lauantai 27. heinäkuuta 2013

Lasten suojelija

Viime aikoina olen paljonkin pohtinut työtäni lastensuojelussa. En pidä sanasta ura, mutta aion nyt silti käyttää sitä. Mielestäni se ei sovi ihmissuhdetyöhön, mutta sitähän tämä on - työura. Oma urani on saanut alkunsa tästä: "Mä en ainakaan ikinä halua työskennellä lasten kanssa". Ei siksi, etten pitäisi lapsista vaan siksi, etten vaan kokenut alaa omakseni. Edelleenkään minusta ei olisi töihin vaikkapa päiväkotiin - niin pitkälle lapsirakkauteni ei ulotu.

Yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo opintojen aikaan työllistynyt lastensuojelulaitokseen. Sillä tiellä, joskin täysin erilaisessa työpaikassa kuin tuolloinen, olen edelleen.

Olen ollut työurani aikana läski, huora, lutka, kusipää, mulkku, lehmä, sika, emakko, idiootti, ämmä, akka pahoinpitelijä ja ties mikä muu - titteleitä on melkoinen rivi ja luultavasti ette edes keksi sellaista nimitystä, jolla minua ei olisi jo kutsuttu.

Vittua olen haistanut aika monta kertaa. Minulta on uhattu repiä hiukset päästä. Turpaanikin saisin kohta.

Pelännyt en ole pitkään aikaan.

Eräs engelsmanni totesi, ettei tiennytkään suomalaisilla lapsilla olevan ongelmia, he kun ovat niin kovin kohteliaita ja hän kyseli ovatko huumeet meillä kovinkin yleisiä. Mietin hetken mitä vastaisin.

Lastensuojelun asiakkaat ovat olosuhteiden uhreja. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä heidän vanhempansakin ovat olleet olosuhteiden uhreja. Jostainhan traumatisoituminen aina saa alkunsa. Minun on vaikeaa nähdä sen ajatusmallin taakse, jossa lasta pidetään ongelmalapsina.

Monet ikäihmiset tuntuvat ajattelevan kuinka nykyajan nuoret käyttäytyvät huonosti. Miksi? Miksi nuoret käyttäytyvät huonosti? Miksi monet aikuiset käyttäytyvät huonosti? Mistä toimintamallimme tulevat ja mihin yhteiskuntamme suunta on menossa kun meillä on niin paljon enemmän "huonosti käyttäytyviä yksilöitä"? Pahoinvointi lisääntyy ja se näkyy.

Kellekään ei varmasti ole uutta, että lastensuojelun resursseja kiristetään jatkuvasti. Kunnilla ei ole varaa puuttua ongelmiin, työntekijöitä lomautetaan tai sopimukset ovat osa-aikaisia. Huostaanottoja ei pystytä tekemään, koska laitossijoitukset ovat kalliita. Perhesijoituksia suositaan, mutta perheiden ja perhekotien valvonta on huomattavasti löysempää kuin laitosten. Ymmärrettävästi sijoitus vahvasti ammatilliseen laitokseen on kalliimpi kuin perhesijoitus.

Sana laitos voi kauhistuttaa. Minä olen töissä laitoksessa. Jos tulisit pihaan ja kävelisit sisälle, et edes tietäisi tulleesi laitokseen mikäli sitä ei sinulle erikseen kerrottaisi. Toki meitä on monta aikuista eikä pysyviä vanhempia, toimisto löytyy ja muutama lukollinen kaappi. Siinäpä se. Ruoka tuoksuu, kahvi porisee ja tunnelma on kotoisa. Samojen seinien sisällä kuitenkin tehdään vahvasti ammatillista eheyttävää työtä, joka on läsnä jokaisessa arjen hetkessä.

Otsikoihin nousevat kauhukertomukset laitoksista ja valvonnan puutteesta. Suurelle yleisölle välittyvät käsitykset ilkeistä työntekijöistä ja kohtuuttomista rangaistuskäytännöistä. Totuus on, että ne ovat totuus - omalta osaltaan. Lastensuojelusta avun saaneiden tarinat päätyvät lähinnä alan omiin lehtiin sen sijaan, että suuren levikin lehdet otsikoisivat hyvästä lastensuojelutyöstä, jota on vuosia tehty lapsen hyvinvoinnin eteen.

