tiistai 12. helmikuuta 2013

Tyhjyys

Jokainen tietää, että tulee päivä kun eläimestä pitää luopua.

Sunnuntaina dobermannin askeleet kotonamme hiljenivät kun rakas lemmikki piti päästää sateenkaarisillalle. Vilman viimeisten päivien tarina on täällä.

Yksi koira jäi jäljelle, mutta tyhjyys ja hiljaisuus kodissa on käsinkosketeltavaa. Taika ei pysty yksin täyttämään Vilman elämäniloa ja vilkkaan olemuksen puuttumista.

Eilisen päivän pyörin kotona kuin hukassa. Koirakin oli vaisu. Neljä vuotta elämää porttien keskellä koirien kanssa, jotka eivät voineet elää yhdessä. Neljä vuotta ääntä, hännänheilutusta ja elämäniloa - täysillä eteenpäin -asenteella. Nyt ei ole portin porttia.. On ihan hiljaista..

Kaikki kävi niin yllättäen vailla mahdollisuutta valmistautua tulevaan. Perjantaina ei olisi osannut kuvitellakaan mitä viikonloppuna on edessä. Viimeinen haukahdus, viimeinen hännänheilahdus, viimeinen katse, viimeinen halaus...

Ikävä ja tyhjyys on totaalista. Elämme vuosia koiran kanssa. Eläin on riippuvainen meidän huolenpidostamme ja aikataulutamme elämämme sen mukaan, että sillä olisi hyvä olla. Huolehdimme ravinnosta, ulkoilusta ja hyvinvoinnista. Yhtäkkiä kaikki päättyy. Eläimen elämä on lyhyt omaamme verrattuna, mutta kuitenkin sen verran pitkä, että paljon asioita ehtii tapahtua - moni asia ehtii muuttua.

Vilman menetys tuntuu hyvin raskaalta. Ehdin olla Vilman elämässä puolet siitä - neljä vuotta. Aloitimme pisteestä, jossa Vilma ei edes silmiään avannut jos yritin saada sitä ulos "väärään aikaan", kesken unien. Muistan miten otin patjan reunasta kiinni ja nostin patjaa saadakseni sen ylös. Tämän jälkeen työnsin sen ovesta ulos - pakkassää ei huvittanut. Viime syksynä ensimmäistä kertaa kävelin Vilman kanssa kahdestaan pitkän lenkin. 3,5 vuotta vei, että olin saanut Vilman luottamuksen myös muualla kuin kotona.

Alle vuoden aikana olemme saattaneet kolme koiraa sateenkaarisillalle; molemmat dobberit sekä minun vanhimman koirani, joka asui vanhemmillani loput elämästään. Koskaan tämä ei muutu helpommaksi, jokainen luopuminen on vaikea. Silti Vilman lähtö on jättänyt pahimman tyhjyyden.

Sitten sitä tulee mietittyä miten ihmeessä ihmiset selviävät lapsen tai puolison menetyksestä? Kaikki eivät varmasti selviäkään, mutta on lukuisia ihmisiä, jotka ovat selvinneet. Voiko sitä pahempaa tyjyyttä elämässä ollakaan kun joku jota rakastat yli kaiken menehtyy? Ei voi. Ainakin uskon niin.

Menetykset ovat elämämme synkempi osa, arvaamaton puoli. Jokainen kokemus kasvattaa, jokaisesta oppii.

Tässä hetkessä tosin tuntuu siltä, että tätä en olisi halunnut kokea.

2 kommenttia:

  1. Lämpimiä ajatuksia sinulle. Ymmärrän ja tiedän täsmälleen, miltä koirasta luopuminen tuntuu. Se on kova paikka, joka kirpaisee sydämen pohjasta saakka. Ja sinä olet vieläpä kokenut sen useasti lyhyen ajan sisään.

    Se lämmin tunne ja rakkaus lemmikkiä kohtaan ei sydämestä koskaan häviä, se pysyy siellä ikuisesti.

    VastaaPoista