sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Lapsista ja lapsettomuudesta

Usean vuoden parisuhde, kihlat, omakotitalo, autot, koira, vakituiset työt... "Onko jo perheenlisäystä tulossa?" "Onko siihen joku syy, että lopetit tupakoinnin?" "Ai miksi et ota alkoholia? Oletko raskaana?" "Tekin voisitte kyllä jo niitä karvattomia lapsia hankkia!"

Kuulostaako tutulta?

Minusta kuulostaa. Jos olisimme naimisissa olisi luultavasti vieläkin suurempi ihme, ettei lapsia ole. Kaikkihan haluavan lapsia ja kaikille niitä suodaan. Aivan kuin kaikki olisi ihan itsestäänselvää.

Törmään tähän asiaan uudelleen ja uudelleen eri paikoissa, eri ympäristöissä. Olen ehkä aihetta joskus sivunnutkin.

Helpoimmalta tuntuu aina vastata, etten tiedä haluanko lapsia. Jos vastaisin "saatan haluta", olisi edessä lukuisa määrä lisäkysymyksiä ja "ympäripuhumisyrityksiä". Jos taas vastaus olisi "tietysti haluan", saisin luultavasti selittää miksi lapsia ei vielä ole puhumattakaan siitä jakuvasta kyselystä tulevaisuuden suhteen. Siispä en ole ajatuksiani sen tarkemmin aiheesta juuri jakanut enkä aio sitä yksityiskohtaisesti tehdä nytkään.

En tiedä voimmeko saada lapsia - saamisesta tai saamattomuudesta ei ole mitään todisteita suuntaan tai toiseen. Takana ei ole yritystä, onnistumisia tai epäonnistumisia. Asia varmaan selviää jos se tulee ajankohtaiseksi? Uskoisin näin.

Suurimman sympatian saavat he, jotka joutuvat kerta toisensa jälkeen kohtaamaan nämä kysymykset lapsettomuutensa keskellä. Voin vain kuvitella kuinka raskasta on elää suuren toiveen kanssa sen kuitenkaan toteutumatta. Entä jos me olisimme samassa tilanteessa? Kuinka kestäisin jatkuvat kyselyt? Miten kipeää se tekisi?

Lapsettomuus ei ole mitenkään harvinaista ja hedelmöityshoidot ovat raskaita - sen verran olen muiden ihmisten kautta asiaan osallistunut, että sen tiedän. Tämän kaiken keskellä kysymyksiin ei varmasti jaksa tai halua vastata.

Miksi lapsista on tullut arvo, joka määrittää ihmisiä? Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitse haluta lapsia. Oikeastaan olen sitä mieltä, että kaikkien ei edes kannata haluta lapsia. Mielestäni on ihan oikein elää ihan itsekseen tai kaksisteen jos siltä tuntuu. Kuitenkin olen onnellinen heidän puolestaan, jotka ovat lapsia toivoneet ja saaneet :). Ei lapsia tehdä, heidät saadaan.

En ole myöskään koskaan taivastellut sitä miksi joku haluaa lapsia. En tehnyt sitä nuorempanakaan kun olin aivan varma siitä, etten itse halua lapsia ikinä! En pidä sitäkään omituisena, että joku rakastaa omaa lastaan, mutta ei niin välitä vieraista lapsista. Emmehän me aikuisetkaan välttämättä pidä kaikista ihmisistä, mutta meidän täytyy sietää ja tulla toimeen. Joskus se on vaikeaa, mutta aika kiinteä osa elämää.

Mitä tulevaisuus eteen tuo - sitä en vielä tiedä, sillä kukaan ei ole keksinyt kristallipalloa. Olen tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen missä on vapaus tulla ja mennä, harrastaa sekä tehdä töitä.

Töistä puheenollen, huomenna on viimeinen lomapäivä. Pikkuhiljaa alkaakin olemaan olo, että johan tästä joutaa töihin! Huomenna aion vielä nauttia (toivottavasti) aurinkoisesta päivästä harrastusteni parissa ja sitten suuntaan toisten lasten pariin "sorvin äärelle".

torstai 28. maaliskuuta 2013

Veispuukiton pääsiäinen

Olen koukuttanut itseni facebookiin. Tiedostan sen kyllä. Olen tosin sitä mieltä, että facebookissa on paljon hyvää. Kuitenkin siellä notkuminen on turhan aktiivista.

Kaikenkaikkiaan tämä elämä on sitä, että aina pitäisi olla tavoitettavissa. On sosiaalinen media, kännykät, sähköposti... Mitä vielä. Olen itse ihan samassa oravanpyörässä.

Myönnän, etten aina vastaa puhelimeen. En halua olla tavoitettavissa. Raahaan kuitenkin puhelinta mukaan lenkille, tallille, ratsastusreissulle jne. Tosin turvallisuusnäkökulma on merkittävin syy; jos jotain sattuu. Onneksi puhelimesta vielä löytyy asetus, jolla siitä saa äänet pois. Tällöin se on oikeasti mukana vain turvallisuuden takia. Jos puhelin unohtuu kotiin on olo lähinnä alaston.

Myönnän siis myös, että facebookin lisäksi olen koukuttanut itseni puhelimeeni.

Olen ehkä aika koukuttuvaa tyyppiä. Voin koukuttua kirjaan, villasukkien kutomiseen, puhelimeen, tietokoneeseen, herkkuihin... You name it! Addiktiot on tosin asia erikseen enkä niihin nyt lähde sen syvällisemmin.

Facebookiton pääsiäinen kuulostaa haastavalta, mutta ei mahdottomalta. Ehkä suurin ongelma on, että saatan unohtaa "lakon". On niin normaalia piipahtaa lärvikirjassa, että sen voi tehdä ihan huomaamattaan.

Oikeastaan on aika ärsyttävää miten tietotekniikka on vallannut elämän. Muistan vielä puhelimen missä piti pyörittää numerot! Siihen aikaan tuli telkkarista Hugo -peli. Lopussa oli joku yleisövisa mihin olisi voinut soittamalla osallistua. Minä yritin soittaa vaan eipä siitä tullut mitään kun ei ollut näppäiltävää puhelinta. Kova oli pettymys, mutta selvisinpä siitäkin!

Ensimmäinen matkapuhelin perheessämme oli kai joku musta laatikko, johon oli yhdistettynä puhelin. Olisiko se ollut siihen aikaan LA-puhelin? Sen jälkeen tuli halon painoinen NMT. Oli ne kuulkaa hienoja kapistuksia ja vain isän käytössä ensin. Vähitellen ne sitten nykyaikaistui ja ensimmäistä kertaa sain kännykän käyttööni muistaakseni kesällä -99, jolloin olen ollut 13 (täyttänyt syksyllä 14). Puhelin minulla oli silloinkin turvallisuuden vuoksi, koska ratsastin yksin maastossa. Kuinka moni lapsi tänä päivänä saa puhelimen vasta yläkouluun mennessä? Ei varmaan kovin moni. Tosin - kotona ei ole myöskään enää lankapuhelimia, joista lapsen koulupäivän jälkeen tavoittaisi. Aika siis on muuttunut.

Aion kuitenkin palata facebookiin pääsisäisen jälkeen. Ehkä. Uskoisin. On siellä paljon hyvääkin. Tärkeintä on osoittaa itselleni, ettei maailma kaadu kun olen muutaman päivän poissa. Onhan minulla kuitenkin edelleen puhelin, josta voin olla tavoitettavissa hetkenä minä hyvänsä ;) !

Hyvää pääsiäistä!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Lomaonnea

Nämä 2,5 lomapäivää ovat saaneet minut miettimään onnea ja onnellisuutta. Tänään käpötellessäni koiran kanssa aurinkoisessa säässä lenkkiä, huomasin melkoisen virneen leviävän naamalleni kylmästä viimasta huolimatta. Onni oli päästä peltoaukeilta puiden väliin missä vain aurinko lämmitti :). Kaupassa käynti on tältä viikolta hoidettu aamupäivällä, koira lenkitetty, uunissa muhii kaalipata ja hevonen odottaa ratsastamista.

Eiliselle päivälle meinasin kehittää stressin siitä miten ehtisin sitä tätä ja tuota. Tulinkin siihen tulokseen, että oikeastaan kauppaan meno voi odottaa tälle päivälle. Tuon yhden arkisen asian siirtäminen antoi paljon lisää aikaa ja sen tilalla tein kaikkea mukavaa :). Kaupassa käyminen ei todella kuulu suosikkeihini.

Huomaan kerta toisensa jälkeen toivovani, että elämä olisi aina tällaista eikä kilpajuoksua kellon kanssa. Haluaisin tehdä asioita, joista saan hyvän ja rauhallisen olon.

Kuulostaako utopistiselta? Onhan töissä käytävä! Kaupassakin täytyy käydä! Ja asiat hoitaa! Ei elämä ole mitään ruusunpunaista, jossa voi tehdä mitä haluaa. Niinkö?

Vaan miksi ei? On asioita, joita täytyy tehdä - tiedän sen. Töissäkin täytyy käydä (ONNEKSI minulla on ihana työpaikka!). Itse tosin kuulun ihmisiin, jotka mitä todennäköisimmin jatkaisivat töissä käymistä vaikka voittaisivat lotossa. Työn sisältö on minulle merkityksellistä.

Kyse on kuitenkin siitä mitä minun täytyy muuttaa arjessani, jotta voisin olla yhtä onnellinen? Taas kerran siis huomaan lipsuvani elämään, jota määrittävät aikataulut niin työ- kuin vapaapäivinäkin. Tämän täytyy muuttua!

Omasta hyvinvoinnista täytyy huolehtia. Se on ensisijaisen tärkeätä. Oman työn kuormittavuus tekee siitä vieläkin tärkeämpää. En halua myöskään puolisolleni olla kotona kiukutteleva ämmä (no... ehkä vähän liioittelua ilmaisussa ;) ) vain siksi, että asetan itse itselleni aikatauluja ja paineita asioiden tekemisestä.

Ehkä aihe on siksikin pinnalla, että olen pohtinut elämää, kuolemaa, rakastamista ja luopumista... Kaikkea mikä omassa elämässäni on merkityksellistä. Elämäni on tässä ja nyt. Kun uutisointi Marsiin lähetettävistä ihmisistä alkoi ja kerrottiin, että 8000 hakemusta on tullut jo ennen kuin hakukaan on alkanut, mietin millainen "hullu" pitää olla halutakseen yhdensuuntaisen matkan Marsiin? Tapasin seuraavana päivänä ihmisen, joka oli jo liittynyt postituslistalle. Kerroin, etten aio äänestää häntä :D.

Minä en voisi koskaan lähteä. En ikinä haluaisi jättää tätä elämääni ja rakkaitani. Haluan olla täällä ja katsoa mitä elämällä on minulle annettavaa. Haluan tavallisen elämän iloineen ja suruineen. Omilla valinnoillani on vaikutusta elämääni ja jälleen kerran (jokohan nyt onnistun?) aion rauhoittaa päivieni tahtia. Aion siirtää lomaonneni myös arkionneksi :).

Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin.

Vetoavasti.

Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.

Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.

Ja silloin

Löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varvasta.
Erikoista varvasta.

Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.

- Lassi Sinkkonen -

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Aamun ajatuksia

Elämäni ensimmäinen talviloma alkaa olla jo aivan nurkalla. Torstaina on ensimmäinen lomapäivä ja töihin menen sitten pääsiäisen jälkeen, koska sain vielä pitkät vapaat loman perään! Kaikkiaan puolitoista viikkoa siis on aikaa ladata akkuja ja sen totisesti aion tehdä. Alkuvuosi on ollut melko tiukkatahtinen, että loma tulee tarpeeseen.

Lomasunnitelmia ei juurikaan ole. Vähän käydään sukuloimassa ja tarkoitus olisi ystäviäkin tavata, yhden yön reissuja pidempää matkaa ei ole suunnitteilla. Ulkoilua, hevostelua, koirailua... En taida tarvita muuta :).

Hieman kyllä harmittaa, että aurinko uhkaa kadota näkyvistä nyt kun lomani alkaa. En ole ehtinyt riittävästi nauttimaan näistä aurinkoisista kevätpäivistä. Kunpa edes osittain saisin auringon lomapäivieni iloksi!

Sitten pitäisi vielä osata olla ottamatta stressiä siitä, ettei saa stressata, koska on lomalla. Vähän sama kun ottaa stressi siitä, ettei saa unta! Silloin ei ainakaan uni tule. Eiköhän tämäkin taas tästä!

Pieniä ovat kuitenkin minun murheeni...

Aamun pysähdyttävin hetki on kun huomasin, että lauantain ja sunnuntain välisenä yönä auto-onnettomuudessa menehtynyt nuori perheenisä oli tuntemani ihmisen ystävä. Musertavinta on, että alle vuoden ikäinen lapsi jäi isättömäksi. Perheen äiti, puoliso, on vielä sairaalassa. Miten koskaan voi vastaavasta tilanteesta selvitä elämässä eteenpäin? 

Musertavaa ja epäreilua.... Heidän elämänsä perheenä on ollut vasta alussa...

Ei tästä elämästä todella koskaan tiedä. Eilinen on mennyt ja tämä päivä on käsillä nyt, mutta kaikki muu on yhtä suurta mysteeriä. Ei kuolemaa peläten voi elää, mutta kyllä elämästä täytyy nauttia. Sitä ei oikeasti tiedä ikinä milloin elämä voi saada musertavan käänteen.

Haluan kuitenkin toivottaa aurinkoista maanantaita! Toivottavasti päivä tuo kullekin mukanaan edes pilkahduksen hyvää.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Elämäntapamuutos: Terveellisempiä valintoja

Menee muuten mun aiheet kyllä niin laidasta toiseen, että oksat pois! Edellisessä pohdin hyvinvointiyhteiskuntaa ja nyt on vuorossa elämäntapamuutos. Ei kai tähän maailma kaadu ;)?

On siihen syynsäkin miksi syvällisemmät aiheet ovat taas hieman jumissa. Hevoseni sairastaa kovasti ja huomenna lähdemme Helsinkiin Yliopistolliseen hevossairaalaan. En ole siis löytänyt energiaa ruveta pohtimaan mitään isompia juttuja.

Nyt kuitenkin otsikon aiheeseen... 3,5 viikon jälkeen ei varmasti voi vielä puhua pysyvästä elämäntapamuutoksesta, mutta väitän suunnan olevan oikea :). Olen lisännyt huomattavasti kasvisten ja salaatin määrää ruokavaliossa sekä vähentänyt hiilihydraattien määrää. Syön ihan tavallisia ruokia edelleen enkä juuri valikoi. Viikonloppuna kun ehdin laittaa ruokaa korvasin kylläkin perunan kasviksilla.

Karkkien, sipsien ja kahviherkkujen määrää on vähentänyt PALJON! Meillähän on aina karkkipurkki kotona. Miehelle kun tuo lihominen ei ole ongelma - sitä ei tapahdu. Eihän karkki tietysti kenellekään erityisen terveellistä ole. Minäpä olen pysyttäytynyt karkkipurkista erossa! Olen mä pari karkkia syönyt (ekat kaksi viikkoa olin täysin ilman kun katkaisin sokerikoukkua), mutta siihen se on jäänyt :). Kotona jos kahviherkuttelen, syön yleensä palan tummaa suklaata. Kylässä voin syödä sitten jotain muutakin kahvin kanssa. No... Olen käynyt 3,5 viikon aikana vissiin kaksi kertaa kylässä (anoppilassa) kahvilla, joten herkkujen määrä ei päätä huimaa :D.

Ruokailuissa yritän muistaa myös säännöllisyyden - ei ole ihan helppoa kun elämänrytmi on täysin epäsäännöllinen. Ruokavälit venyy, annoskoot kasvaa, ruokailulle ei ole riittävästi aikaa vaan on kiire. Mutta yritän... Olen mä jo vähän onnistunut, koska "välisyömiset" on jääneet pois.

Veden juomista olen myös opetellut. Mä olen armottoman huono juomaan. Unohdan aina. Pitkänkin työvuoron jälkeen saatan huomata, että olen juonut ehkä lasillisen tai kaksi vettä. EI RIITÄ! Pitää juoda enemmän. Mä yritän! Teen parhaani!

Liikunta on tällä hetkellä ihan liian vähissä, mutta tiedostan sen itse. Nyt on menty melkolailla hyötyliikunnalla ja koirankin kanssa lähinnä lompsotellen. Ennen kuin huoli ja murhe hevosesta on ohi, en edes lupaa parantaa tilannetta. Tiedän, että saisin liikunnasta energiaa ja hyvää mieltä, mutta nyt ei vaan jaksa.

Edes viikonlopun aurinkoinen sää ei meinannut saada oloa piristymään... Sillon tietää, ettei ihan käy täysillä. Mutta en halua valittaa :). Nyt mennään olosuhteiden mukaan - ei tässä muu auta.



Koiria ei saa lenkittää ladulla! Tiedän. A) En ole julkisella ladulla. B) Tuo kyseinen pätkä on n. 150 m ja päättyy autotiehen (tulin metsästä ladulle) ja C) En anna koiran kävellä latu-uraa pitkin saatika tehdä ladulle tarpeitaan.

Olen puhunut ;).