Onnistunut työ vaatii hyvän työryhmän, herkkyyttä, jämäkkyyttä, ymmärtämystä, oikeudenmukaisuutta ja lukuisia muita ominaisuuksia. Se vaatii myös tekijältään tietyn määrän kovuutta ja taitoa suojata itsensä. Se vaatii taidon ladata omat akut, jotta on jotain mistä ammentaa traumatisoituneille, huolenpitoa vaille jääneille lapsille. Muistan kuinka kouluaikoina jo vitsailimme käsitteestä "itsereflektio", jota viljeltiin opettajien taholta jatkuvalla syötöllä. Itsereflektio tarkoittaa yksilön kykyä peilata omaa toimintaansa. Niin vain onkin, että ilman sitä ei pärjää. Ilman sitä ei voi kehittyä. Ilman kykyä itsereflektointiin ei voi tehdä tätä työtä. Se on minun mielipiteeni.

Olen onnellisessa asemassa. Saan tehdä työtä loistavassa työpaikassa ja upeassa työryhmässä, jossa jokainen on asettanut oman persoonansa työhön. Jokainen on erilainen ja kaikilla on sama tavoite - tehdä eheyttävää lastensuojelutyötä. Olemme tiimi, jossa jokainen on tärkeä. Työhaastattelussa 2,5 vuotta sitten nykyinen pomoni sanoi työryhmän tekevän työtä sydämellään ja hänelle syntyi tunne, että sopisin porukkaan. Mietin tuolloin kuulleeni tuon kliseen monta kertaa ennenkin: "Lastensuojelua sydämellä". Vasta myöhemmin ymmärsin mitä tuo lause parhaimmillaan pitää sisällään ja väitän, että meille sijoitetut lapset/nuoret tiedostavat sen myös.

Siispä vuosien varrella kuulemani haukkumasanat pyyhkiytyvät pois ja jokainen päivä on uusi. Näin on oltava, jotta tässä työssä jaksaa. On päiviä, jolloin töihin lähteminen ei huvita, mutta se kuuluu elämään. Niin kauan kuin vaaka painaa onnistumisten ja työmotivaation puolelle, ovat asiat hyvin. Niin kauan voin myös omaa jaksamistani tarjota heille, joiden kanssa työskentelen. Edes lastensuojelun työntekijöiden ei tarvitse olla yli-ihmisiä sillä olemme roolimalleja. Huonoja päiviä, hyviä päiviä, itkua ja naurua - kaikki ovat osa elämää.

Ihmisen arvo

Ihmisen arvo
hehkuu 
elämän liekissä.
Suojelen sitä 
sydämelläni
ettei
liekki sammuisi
epätoivon henkäyksiin.
- Pirjo Levo-

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Pahoinvoinnista ilkivaltaan

Mammutin poltto...

Tämä on ehkä ilkivaltaa pienimmästä päästä, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen, että vastaavat uutiset lisääntyvät koko ajan.

Mikä meihin viisaisiin suomalaisiin oikein menee? En usko, että on kyse toiselle mielipahan tuottamisesta vaan ennemminkin omasta pahasta olosta, jota puretaan sitten välillisesti muihin ihmisiin. En edes pohjimmiltani usko, että tällaisen ilkivallan tekeminen tuottaa tekijälleen hyvää mieltä. Kyllä jokaisen koviksenkin sisältä löytyy herkkyyttä. On toki sairauksiksi luokiteltavia psyykkisiä ongelmia, jotka ovat sitten asia erikseen.

Toki uutisointiin vaikuttaa se, että Iltalehden kaltainen uutisointi nostaa tällaisia uutisia esille kohuotsikoilla. Mutta muutama vuosi takaperin uutisissa oli kuitenkin muitakin aiheita. Nyt kun sivut avaa, on pahoinpitelyitä, hyväksikäyttöjä, raiskauksia, perhesurmia, onnettomuuksia, rattijuopumuksia jne.. jne.

