perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sitä jaksaa kun on mitä odottaa

Ei se mikään vitsi ole, että pienet irtautumiset arjesta auttavat jaksamaan! Ennen kesälomaa (joka siis minulla on elokuussa) on tiedossa ainakin juhannusjuhlat maaseutumiljöössä tanssien ja juhannuksen jälkeen reissu Mikkeliin maan mainioon seuraan :). Lähes vuosi edellisistä treffeistä on viivähtänyt, joten nyt on aika ottaa uusiksi!

Heinä- tai elokuussa on suunnitelmissa päiväreissu Tallinnaan ja syyskuussa (?) toisen ystävän kanssa lähdetään laivalle tanssiristeilylle. Kyllä nämä tällaiset reissut antavat potkua arkeen aivan kummasti! Olen tässä viime aikoina huomannut, että olisi jo päästävä arjesta irti. En tarkoita niinkään lomaa vaan pientä irtiottoa johonkin muualle kuin näihin samoihin kuvioihin. Viime syyskuussa viimeksi olen ollut jossain muualla kuin kotona tai töissä. Eikun oltiinhan me miehekkeen kanssa yksi yö jossain kohtaa Mäntyharjussa, mutta en kyllä muista milloin eli ei se ihan eilen ollut :D.

Paljon olen sitäkin miettinyt kuinka jatkuvasti mietin sitä, etten ole soittanut sille tai sille / käynyt kylässä / . . . / . . . Kavereita ja ystäviä on vähän siellä sun täällä eikä kaikki todellakaan lähietäisyydellä. 4,5 vuoden aikana meillä vierailleet mun ("edellisen elämän") kaverit voi lähestulkoon laskea kahden käden sormilla. Monella elämäntilanne on muuttunut. On tullut lapsia.. Ei ehditä eikä jakseta lähteä kyläilemään etenkään tänne pidempään matkaan. Tottahan on, ettei meillä ole edes tilaa majottaa. Moni kuitenkin kulkee ohi pääkaupunkiseudulle kyläilemään, mutta ei ehdi poiketa esim. motarilta 25min/suunta.. Jos minä haluan nähdä tuttuja olen se, joka lähtee liikkeelle esim. 120km per suunta tai johonkin muuhun suuntaan. Aivan sama.

Ymmärrän sen miten elämäntilanteet muuttuvat ja varsin hyvin tiedän, ettei lapsen/lasten kanssa lähteminen välttämättä ole helppoa. Tosin vastahan meilläkin pieni rakas lapsivieras äitinsä kanssa vieraili :). Pointti on siinä, että miksi mun on kannettava huonoa omatuntoa siitä, etten ehdi kylään? Siksikö, ettei ole niitä lapsia, jotka sitovat? Mulla on hevonen ja meillä on koirat. Tekisi mieli joskus sanoa, että täältä minut löytää jos joku haluaa tavata. En kuitenkaan voi sitäkään tehdä, koska joskus on pakko päästä muuallekin tuulettumaan.

Sitten on niitä ystävyyssuhteita, joissa muodostuu tavaksi ottaa ja lähteä toisen/toisten luo. On jo ne omat jutut ja traditiot joita vaalitaan. Tällöin onkin ihan ok olla itse se, joka lähtee.

On hyvin harvinaista, että multa kysyttäisiin: "Milloin olet kotona, voisin tulla käymään?". Kiitos teille, jotka olette sen tehneet :). Tosin koiranpennun tulon jälkeen on käynyt vieraita kerran jos toisenkin :D.

Eikä ole kyse siitä, etteikö olisi tuttuja, kavereita, ystäviä...

En tiedä saako tästä vuodatuksesta mitään tolkkua ja oikeastaan tämäkin vähän karkasi lapasesta. Aihe luultavasti kaikkineen liittyy siihen kuinka etsin sisäistä rauhaa itselleni. En kirjoita tätä saadakseni kenellekään pistosta sydämeen aikaiseksi. Tämä on puhtaasti pohdintaa omista tuntemuksista ja siitä mitä minun tarvitsee tai ei tarvitse tehdä.

Erään kaverin facebook -sivujen linkissä luki näin:

"Elämässä vaikeinta on rakentaa ihan oman näköinen elämä."

Niin totta. Niin paikkansa pitävää.

Ja vaikka tämä nyt hieman karkasi lapasesta niin edelleen olen sitä mieltä, että sitä jaksaa kun on mitä odottaa ;). Odotan kaikkia kivoja irtiottoja arjesta, mutta elän mielelläni myös tätä arkea, näitä hetkiä ja tätä elämää.

Uudistuksena on ajatuksiini pompsahtanut Onnenpisaran vieminen sosiaaliseen mediaan blogin lisäksi, mutta en ole vielä tehnyt asiasta mitään päätöstä. Ajatuksia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti