lauantai 13. heinäkuuta 2013

Elämä

Eilen istuskelin autossa, hammaslääkärin pihassa, odottamassa työni puolesta. Ruumisauto oli kontti auki ovien edessä, kaksi miestä seisoi avoimilla ovilla mustissa puvuissa.

Jonkin ajan kuluttua valkoinen arkku ilmestyi näkyviin, arkun perässä ensimmäisenä tuli iäkkäämpi mies ja hänen perässään muutama muu ihminen.

Puoliso.

Kyyneleet kohosivat silmiini. Samalla koin itseni kuin tunkeilijaksi toisten elämään vaikka paikka olikin julkinen.

Entä jos elämä päättää jo aiemmin niin, että on saatettava oma puoliso matkaan? Kuinka sellaisesta voi selvitä? Entä jos elämän saakin elää vanhaksi asti yhdessä. Kuinka ikävän voi kestää jos on viimeisenä jäljellä?

Mieleen tuli mummu ja ukki. Mummu kuoli yllättäen, ukki vain 2-3 kuukautta myöhemmin. En enää muista tarkkaa aikaa. Ukki kuoli suruun, ei jaksanut ilman mummua. Elämän halu sammui ja ukista oli pian vain kuori jäljellä. Ukki oli kuollessaan muistaakseni 86 vuotias, mummu häntä seitsemän vuotta nuorempi.

Lapsenlapset.

Yksikään isovanhempi ei ole nähnyt rippijuhliani, ylioppilasjuhlia, täysi-ikäistymistä, yhtään poikaystävää, sitä miten olen varttunut...

Vanhempi.

Entä kun itse joudun vastaavaan tilanteeseen. Edes ajatus siitä on vielä liian kipeä kannattevaksi.

Nainen istui ruumisauton pelkääjän paikalle. Oletin hänen saattavan äitiään. Kolme autoa seurasi ruumisautoa. Kourallinen rakkaansa saattajia.


Jokainen hetki elämässä on elämisen arvoinen, jokainen kipu on käytävä läpi ja jokaiseen onnen hetkeen tartuttava kaksin käsin. Kuolemaa ei saa pelätä, mutta kuitenkin se on läsnä elämässämme. Se muistuttaa meitä siitä, että elämä on lahja, jota täytyy vaalia.


Jos vain katsot kaikkea joka kuuluu elämääsi, 
kaikkea jota sinulla jo on:
 rajoittamattomasti ilmaa hengittää, 
valoa nähdä,
 musiikkia jota kuunnella, 
kirjoja joita lukea,
 tähtiä joista unelmoida, 
puita joita katsella, 
lattioita joilla tanssia, 
ystäviä joita ilahduttaa, 
vihollisia joiden kanssa ystävystyä, 
vieraita joihin tutustua, 
metsiä joissa kävellä, 
rantoja joilla kulkea, 
kallioita joille kiivetä, 
sateita jotka puhdistavat sinut, 
jokia jotka kuljettavat sinua, 
eläimiä jotka lohduttavat sinua; 
sinun täytyy myöntää 
että elämässäsi on enemmän kuin  
koskaan pystyt käyttämään.


Mutta yritä kuitenkin. 


-Mike Dooley

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti