirjoittaa vaikka minkälaiset luritukset. Ehkä kuitenkin sanat ovat tässä tapauksessa turhia. Toivottavasti jokainen saa elämänsä aikana kokea aitoa ystävyyttä!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Tyhjyys

Jokainen tietää, että tulee päivä kun eläimestä pitää luopua.

Sunnuntaina dobermannin askeleet kotonamme hiljenivät kun rakas lemmikki piti päästää sateenkaarisillalle. Vilman viimeisten päivien tarina on täällä.

Yksi koira jäi jäljelle, mutta tyhjyys ja hiljaisuus kodissa on käsinkosketeltavaa. Taika ei pysty yksin täyttämään Vilman elämäniloa ja vilkkaan olemuksen puuttumista.

Eilisen päivän pyörin kotona kuin hukassa. Koirakin oli vaisu. Neljä vuotta elämää porttien keskellä koirien kanssa, jotka eivät voineet elää yhdessä. Neljä vuotta ääntä, hännänheilutusta ja elämäniloa - täysillä eteenpäin -asenteella. Nyt ei ole portin porttia.. On ihan hiljaista..

Kaikki kävi niin yllättäen vailla mahdollisuutta valmistautua tulevaan. Perjantaina ei olisi osannut kuvitellakaan mitä viikonloppuna on edessä. Viimeinen haukahdus, viimeinen hännänheilahdus, viimeinen katse, viimeinen halaus...

Ikävä ja tyhjyys on totaalista. Elämme vuosia koiran kanssa. Eläin on riippuvainen meidän huolenpidostamme ja aikataulutamme elämämme sen mukaan, että sillä olisi hyvä olla. Huolehdimme ravinnosta, ulkoilusta ja hyvinvoinnista. Yhtäkkiä kaikki päättyy. Eläimen elämä on lyhyt omaamme verrattuna, mutta kuitenkin sen verran pitkä, että paljon asioita ehtii tapahtua - moni asia ehtii muuttua.

Vilman menetys tuntuu hyvin raskaalta. Ehdin olla Vilman elämässä puolet siitä - neljä vuotta. Aloitimme pisteestä, jossa Vilma ei edes silmiään avannut jos yritin saada sitä ulos "väärään aikaan", kesken unien. Muistan miten otin patjan reunasta kiinni ja nostin patjaa saadakseni sen ylös. Tämän jälkeen työnsin sen ovesta ulos - pakkassää ei huvittanut. Viime syksynä ensimmäistä kertaa kävelin Vilman kanssa kahdestaan pitkän lenkin. 3,5 vuotta vei, että olin saanut Vilman luottamuksen myös muualla kuin kotona.

Alle vuoden aikana olemme saattaneet kolme koiraa sateenkaarisillalle; molemmat dobberit sekä minun vanhimman koirani, joka asui vanhemmillani loput elämästään. Koskaan tämä ei muutu helpommaksi, jokainen luopuminen on vaikea. Silti Vilman lähtö on jättänyt pahimman tyhjyyden.

Sitten sitä tulee mietittyä miten ihmeessä ihmiset selviävät lapsen tai puolison menetyksestä? Kaikki eivät varmasti selviäkään, mutta on lukuisia ihmisiä, jotka ovat selvinneet. Voiko sitä pahempaa tyjyyttä elämässä ollakaan kun joku jota rakastat yli kaiken menehtyy? Ei voi. Ainakin uskon niin.

Menetykset ovat elämämme synkempi osa, arvaamaton puoli. Jokainen kokemus kasvattaa, jokaisesta oppii.

Tässä hetkessä tosin tuntuu siltä, että tätä en olisi halunnut kokea.

torstai 7. helmikuuta 2013

Kokemusten jakaminen

Joskus sitä on tullut ajateltua, että miksi minulle tapahtuu "sitä ja tätä". Miksi tämänkin asian kanssa pitää taistella? Toisinaan asiat ovat hyvinkin suuria ja raskaita.

Ystäväni oli eräässä asiassa tukenani ja muistan hänen sanoneen, että nyt hän ymmärtää omien kokemustensa merkityksen. Tilanteemme olivat hyvin samankaltaiset; hänellä oli mistä ammentaa empatiaa sekä valaa uskoa. En kokenut jääväni yksin.

Eilen havahduin samanlaiseen tunteeseen kun jaoin omia kokemuksiani toiselle niitä tarvitsevalle.

Tämän takia täällä eletään ja asioita koetaan. Minun kokemuksistani voi olla apua toiselle. On ollut tilanteita, joissa minä olen tarvinnut tukea niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Toisaalta taas on tilanteita, joissa minä voin olla tukena.

Toinen sanoi ovella, että olo on kuin terapiasta lähtevällä: "Kiitos hei ja ensi kertaan!" :D. Terapiahan on tarkoitettu ihmiselle avuksi - emmekö siis voi tarjota kanssaihmisillemme palan tästä :). En rinnasta ystävyyttä terapiaan. Tiedän, että on kyse kahdesta eri asiasta, mutta kyllä nämä asiat voivat sisältää samankaltaisia piirteitä.

Koen asioita siksi, että olen elävä ja tunteva. Jokainen kokemus jättää jälkensä - ihmisestä ja olosuhteista on kiinni kuinka sen jäljen voi hyödyntää.

Minä tarvitsen ihmisiä. Tarvitsen heitä, joiden kanssa voin jakaa kokemukseni. Tarvitsen heitä, jotka kertovat omista kokemuksistaan minulle. Tarvitsen heitä, jotka haluavat ymmärtää elämää pintaa syvemmältä :).

Tämä blogikin on ilo! Saan olla kirjoittamatta tai kirjoittaa vaikka joka päivä. Kiinnostuneet lukevat ja osa kommentoi. Olen löytänyt itse blogeja, joita seuraan ja saanut uusia blogituttavuuksia. Kokemusten jakamista parhaillaan.

Minä pidän seuraavasta, sen taakse kätkeytyy suuri merkitys.

On opittava kärsimään voidakseen elää.
— Italialainen sananlasku




tiistai 5. helmikuuta 2013

Minuudesta

Samaan aikaan kun olen entistä varmempi itsestäni, olen kuitenkin hukassa. En ole hukassa niin, että kokisin suurta epävarmuutta elämässäni. Olen kai vähän kuin eksynyt tutkimusmatkalle omaan elämääni.

Viime päivinä olen pohtinut paljon sitä kuka minä olen ja mihin oikeasti kuulun. Ystäväpiiri on suureksi osaksi muuttunut ja toisaalta tuntuu, ettei tänne ole neljässä vuodessa syntynyt vakaita, pysyviä, ystävyyssuhteita. Tai oikeastaan on.. Silti tuntuu, että jotain puuttuu. Ehkä se mitä puuttuu on ystävät, jotka piipahtavat kylään. Niitä ei ole. Toisaalta taas täytyy ymmärtää se, että ikää kun tulee lisää, elämäntilanteet muuttuvat eikä aikaa piipahduksille enää ole. Olenhan itsekin jatkuvasti menossa...

On toki yhteisöjä, joihin kuulun; työyhteisö, harrastusyhteisö ja perheyhteisö. Silti toisinaan tuntuu, etten kuulu oikein mihinkään.

En kuitenkaan ole yksinäinen. Mitä sekään oikeastaan tarkoittaa? Yksinäisyys voi kai olla fyysistä kuin psyykkistä. Joskus voi olla suuren väkijoukon keskellä ja silti kokea itsensä yksinäiseksi. Toisaalta taas yksi tärkeä ihmissuhde voi poistaa yksinäisyyden tunteen...

Olen rakentanut oman itseluottamukseni pitkältä työminäni kautta. Olen saanut kokea olevani hyvä työssäni ja olen löytänyt oman paikkani luontevasti. Työminäni kautta olen saanut rakennettua pohjan arkiminäni itseluottamukselle, koska pohjahan molemmissa rooleissa on sama - se olen minä. On muuten merkillistä miettiä miten eri tavoin yksi ja sama ihminen voi toimia. Mietin tässä sitä kuinka arkiminäni muokkautui ensin kiukkupussista sellaiseksi, jolle kaikki käy mitä muut haluavat, kun taas työminäni on tiukka ja johdonmukainen. Heh... Arvatkaapas... Arkiminälle ei enää käy kaikki mitä muut haluavat ;D.

Luulenpa, että olisin nyt hukassa jos työni otettaisiin minulta pois. Kadottaisin suuren osan identiteettiäni. Kadottaisin jotain, missä olen hyvä. En ole elämäni aikana kovin montaa kertaa kokenut olevani jossain hyvä. Mitä jäisi jos työrooli otettaisiin pois? Varmasti paljonkin, mutta joutuisin rakentamaan käsitykseni itseäni uudelleen.

Suuri merkitys minäkuvani muokkaantumisessa on myös avopuolisollani. Olen saanut olla eri mieltä, olen saanut olla oma itseni, olen saanut palautetta siitä, että "on ärsyttävää kun kaikki aina käy", olen saanut olla väärässä ja olen myös saanut olla oikeassa. Olen lunastanut paikkani tässä parisuhteessa. Kuulostaako siltä, että toinen on ylijumala, jolta pitää lunastaa paikka? Sitä tämä ei tarkoita. Kuka meistä ottaisi täysin vieraan ihmisen avosylin vastaan? Eikö paikkansa pidä aina lunastaa? Emmekö itsekin tutkaile uutta tuttavuutta ja pohdi millainen ihminen hän on? Annamme myös toiselle mahdollisuuden lunastaa oman paikkansa.

Neljässä vuodessa itseluottamukseni ja arvostukseni itseäni kohtaan on kasvanut merkittävästi. Tasapaino elämään on löytynyt. Siitä huolimatta olen tällä hetkellä hieman eksyksissä ja muokkaan käsitystäni itsestäni. Voin kuitenkin turvallisesti tehdä tätä tutkimusmatkaa, koska elämäni on turvallista. Jos elämäni olisi epävakaata ja turvatonta, olisi itsensä etsiminen varmasti paljon pelottavampaa.

En tiedä oliko tässä kirjoituksessa mitään tolkkua. Ajatusten syytäminen ymmärrettävään muotoon ei ehkä oikein onnistunut tällä kertaa ;D. Koin kuitenkin tarvetta kirjoittaa ja siinä niitä kirjaimia nyt seisoo - yksi toisensa perässä, sanoja muodostaen.

Pisteeksi i:n päälle onkin syytä toivottaa hyvää Runebergin päivää!