perjantai 28. kesäkuuta 2013

Blogi Blogloviniin

Muutamasta muusta intoutuneena päätin viedä blogin Blogloviniin :).


Viikko on ollut ihan mielettömän upea! Mulla on kuuden päivän vapaat menoillaan, 5/6 menossa ja kaikkea kivaa on tullut tehtyä. Aivan kuin olisin lomalla :). 

Varsinaiseen kesälomaan on 5,5 viikkoa vielä matkaa, mutta tämän viikon voimin sitä jaksaa odottaa. Mieli on ihan mielettömän hyvä ja onnellinen!

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Olemisen tärkeys

Ihmiset, musiikki, paikat.. Kaikki ne voivat kuljettaa mukanaa johonkin aiemmin elettyyn elämänvaiheeseen.

Koin itse vasta tällaisia hetkiä. Koin nämä niin musiikin, paikan kuin ihmistenkin kautta. Radiosta tuli Poets of the Fallin Carnival of Rust, jota en ole kuullut pitkään aikaan. En osannut yhdistää sitä enää tietyyn hetkeen elämässä, mutta tunnetilat tulivat mieleeni. Ne tunnetilat, joissa olen sitä kuunnellut. Siispä jälleen kerran tulemme siihen kuinka voimakkaasti kokemusmaailmamme meitä ohjaa.

Juhannuspäivää vietimme kyläilemässä. Nuo hetket kuljettivat jälleen minut ajassa taaksepäin, yli 10 vuoden taakse ja kiinnittivät yhteen elämäni merkityksellisimmistä ihmisryhmistä. Porukkaan, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin oikeasti kuuluvani jonnekin. Hetkiin, joita voi muistella vain hymyillen. Aikaan, jolloin elämäni oli hyvin erilaista.

Koko päivä ei kuitenkaan mennyt menneitä muistellen. Samalla sain kokea iloa näistä ihmisistä elämässämme. Iloa siitä, että edelleen saan olla osa heidän elämäänsä. Iloa siitä, että on paikka, johon on aina mukava mennä ja jossa on hyvä olla. Iloa siitä kokemuksesta, että olen tärkeä. Iloa siitä, että elämässä on ja on ollut paljon hyvää.

Näiden kokemusten voimakkuus omalla kohdallani riippuu niiden vastakohdista. Siitä kuinka elämässä on kokenut hetkiä, jolloin tuntuu, että on vain tiellä. Hetkiä, jolloin haluaisi olla olematon.

Elämä ei ole vain niitä. Elämä on ihmisiä, jotka välittävät ja hetkiä, jotka ovat elämisen arvoisia. Elämä on täynnä surua, mutta elämä on myös suunnatonta iloa.

"Olen saanut jo monenlaista onnea, sen kaikkia palasia,
suuria ja pieniä, yhteensopivia ja toisiaan hylkiviä.
Kertaakaan en ole vielä ehtinyt koota noista palasista ruukkua,
en kerätä siihen toisiinsa sekoittuen kyyneleitä ja sadevettä,
katsella siitä omaa kuvaani.
Sanotaan, että vain siitä kuvajaisesta voi löytää omat kasvonsa."
- Tommy Tabermann 
 
Matkani jatkuu :).

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kokemusmaailma

Joskus sitä vaan tuntuu, että on tunteidensa kanssa aivan yksin. Jokaisella ihmisellä on oma kokemusmaailma eikä kukaan voi koskaan tietää miltä toisesta tuntuu. Omien kokemustensa pohjalta voi saada kiinni siitä mitä toinen tarkoittaa, mutta kokemusmaailma on aina henkilökohtainen.

Toisinaan se turhauttaa ihan suunnattomasti. Tulee turhautuminen siitä, että kokee tarvetta selittää kokemusmaailmaansa, mutta toisaalta taas tuntuu, ettei se kuitenkaan hyödytä mitään. On jopa tilanteita, joissa kokemusmaailman avaaminen tuntuu aiheuttavan entistä isomman solmun.

On kuitenkin hetkiä, jolloin toisen ihmisen empatia saa aikaan sen kokemuksen, että tulee ymmärretyksi. Katse, olemus, yksi ymmärryksen sana, kohtaaminen.. Niistä syntyy empatia. On niitä hetkiä, jolloin tuntuu, että toinen ihminen (ystävä, puoliso, sukulainen) haluaa olla tukena ja kuunnella. Sitten on niitä hetkiä, jolloin tuntuu, että todella jakaa kokemuksen toisen kanssa. On jopa hetkiä, jolloin ymmärtää kokeneensa toisen ihmisen kanssa samankaltaisia tunteita samanlaisista tilanteista.

Kuten jo alussa sanoin, on kuitenkin niitä hetkiä jolloin tuntuu, että kukaan ei ymmärrä - kukaan ei edes voi ymmärtää. Joku eteen tuleva tilanne aiheuttaa voimakkaan paluun omiin muistoihin ja kokemusmaailmaan. Se nostattaa tunnemylläkän. Tällöin reaktio näkyy ulospäin, mutta kokemuksen selittäminen on mahdotonta. Tällöin on myös monesti kyse hyvin henkilökohtaisista kokemuksista, joita ei edes halua muille avata.

Omalla kohdallani voimakkaimmat kokemukset nousevat ajalta, jolloin en voinut yhtä hyvin kuin nyt. Tuon ajan kokemukset ovat jääneet elämääni hyvin voimakkaina muistikuvina. Vaikka järkeni nykyisin kertookin, ettei samaa hätää ole, on mahdotonta estää tunteita toistumasta.

Eikä tunteita edes saa estää sillä silloin ne vain kasaantuvat suuriksi möykyiksi. Kokemusmaailmaa täytyy kuitenkin kyetä hallitsemaan, jotta se ei estä elämistä. Vain aika auttaa eheytymään vanhoista kokemuksista. Eheytyminen on mahdollista jos sen hetkiset olosuhteet sen mahdollistavat.

Joskus toivoisin, että selviytyisin vähän vähemmällä rämpimisellä näiden kokemusteni kanssa. Jokaisen on kuitenkin kannettava kokemuksensa, tultava niiden kanssa sinuiksi ja kyettävä jatkamaan eteenpäin.

Juuri nyt tuntuu siltä, että tämä kirjoitus on yhtä sekava kuin ajatuksenikin ja punainen lanka on kateissa. Ehkä tämä siis kuvastaa hyvin sitä miltä tällä hetkellä tuntuu...

Kaikesta huolimatta toivon, että ihan jokaisella on mukava juhannus - viettääpä sen millä tavalla tahansa :) !

Ja jotta mieli ei jäisi synkeäksi;

Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo.
Minkä teetkin, tee takapuoli savuten. 
Syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä
koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi.

Ja jos kaadut, nouse ylös.
pane heftaa polveen ja etene taas.
Jos kaadut aina vaan, ajattele, että
kukaan ei kaadu niin komeasti kui minä
niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä auautaita ovet ne, jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.
- Aino Suhola

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Rakkaudesta

"On vain kaksi ihmistä ja heidän rohkeutensa jättää taakseen yksi elämä ja löytää toinen -
luottaen toisiinsa ja osoittaen todellista
kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta,
antaen toisilleen voimaa ja rakkautta
valmiina kohtaamaan mitkä tahansa vastoinkäymiset, joita tulevat vuodet saattavat tuoda."

Pam Brown

Olen miettinyt rakkautta paljon ja sitä kuinka rakkaus tavallaan asettaa ihmisen toisen armoille. En tarkoita sitä, että ihminen luopuu omasta tahdostaan ja tekee vain toisen tahdon mukaan. Valitettavasti tällaisiakin parisuhteita toki on paljon, mutta mielestäni silloin ei ole kyse enää aidosta, toista kunnioittavasta rakkaudesta vaan sairaasta toisen omistamisesta ja omista vaikeuksista.

"Mitä olisinkaan ilman sinua?
Vähemmän kuin nyt.
Olenhan oppinut katsomaan myös sinun silmilläsi,
kuulemaan myös sinun korvillasi,
ajattelemaan myös sinun tavallasi.
Sinä olet avartanut maailmankatsomustani – oiva kumppanini.
Ystäväni."

Pam Brown

Minulle rakkaus tarkoittaa luopumista "minä itse" elämäntavasta, mutta silti oman tilan säilyttämistä. Rakkaus tarkoittaa oman elämän jakamista ja toisen elämän vastaanottamista. Rakastaminen sen sijaan on tahtotila, kuten olen aiemminkin sanonut. On päätettävä sitoutua, päätettävä selviytyä myös huonommista hetkistä. Rakastuminen ei pitkälle kanna ja pian rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Uskon, että rakastumisen muuttuessa rakastamiseksi on tehtävä valinta siitä avaako täysin muurit, joilla itseään suojelee. Vain tällöin voi suhde syventyä oikeaksi kumppanuudeksi.

Kokemukset lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen vaikuttavat mielestäni kuitenkin paljon siihen millä intensiteetillä suhteeseen uskaltaa lähteä mukaan.

Rakkaus voi kuitenkin satuttaa. Rakkaus perustuu pitkälti luottamukseen. Jos antaa itsensä ja luottamuksensa täysin suhteeseen, on samalla ottanut suuren riskin. Lähes jokainen aikuinen tietää kuinka sydänsurut satuttavat. Sen kivun muistaa läpi elämänsä.

Pahinta kipua on itse aiheutettu, sillä rakkauteen liittyy myös valtava vastuu toisesta ihmisestä. Rakkauteen liittyy lupaus olla tekemättä ratkaisuja, jotka toista satuttavat. Rakkauteen liittyy lupaus vaalia toisen tunteita. 

"Tee toiselle mitä haluaisit hänen tekevän itsellesi;
äläkä tee toiselle mitä et toivoisi tehtävän itsellesi."

Kaikkeen tähän liittyy myös lupaus rakastaa itseään ja oman hyvinvointinsa antaminen panokseksi suhteeseen.

Olen ehkä elämässä sen verran kolhuja saanut ja aiheuttanut, että koen rakkauden myös pelottavana asiana. Niin että kaikkihan kolhuja saavat? Tietysti. Kuten jo aiemmin mainitsin, aikaisemmat elämänkokemukset vaikuttavat siihen millä intensiteetillä suhteeseen lähdemme. Samalla tavalla elämänkokemukset vaikuttavat siihen kuinka paljon rakkaus voi meitä satuttaa.

Minä olen asettanut itseni alttiiksi ja ottanut myös toisen tunteet kannettavakseni. Olen antanut itseni suhteeseen niin täysin kuin se on mahdollista. 

"Rakkaudella ei ole mitään tekemistä mielipiteiden,
ulkonäön, saavutusten kanssa.
Sinusta tahdotaan sitä mitä on niiden alla.
Selkäydin, ydinmehu, iho, tuoksu.
Riisu siis kerros kerrokselta koko sielu."

Arja Tiainen


Psst... Onnenpisara meni facebookiin nimellä Onnenpisarat. Kirjoitukset täällä tulevat säilymään täällä myös jatkossa - blogi on ykkönen. Tutuilta toivon, että kunnioitatte päätöstäni anonyymiudesta facebookissakin! Kirjoitukset ovat kuitenkin julkisia (kuten täälläkin), joten niiden jakaminen ja tykkääminen on ihan sallittua :).

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sitä jaksaa kun on mitä odottaa

Ei se mikään vitsi ole, että pienet irtautumiset arjesta auttavat jaksamaan! Ennen kesälomaa (joka siis minulla on elokuussa) on tiedossa ainakin juhannusjuhlat maaseutumiljöössä tanssien ja juhannuksen jälkeen reissu Mikkeliin maan mainioon seuraan :). Lähes vuosi edellisistä treffeistä on viivähtänyt, joten nyt on aika ottaa uusiksi!

Heinä- tai elokuussa on suunnitelmissa päiväreissu Tallinnaan ja syyskuussa (?) toisen ystävän kanssa lähdetään laivalle tanssiristeilylle. Kyllä nämä tällaiset reissut antavat potkua arkeen aivan kummasti! Olen tässä viime aikoina huomannut, että olisi jo päästävä arjesta irti. En tarkoita niinkään lomaa vaan pientä irtiottoa johonkin muualle kuin näihin samoihin kuvioihin. Viime syyskuussa viimeksi olen ollut jossain muualla kuin kotona tai töissä. Eikun oltiinhan me miehekkeen kanssa yksi yö jossain kohtaa Mäntyharjussa, mutta en kyllä muista milloin eli ei se ihan eilen ollut :D.

Paljon olen sitäkin miettinyt kuinka jatkuvasti mietin sitä, etten ole soittanut sille tai sille / käynyt kylässä / . . . / . . . Kavereita ja ystäviä on vähän siellä sun täällä eikä kaikki todellakaan lähietäisyydellä. 4,5 vuoden aikana meillä vierailleet mun ("edellisen elämän") kaverit voi lähestulkoon laskea kahden käden sormilla. Monella elämäntilanne on muuttunut. On tullut lapsia.. Ei ehditä eikä jakseta lähteä kyläilemään etenkään tänne pidempään matkaan. Tottahan on, ettei meillä ole edes tilaa majottaa. Moni kuitenkin kulkee ohi pääkaupunkiseudulle kyläilemään, mutta ei ehdi poiketa esim. motarilta 25min/suunta.. Jos minä haluan nähdä tuttuja olen se, joka lähtee liikkeelle esim. 120km per suunta tai johonkin muuhun suuntaan. Aivan sama.

Ymmärrän sen miten elämäntilanteet muuttuvat ja varsin hyvin tiedän, ettei lapsen/lasten kanssa lähteminen välttämättä ole helppoa. Tosin vastahan meilläkin pieni rakas lapsivieras äitinsä kanssa vieraili :). Pointti on siinä, että miksi mun on kannettava huonoa omatuntoa siitä, etten ehdi kylään? Siksikö, ettei ole niitä lapsia, jotka sitovat? Mulla on hevonen ja meillä on koirat. Tekisi mieli joskus sanoa, että täältä minut löytää jos joku haluaa tavata. En kuitenkaan voi sitäkään tehdä, koska joskus on pakko päästä muuallekin tuulettumaan.

Sitten on niitä ystävyyssuhteita, joissa muodostuu tavaksi ottaa ja lähteä toisen/toisten luo. On jo ne omat jutut ja traditiot joita vaalitaan. Tällöin onkin ihan ok olla itse se, joka lähtee.

On hyvin harvinaista, että multa kysyttäisiin: "Milloin olet kotona, voisin tulla käymään?". Kiitos teille, jotka olette sen tehneet :). Tosin koiranpennun tulon jälkeen on käynyt vieraita kerran jos toisenkin :D.

Eikä ole kyse siitä, etteikö olisi tuttuja, kavereita, ystäviä...

En tiedä saako tästä vuodatuksesta mitään tolkkua ja oikeastaan tämäkin vähän karkasi lapasesta. Aihe luultavasti kaikkineen liittyy siihen kuinka etsin sisäistä rauhaa itselleni. En kirjoita tätä saadakseni kenellekään pistosta sydämeen aikaiseksi. Tämä on puhtaasti pohdintaa omista tuntemuksista ja siitä mitä minun tarvitsee tai ei tarvitse tehdä.

Erään kaverin facebook -sivujen linkissä luki näin:

"Elämässä vaikeinta on rakentaa ihan oman näköinen elämä."

Niin totta. Niin paikkansa pitävää.

Ja vaikka tämä nyt hieman karkasi lapasesta niin edelleen olen sitä mieltä, että sitä jaksaa kun on mitä odottaa ;). Odotan kaikkia kivoja irtiottoja arjesta, mutta elän mielelläni myös tätä arkea, näitä hetkiä ja tätä elämää.

Uudistuksena on ajatuksiini pompsahtanut Onnenpisaran vieminen sosiaaliseen mediaan blogin lisäksi, mutta en ole vielä tehnyt asiasta mitään päätöstä. Ajatuksia?

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Tunteesta toiseen

Kotipaikkakuntani kesäjulkaisu kolahti tänään postilaatikkoon. Selailin sitä syödessäni.

Silmään osui ilmoitus juhannuksesta, jossa esiintyjinä ovat Irina sekä Arttu Viskari. Tapahtui paluu vuoteen 2007... Juhannus. Esiintyjänä Irina. Samassa paikassa kuin tänä vuonna. Miespuolinen ystäväni kaksi kaverimimmiä kainalossa, hymy kasvoilla ja pilke silmäkulmassa. Onnellisen näköisenä.

Kaksi päivää myöhemmin karmiva uutinen, joka pysäytti maailman. Hän menehtyi auto-onnettomuudessa.

Tuo yksi ainoa ilmoitus nosti kaikki nuo hetket mieleen, Irinan keikka oli viimeinen missä näin ystävän elossa. Eikä tullut käytyä edes juttusilla...

Tapahtuma on jättänyt jälkensä.

Jatkoin lehden lukua. Yllättäen törmäsin tuttuihin kasvoihin - veljeeni. Blogin uusille lukijoille tiedoksi, että veljeni on näyttelijä. Hänestä ja hänen suhteestaan Aleksis Kiveen oli kirjoitettu aivan mielettömän upea juttu. Kun tiedän millainen suhde veljelläni on Kiveen, olin aivan hämmästynyt siitä kuinka upeasti toimittaja oli saanut nostettua suhteen merkityksellisyyden esille. Mieletön juttu upeine kuvineen.

Kyyneleet silmissä luin jutun. Sanaton ylpeys veljestäni valtasi minut jälleen kerran.

Rakkailla ihmisillä on elämässämme suuri merkitys. Itkemme ja nauramme heidän puolestaan sekä heidän kanssaan. He antavat elämäämme merkityksellisyyttä, jota emme aina edes käsitä.

Elämän lanka on ohut. Kunpa aina muistaisi olla kiitollinen siitä mitä elämässä on!

torstai 6. kesäkuuta 2013

Kesää kuvin













Autolla parisuhteeseen


Ajelin eilen taas varsin tyylikkäällä 2000-vuosimallin Fiat Puntollani, josta joku aikaisempi omistajista on kolaroinut takaluukun. Puskurissa on tyylikäs läpireikä eikä luukku muutenkaan ole mikään kauneuden kukkanen. Katselin ympärilläni olevia autoja ja mietin millaisella autolla melkein 30 vuotiaan kuuluisi ajaa. Mitä auto omistajastaan kertoo? No.. tässä tapauksessa siitä, että mun autoraha, matkustusraha, ym. raha syö heinää tallin pihalla :D.

Asiaan.

Hetkeksi mulle tuli sellainen olo, etten kuulu joukkoon. Aivan kuin olisin jotenkin huonompi kuin ne, jotka ajelevat uusilla autoilla. Kyllä mun ikäisellä pitäisi olla uudehko auto. Tai vaikkei uudehkokaan niin sellainen, joka näyttää hienolta. Huomaatteko mitä materialismia!

Näin en kuitenkaan ajattele muista. En koskaan mieti muista miksi heillä ei ole uutta autoa. Ei se ole mulle millään lailla merkityksellistä.

Jälleen on kokemus siitä miten itsensä kokee ja näkee. Joskus parkkipaikalla hieman nolottaa mennä siihen vanhaan ruppanaan. Sitten on vielä sekin ongelma, että se takaluukku on paikattu. Tekisi mieli laittaa takaikkunaan kyltti, että "aiempi omistaja kolaroinut" sen sijaan, että otsassani lukee "nainen ratissa".

Sitten sitä kuolaten katsoo muiden hienoja autoja ja ajattelee: "Ehkä joskus." Kun puhun hienoista autoista en tarkoita mitään urheiluautoja, jotka maksavat maltaita. Tarkoitan käyttöautoja, joiden kanssa ei tarvitse jännittää jäävätkö ne tielle. Tosin auto kuin auto voi jättää tielle... Äh. Ehkäpä tajuatte.

Kysehän on minun kohdallani omasta valinnasta. Ostamalla hevosen olen päättänyt jättää ostamatta uuden auton. Puntoon mahtuu muuten 6 kappaletta 20kg purupaaleja - olen testannut ;). Ostamalla hevosen olen kyllä päättänyt luopua aika paljosta muustakin, mutta se on osa hyvinvointiani.

Onhan se niin, että elämä on täynnä valintoja vaikka puhuttaisiin mistä tahansa osa-alueesta. Työ, raha, rakkaus, harrastukset, ihmissuhteet... Ihan mikä tahansa. Jostain mulle on jäänyt mieleen toteamus siitä, että rakkauskin on valinta. Toki rakkaus ei syty ketä tahansa kohtaan, mutta sitoutuminen on valinta ja tahtotila toiseen ihmiseen. Pitkässä parisuhteessa tuo valinta korostuu entisestään. Tulee huonoja aikoja, jolloin valintaa koetellaan. Merkityksellistä on kuinka päättäväinen on ja miten paljon tekee työtä saadakseen asiat taas kuntoon - tangoon tarvitaan aina kaksi.

Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan
Kotona koskaan rakkaillemme, tämä on sääntö ensimmäinen.
Emme saa sanoa toisillemme: "Mitäpä jos kaiken riisuisimme?
Avaamme viimeisenkin portin." Tämä on sääntö numero kaks.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.

Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.
Laskemme sisään ja iäksi viereen, tämä sääntö kolmas jo on.
Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.
Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.

Emme saa hylätä toisiamme, entä jos sittenkin rakastumme?
Jos alussa yhdeksi meidät luotiin, tämä on sääntö viimeinen.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.

(Anna Puu: Säännöt rakkaudelle)

Pidän kovasti paljon tuosta Anna Puun kappaleesta ja joka kerta mietin mitä kätkeytyy noiden sanojen taakse. Mielestäni ne kuvaavat kuitenkin varsin osuvasti rakkauden haastavuutta ja sitä miten on kyse päätöksistä. Rakastaminen tarkoittaa myös aina jostain omasta luopumista. Koskaan luopuminen ei saa mielestäni tapahtua toisen toiveesta vaan omasta halusta. En tarkoita sitä, että pitäisi antaa oma elämänsä pois, mutta aina on eri asia olla toisen kanssa kuin yksin.

Tästä ei muuten millään muotoa pitänyt tulla parisuhdekirjoitus :D. On varsin näppärää aloittaa auton merkityksestä ihmiselle ja päätyä puimaan parisuhdetta. Aasinsillat ovat erikoisalaani! 

Tämä kirjoitus on muuten järjestyksessään 200. Elokuussa tulee kuluneeksi 2,5 vuotta ensimmäisestä blogitekstistä tässä blogissa. Ratsastusblogia olen pitänyt 2010 kesästä. Jos teille joskus tulee mieleen aiheita mistä voisin kirjoittaa, toivon, että jätätte kommentin - vaikka anonyymisti. Haluan kirjoittaa sekä itseni, että teidän iloksenne, joten ideat ovat enemmän kuin tervetulleita :).



maanantai 3. kesäkuuta 2013

Huh hellettä!

Kyllä on ilmoja pidellyt! Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin kesästä ja lämmöstä. Ennen kesä on ollut vain välttämätön paha, joka on kestettävä kevään ja syksyn välillä. Olen miettinyt mistä mahtaa mielenmuutos johtua. Ainoa selitys asialle on, että nykyisin kestän itseni paremmin. Talvella voi aina verhota itsensä vaatteilla - piilottaa siis makkarat. Kesällä samaa operaatiota on mahdotonta tehdä. Muistan ajan, jolloin käytin kesäisin ihan tavallisia t-paitoja. En ole mitenkään t-paitoja vastaan, mutta roikkuva kauhtunut t-paita ei välttämättä naisen (eikä kyllä miehenkään) päällä näytä erityisen hyvältä. En itse myöskään tuntenut oloani niissä viihtyisäksi. En nyt väitä edelleenkään, että pukeutuisin mitenkään erityisen "kesänaisellisesti", koska se ei ole minua ;).

Pienistäkin asioista voi huomata miten paljon paremmin asiat nykyisin ovat.

Tällä hetkellä ainoa ahdistava asia on kuumuus yöllä! Ikkunaan laitettava irrotettava hyttysverkko on rikki eikä näin ollen ensimmäistäkään räppänää saa auki ja lämpötila huitelee lähempänä +30 astetta. Voitte uskoa, ettei nukkumisesta tule yhtään mitään! Aamulla kello soi 5:30 ja olin lähinnä helpottunut kun sain lähteä tallille ruokkimaan heposta. Nyt on tuuletus päällä, jotta edes hetkellisesti kotona on siedettävämpi olotila.

Tiedän, että blogiani lukee useampi minut livenäkin tunteva ihminen. Kirjoitan paljon muitakin asioita kuin arkisia - kuten huomata saattaa... Tutuille haluaisin muistuttaa siitä, että vaikka joskus kirjoitukset voivat sisältää synkkiä elementtejä, eivät ne ole kokonaisvaltainen olotilani. Koen itse niiden läpikäymisen osaksi selviytymistarinaani tästä elämästä. Vaikeimmat fiilikset ovat edelleen muistissa vaikka ne eivät vaivaa enää - olen tullut niiden kanssa sinuiksi. Niihin palaaminen ja niistä kirjoittaminen voivat antaa sen vaikutelman, että minulla on hätä. Ei ole :).

Nyt otan suunnan tallille ja nautin tästä aurinkoisesta vapaasta maanantaista!