Jatkuvasti vähennetään henkilöstöä erilaisista kuntien sosiaalipalveluista. Työntekijät kaatuvat työtaakan alle ja perheet eivät saa tarvitsemaansa apua. Lapset elävät toisinaan hyvin järkyttävissäkin olosuhteissa, mutta huostaanottoihin ei ole varaa.

Väitänkö siis, että mammutin sytyttäminen on lapsen/nuoren tekosia? En. Eikä varmasti kaikki muukaan ilkivalta. Lapsista kasvaa aikuisia ja aikuiset tekevät aivan yhtälailla ilkivaltaa ja hyvinkin monessa eri muodossa.

Yleensä kun puhutaan huonoista oloista, joissa lapset elävät, syntyy mielikuva pahoinpitelystä, alkoholismista, huumeriippuvuuksista yms. Lapset ovat herkkiä, kuitenkin jokainen eri tavalla. Ruoan ja juoman puute, vanhempien tunnekylmyys, syliin ottamattomuus (joka pienelle lapselle välittyy hylkäämiskokemuksena), piikittely, kiire, liian suuret vaatimukset... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Ei kenenkään tarvitse olla yli-ihminen, joskus on kiire, ruoka-aika on hieman myöhässä, väsyttää jne. Lasten täytyy ikätasonsa mukaisesti oppia odottamaan vanhemman hetkeä, mutta aina ei voi olla liian kiire kuunnella lasta.

Lastensuojeluun päätyvät tapaukset ovat jo paljon vaikeampien haasteiden edessä kuin edellä mainitut. Kuinkahan moni lapsi kuitenkin joutuu ajattelemaan: "Miksi kukaan ei auta minua?" Lapsilla on tapana syyttää itseään asioista, jotka eivät ole heidän syytään. Tämä taas juontaa juurensa siihen, että kasvuympäristö ei ole tukenut heitä kokemaan itseään arvokkaaksi. Vanhemmilla, sukulaisilla, ystävillä, harrastuksilla jne. on valtava vaikutus tähän kokemukseen. Uskon siihen, että yksikin ihminen voi olla lapselle niin merkityksellinen, että hän alkaa löytämään rakkauden itseään kohtaan. Tuo ajatus avun puutteesta on aika lohduton... Osa lapsista selviytyy kun taas osasta kasvaa rikkinäisiä nuoria ja aikuisia. Minä pidän sitä selviytymisenä. Ei ole kyse vahvasta lapsesta, johon elämä ei jättäisi jälkiään. Minusta on kyse selviytymiskeinoista ja siitä kuinka myöhemmissä elämänvaiheissa pystyy asiat käsittelemään.

"Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta yksi ihminen voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman."

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Virtaavat sanat

Niin on kiirettä pitänyt, ettei oikeasti ole ollut aikaa pysähtyä edes ajattelemaan. Eilen alkoi kiukuttaa jo sekin, että toista päivää peräkkäin en ehtinyt tallille. Vaikka joskus tuntuu raskaalta olla niin sidottuna hevoseen, on se kuitenkin henkireikä. Se on vastapaino, jota tarvitsen työlle. Se on paikka, jossa minun ei tarvitse miettiä arjen kiireitä. Joskus käy niin, että ajatukset karkailevat arjen pariin ja hevoseltani tulee kyllä suora palaute tällaisesta kiireisestä olotilasta.

Olen myös kaivannut kirjoittamista. Tämäkin on henkireikäni. On ihanaa istahtaa koneelle ja antaa näppiksen kertoa tarinaansa. On hetkiä, jolloin teksti vain tulee eikä sitä tarvitse miettiä. Tulee oikeasti tunne, että voi vain työstää suoraan ajatuksensa tähän. Kädet ovat väline, joka mahdollistaa tämän. Opiskeluaikana olimme ystäväni kanssa loistava pari tehtävien tekemisessä; hän oli aivot, joka poimi tietoa eri lähteistä ja minä tiivistin sen meidän näköiseksemme. Taidan hieman kaivata opiskelua...

Nyt on huojentunut olo, joskin väsynyt. Ehdin viimein oman henkireikäni pariin ja edessä on vapaa viikonloppu. Tiedän, että saan aikaa itselleni - omille jutuilleni. Toki aikaa on tällöin myös kodille.