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Hyvinvointiyhteiskunta

Olen seurannut uutisointia toukokuussa 2012 tapahtuneesta Eerika-tytön surmasta. Olen avannut uutiset ja lukenut ne läpi - myös tapahtumakuvaukset. Tiedän ihmisiä, jotka varmasti jättävät nuo jutut lukematta. He eivät halua tai uskalla kohdata niissä paljastuvia asioita tai ehkä rakkaus omia lapsia kohtaan saa aikaan sen, että juttujen lukeminen tuntuu liian pahalta. Olen sitä mieltä, että on jokaisen oma asia jättää uutisointi lukematta. Toisaalta taas on myös minun valintani, että luen uutisoinnit.

Eerikan kuolema on totisinta totta. Suuret aukot lastensuojelussa ovat totisinta totta. Pahoinvointi yhteiskunnassa. Lasten hätä. Aikuisten hätä. Julmuus. Niistä koostuu suomalainen hyvinvointiyhteiskunta - varsinainen lintukoto!

Teen itse työtä huostaanotettujen lasten/nuorten kanssa. Lasten kaltoinkohtelusta kertovat tarinat ovat olleet arkipäivää jo jokusen vuoden ajan. Jotenkin sitä pystyy ulkoistamaan itsensä tarinoista kadottamatta silti empatiakykyä. En usko, että sääli eheyttää ketään - empatia kylläkin ja kokemus välittämisestä. Auttajan puolestaan on suojattava oma jaksamisensa itsensä ulkoistamalla tai muuten auttajakin musertuu taakan alle.

Eerikan tapaus vetää kuitenkin hyvin hiljaiseksi. Päällimmäinen ajatus on, miten ihmeessä ihminen pystyy lasta kohtaan sellaiseen julmuuteen?

Kyllä ihminen itse on itsensä pahin vihollinen. Ihminen on myös toisen ihmisen pahin vihollinen. Päättäjät ja raha pyörittää maailmaa. Resursseja ennaltaehkäisyyn ja puuttumiseen ei ole. Sekö oli Eerikan elämän hinta? Ei ollut varaa ottaa huostaan? Ei ollut varaa paneutua asiaan? Tiedän itsekin, että lastensuojelu on helisemässä kun sosiaalityöntekijät kaatuvat työtaakan alle. Tällaista ei kuitenkaan saisi tapahtua - ei koskaan! Eerikasta oli useita lastensuojeluilmoituksia tehtynä myös virallisilta tahoilta (kuten koulu) ja silti kävi näin. Sitä on hyvin vaikea käsittää.

Hyvinvointiyhteiskunnassamme on paljon mätää! Ihan oikeasti rahaa syydetään EU:n myötä ulkomaille vaikka apua tarvittaisiin Suomessa. Onkohan niin, että hyvinvoivat päättäjät ummistavat silmänsä tällaisilta hengenvaarallisilta epäkohdilta? Onko taas niin, että lapsen piti kuolla ennen kuin asiat muuttuvat vai muuttuvatko sittenkään?

Puhutaan myös siitä miten mielenterveyspalvelut syövät rahaa. Onko ihme kun pahoinvointi yhteiskunnassa kasvaa? Mitä nuorempana väliintulo tehdään, sitä paremmat mahdollisuudet lapsella on selviytyä ehjään aikuisuuteen. Eikö siis olisi tärkeää suunnata erityisen vahvasti resursseja perheiden hyvinvointiin sekä lastensuojeluun, jotta lapsilla olisi mahdollisuus?

Jokaisen on myös syytä muistaa, että aikuisilla on velvollisuus auttaa ja puuttua! Kuten Eerikan tapauksesta huomaa, aina se ei auta, mutta on kuitenkin kannettava vastuuta. Älä sä puutu mun asioihin niin en mäkään sun -asenne on suomalaisissa jo tiukassa. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Pitääkö lastenkin hoitaa oma tonttinsa? Lapsi on pohjattoman lojaali vanhempaansa kohtaan ja viimeiseen asti puolustuskyvyttömänä vaikenee.


Seuraava liittyy Eerikan pitkä-aikaiseen juoksuttamiseen pihalla:
 
"Yhden kerran naapuri kävi tarjoamassa tytölle vettä.
- Oli kuuma päivä. Näytti siltä, että hän oli nääntymäisillään. Emme kuitenkaan halunneet puuttua kun emme tietäneet mikä tilanne on." (Iltalehti 5.3.2013)


Ei muuta lisättävää...