Yritän opetella olemaan stressaamatta tekemättömistä asioista, mutta joskus kiukku ottaa vallan ja tuiskien kuljen paikasta toiseen kuin pyörremyrsky. Tehokkuuttako? Ei - silkkaa kiukuttelua. "Olipa kerran pieni paha noita Känkkäränkkä nimeltään..." Kuka väittää, ettei aikuisille tule känkkäränkkää? Minulle ainakin tulee.

Väsymys on pahin Känkkäränkän kaveri - ne ovat pitelemätön parivaljakko. Jotkut tulevat kiukkuisiksi nälkäisinä, mutta minua ei nälkä haittaa. Väsymys - se on paha ja se ei kyllä jää muilta huomaamatta! Joku suodatus sentään toimii - paitsi kotona. Eikös sitä kuitenkin sanota, että kotona pitää saada olla oma itsensä ;)?

Vaikka nyt väsyttää, ei ole enää mitään hätää. Nukkumaan voisi mennä vaan enpä vielä malta. Pyykki- ja tiskikone hyrskyttävät, koiranruoka on liedellä porisemassa ja olo on rauhallinen. Sadepisarat ovat koristaneet ikkunan, josta tuulinen maisema avautuu. Maisema, jossa kauniin siniset pilvet kulkevat vauhdilla. Kohta on tulee pimeä. Päivä on lyhentynyt valtavan paljon ja keskiyön aika alkaa olla jo aivan säkkipimeää. Eräänä yönä käytin töissä yhden aikaan koirani ulkona ja koska on kesäaika, ei yksikään katuvalo palanut. Pimeässä ja tuulisessa yössä ei oikein huvittanut kovin kauaksi työpaikasta erkaantua. Samaisena yönä oli otsalamppu valmiuksissa siltä varalta, että sähköt katkeaisivat... Eipä katkenneet - minun onnekseni!

Kesäloma alkaa kahden viikon kuluttua. Kun se loppuu, on virallisesti syksy. Kesä on tuntunut pitkältä eikä oikeastaan tämä viileäkään ilma haittaa. Toivon kuitenkin, että vielä saisimme jokusen kauniin ja lämpimän elokuisen yön - sehän on kuitenkin vasta elokuu.

Taidan katkaista ajatusten virran tähän ja siirtyä hetkeksi TV:n ääreen, nythän ei ole kiire edes nukkumaan. Viimeinkin aikaa istahtaa hetki. Mukavaa viikonloppua!

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Elämä

Eilen istuskelin autossa, hammaslääkärin pihassa, odottamassa työni puolesta. Ruumisauto oli kontti auki ovien edessä, kaksi miestä seisoi avoimilla ovilla mustissa puvuissa.

Jonkin ajan kuluttua valkoinen arkku ilmestyi näkyviin, arkun perässä ensimmäisenä tuli iäkkäämpi mies ja hänen perässään muutama muu ihminen.

Puoliso.

Kyyneleet kohosivat silmiini. Samalla koin itseni kuin tunkeilijaksi toisten elämään vaikka paikka olikin julkinen.

Entä jos elämä päättää jo aiemmin niin, että on saatettava oma puoliso matkaan? Kuinka sellaisesta voi selvitä? Entä jos elämän saakin elää vanhaksi asti yhdessä. Kuinka ikävän voi kestää jos on viimeisenä jäljellä?

Mieleen tuli mummu ja ukki. Mummu kuoli yllättäen, ukki vain 2-3 kuukautta myöhemmin. En enää muista tarkkaa aikaa. Ukki kuoli suruun, ei jaksanut ilman mummua. Elämän halu sammui ja ukista oli pian vain kuori jäljellä. Ukki oli kuollessaan muistaakseni 86 vuotias, mummu häntä seitsemän vuotta nuorempi.

Lapsenlapset.

Yksikään isovanhempi ei ole nähnyt rippijuhliani, ylioppilasjuhlia, täysi-ikäistymistä, yhtään poikaystävää, sitä miten olen varttunut...

Vanhempi.

Entä kun itse joudun vastaavaan tilanteeseen. Edes ajatus siitä on vielä liian kipeä kannattevaksi.

Nainen istui ruumisauton pelkääjän paikalle. Oletin hänen saattavan äitiään. Kolme autoa seurasi ruumisautoa. Kourallinen rakkaansa saattajia.


Jokainen hetki elämässä on elämisen arvoinen, jokainen kipu on käytävä läpi ja jokaiseen onnen hetkeen tartuttava kaksin käsin. Kuolemaa ei saa pelätä, mutta kuitenkin se on läsnä elämässämme. Se muistuttaa meitä siitä, että elämä on lahja, jota täytyy vaalia.


Jos vain katsot kaikkea joka kuuluu elämääsi, 
kaikkea jota sinulla jo on:
 rajoittamattomasti ilmaa hengittää, 
valoa nähdä,
 musiikkia jota kuunnella, 
kirjoja joita lukea,
 tähtiä joista unelmoida, 
puita joita katsella, 
lattioita joilla tanssia, 
ystäviä joita ilahduttaa, 
vihollisia joiden kanssa ystävystyä, 
vieraita joihin tutustua, 
metsiä joissa kävellä, 
rantoja joilla kulkea, 
kallioita joille kiivetä, 
sateita jotka puhdistavat sinut, 
jokia jotka kuljettavat sinua, 
eläimiä jotka lohduttavat sinua; 
sinun täytyy myöntää 
että elämässäsi on enemmän kuin  
koskaan pystyt käyttämään.


Mutta yritä kuitenkin. 


-Mike Dooley

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Välillä kaikkea kivaa

Päivät täynnä puuhaa. Kaikkea kivaa. Kaikkea mitä on kiva tehdäkin. Hyvä mieli siivouksesta kun vapaapäivänä ei tarvitse nousta kaaoksen keskelle. Omia harrastuksia. Perusarkea. Mustikoita, mansikoita ja kesää.

Muutama päivä vapaata ja taas tuntuu kuin olisin ollut pidempäänkin pois töistä. Alan ymmärtää kuinka minun kannattaa vapaapäiväni viettää. Alan ymmärtää missä suhteessa tekemistä ja lepoa tarvitsen. Alan ymmärtää kuinka saan ajatukseni arjesta irti.

Tuntuu, että kesä on kestänyt ikuisuuden. Ihan yhtä lailla tuntuu, että sitä on vielä valtavan paljon jäljellä. Heinäkuu on vasta alkanut.

Odotan lomaa. Laskin äsken, että siihen on kolme täyttä viikkoa + tämä viikko. Vuorotyöläiselle se ei tarkoita tiettyä työpäivien määrää. Kuitenkin samalla mietin miten ihmeessä osaan olla neljä viikkoa lomalla? Taidan vain tehdä kaikkea kivaa ja toivoa, että loman kulku muotoutuu sellaiseksi kuin sen tuleekin olla.

Aurinko paistaa, mutta sopivan pilviseltä taivaalta. Muutama suunniteltu juttu tälle päivälle on tehtävänä, mutta kaikki ihan vaan kivoja juttuja. Kohta ajattelin käydä hieman poimimassa mustikoita. Vähän vaan, sen aikaa kun huvittaa.

Oman kodin läheltä löytyy mustikat, vatut ja suppilovahverot. Viime vuonna poimin ensimmäistä kertaa suppilovahveroita, tein piirakkaa ja muhennosta - pakastin paljon. Arvatkaa mitä? Niin vaan jäivät pakastettuina pakkaseen, koko talvena en saanut aikaiseksi tehdä niistä mitään. Mutta se niiden kerääminen oli kivaa! Ehkä täytynee tämän vuoden sato lahjoittaa jollekulle, joka niitä talvella jaksaa käyttää.

Nyt tuntuu siltä, että teen vaan kaikkea kivaa!

maanantai 1. heinäkuuta 2013

ETM: Hölkällä uuteen vauhtiin

N. 1,5 kuukautta on kulunut edellisestä hölkästä. Harrastelu tyssäsi keuhkoputkentulehdukseen, jonka jälkeen tuli helteet. Tällä kunnolla ei helteessä juosta. Se ei ole kivaa.

Sitten en vaan saanut itseäni liikkeelle.

Olenko herkutellut? Jjjjjjep...

Tänään iski olo, että kohta menee ns. kuppi nurin jos ei ala tossu liikkua. Pää tuntui ihan tukkoiselta. Siis ei räkätukkoiselta vaan ajatustukkoiselta.

Niin veti tämä matami lenkkarit jalkaan pitkästä aikaa ja otti suuntimaan pikku hölkälle. Tavallisen n. 500 metrin sijasta kävelin tänään pohjalle n. kilometrin, etten nyt ihan kylmiltään starttaisi. Sitten hiiiiOP!

N. 1,5 kilometrin kohdalla alkoi kutittaa reisiä ihan himona! Siis silleen miten kutittaa kun sanotaan, että alkaa veri kiertää. Ihan karsea kutina :D. Selvisin.

4 km kohdalla ajattelin, että haluan luovuttaa ja kävellä loput. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos nyt luovutan, luovutan toistekin.

5 km kohdalla alkoi ehkä loivin ja pisin ylämäki koko matkalla. Olin varma, ettei tossu vaan enää liiku! Eikä muuten meinannutkaan liikkua.

Lopulta olin jo postilaatikolla ja sain viimein kävellä viimeisen 100 metriä kotiin. Hölkkää kertyi siis n. 6km. Postilaatikolta kävellessä tuntui, etten kertakaikkisesti jaksa enää nostaa jalkoja. Ne oli ihan yhtä hyytelöä :D. Vaikka jalat oli hyytelöä niin naamalle palasi terve väri ja mieli oli aivan loistava! Kaikkensa antanut, mutta terve!


Jospa siis tästä saisin ponnistettua itseni uuteen vauhtiin. Pelkäsin kovasti, että alottaisin tänään ihan nollasta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Kunto on huono siihen verrattuna mitä se oli 1,5 kuukautta sitten (jolloin se ei myöskään hyvä ollut). Ilmeisesti joku pohjakunto on kuitenkin olemassa, koska jaksoin tuonkin matkan hölkkäillä.

Lopuksi vielä mainittakoon, että blogi on tänään ohittanut 10 000 käynnin rajan. Aivan mieletön juttu! Kiitos!


Matka muutokseen

Sisäinen levottomuus. Muutostarve. Jotain, jota en osaa määritellä. Jotain, josta en saa kiinni. Jotain, jolle en osaa tehdä mitään.

Odotan lomaa. En siksi, että kokisin nyt oloni väsyneeksi. Odotan lomaa siksi, että haluaisin tehdä jotain toisin. En vain vielä oikein itsekään tiedä mitä.

Ehkä eniten toivon, että osaisin heittäytyä hetkeen ja oikeasti unohtaa arjen kiireet. Olen jälleen kerran tämän saman asian äärellä. Kyse on ehkä ennen kaikkea henkisestä olotilasta. Kyse on siitä, että antaa itsellensä luvan olla ilman tiukkoja aikatauluja.

Minulla on vielä viisi viikkoa aikaa miettiä mistä kaikesta haluan loman ajaksi luopua? Mitä haluan tehdä toisin? Mitä haluan tilalle? Mitkä ovat ne edellytykset, joilla pääsen irti arjesta? Ehkä vastaus onkin juuri tässä. Ehkä puuttuva asia on se, että hiljentyisin kuuntelemaan itseäni.

Olen viime aikoina kokenut hetkiä, jolloin hiljennyn aivan eri tavalla kuin aiemmin tarkkailemaan erilaisia tilanteita ja niiden myötä olen saanut uusia oivalluksia. Rauha voi piillä juuri siinä hetkessä etsimättä sitä sen koommin.

Avaimet muutostarpeen tyydyttämiseen voi löytää ainoastaan omasta itsestänsä eikä mistään muualta. Loppujenlopuksi ihminen on oman elämänsä kanssa aika yksin. Tavallaan se on jopa hyvin mielenkiintoista, koska onhan kyseessä silloin aivan ainutlaatuinen matka.

Näillä pohdinnoilla siis uuteen viikkoon!