lauantai 27. heinäkuuta 2013

Lasten suojelija

Viime aikoina olen paljonkin pohtinut työtäni lastensuojelussa. En pidä sanasta ura, mutta aion nyt silti käyttää sitä. Mielestäni se ei sovi ihmissuhdetyöhön, mutta sitähän tämä on - työura. Oma urani on saanut alkunsa tästä: "Mä en ainakaan ikinä halua työskennellä lasten kanssa". Ei siksi, etten pitäisi lapsista vaan siksi, etten vaan kokenut alaa omakseni. Edelleenkään minusta ei olisi töihin vaikkapa päiväkotiin - niin pitkälle lapsirakkauteni ei ulotu.

Yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo opintojen aikaan työllistynyt lastensuojelulaitokseen. Sillä tiellä, joskin täysin erilaisessa työpaikassa kuin tuolloinen, olen edelleen.

Olen ollut työurani aikana läski, huora, lutka, kusipää, mulkku, lehmä, sika, emakko, idiootti, ämmä, akka pahoinpitelijä ja ties mikä muu - titteleitä on melkoinen rivi ja luultavasti ette edes keksi sellaista nimitystä, jolla minua ei olisi jo kutsuttu.

Vittua olen haistanut aika monta kertaa. Minulta on uhattu repiä hiukset päästä. Turpaanikin saisin kohta.

Pelännyt en ole pitkään aikaan.

Eräs engelsmanni totesi, ettei tiennytkään suomalaisilla lapsilla olevan ongelmia, he kun ovat niin kovin kohteliaita ja hän kyseli ovatko huumeet meillä kovinkin yleisiä. Mietin hetken mitä vastaisin.

Lastensuojelun asiakkaat ovat olosuhteiden uhreja. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä heidän vanhempansakin ovat olleet olosuhteiden uhreja. Jostainhan traumatisoituminen aina saa alkunsa. Minun on vaikeaa nähdä sen ajatusmallin taakse, jossa lasta pidetään ongelmalapsina.

Monet ikäihmiset tuntuvat ajattelevan kuinka nykyajan nuoret käyttäytyvät huonosti. Miksi? Miksi nuoret käyttäytyvät huonosti? Miksi monet aikuiset käyttäytyvät huonosti? Mistä toimintamallimme tulevat ja mihin yhteiskuntamme suunta on menossa kun meillä on niin paljon enemmän "huonosti käyttäytyviä yksilöitä"? Pahoinvointi lisääntyy ja se näkyy.

Kellekään ei varmasti ole uutta, että lastensuojelun resursseja kiristetään jatkuvasti. Kunnilla ei ole varaa puuttua ongelmiin, työntekijöitä lomautetaan tai sopimukset ovat osa-aikaisia. Huostaanottoja ei pystytä tekemään, koska laitossijoitukset ovat kalliita. Perhesijoituksia suositaan, mutta perheiden ja perhekotien valvonta on huomattavasti löysempää kuin laitosten. Ymmärrettävästi sijoitus vahvasti ammatilliseen laitokseen on kalliimpi kuin perhesijoitus.

Sana laitos voi kauhistuttaa. Minä olen töissä laitoksessa. Jos tulisit pihaan ja kävelisit sisälle, et edes tietäisi tulleesi laitokseen mikäli sitä ei sinulle erikseen kerrottaisi. Toki meitä on monta aikuista eikä pysyviä vanhempia, toimisto löytyy ja muutama lukollinen kaappi. Siinäpä se. Ruoka tuoksuu, kahvi porisee ja tunnelma on kotoisa. Samojen seinien sisällä kuitenkin tehdään vahvasti ammatillista eheyttävää työtä, joka on läsnä jokaisessa arjen hetkessä.

Otsikoihin nousevat kauhukertomukset laitoksista ja valvonnan puutteesta. Suurelle yleisölle välittyvät käsitykset ilkeistä työntekijöistä ja kohtuuttomista rangaistuskäytännöistä. Totuus on, että ne ovat totuus - omalta osaltaan. Lastensuojelusta avun saaneiden tarinat päätyvät lähinnä alan omiin lehtiin sen sijaan, että suuren levikin lehdet otsikoisivat hyvästä lastensuojelutyöstä, jota on vuosia tehty lapsen hyvinvoinnin eteen.

Onnistunut työ vaatii hyvän työryhmän, herkkyyttä, jämäkkyyttä, ymmärtämystä, oikeudenmukaisuutta ja lukuisia muita ominaisuuksia. Se vaatii myös tekijältään tietyn määrän kovuutta ja taitoa suojata itsensä. Se vaatii taidon ladata omat akut, jotta on jotain mistä ammentaa traumatisoituneille, huolenpitoa vaille jääneille lapsille. Muistan kuinka kouluaikoina jo vitsailimme käsitteestä "itsereflektio", jota viljeltiin opettajien taholta jatkuvalla syötöllä. Itsereflektio tarkoittaa yksilön kykyä peilata omaa toimintaansa. Niin vain onkin, että ilman sitä ei pärjää. Ilman sitä ei voi kehittyä. Ilman kykyä itsereflektointiin ei voi tehdä tätä työtä. Se on minun mielipiteeni.

Olen onnellisessa asemassa. Saan tehdä työtä loistavassa työpaikassa ja upeassa työryhmässä, jossa jokainen on asettanut oman persoonansa työhön. Jokainen on erilainen ja kaikilla on sama tavoite - tehdä eheyttävää lastensuojelutyötä. Olemme tiimi, jossa jokainen on tärkeä. Työhaastattelussa 2,5 vuotta sitten nykyinen pomoni sanoi työryhmän tekevän työtä sydämellään ja hänelle syntyi tunne, että sopisin porukkaan. Mietin tuolloin kuulleeni tuon kliseen monta kertaa ennenkin: "Lastensuojelua sydämellä". Vasta myöhemmin ymmärsin mitä tuo lause parhaimmillaan pitää sisällään ja väitän, että meille sijoitetut lapset/nuoret tiedostavat sen myös.

Siispä vuosien varrella kuulemani haukkumasanat pyyhkiytyvät pois ja jokainen päivä on uusi. Näin on oltava, jotta tässä työssä jaksaa. On päiviä, jolloin töihin lähteminen ei huvita, mutta se kuuluu elämään. Niin kauan kuin vaaka painaa onnistumisten ja työmotivaation puolelle, ovat asiat hyvin. Niin kauan voin myös omaa jaksamistani tarjota heille, joiden kanssa työskentelen. Edes lastensuojelun työntekijöiden ei tarvitse olla yli-ihmisiä sillä olemme roolimalleja. Huonoja päiviä, hyviä päiviä, itkua ja naurua - kaikki ovat osa elämää.

Ihmisen arvo

Ihmisen arvo
hehkuu 
elämän liekissä.
Suojelen sitä 
sydämelläni
ettei
liekki sammuisi
epätoivon henkäyksiin.
- Pirjo Levo-

2 kommenttia:

  1. Tärkeää työtä teet. Varmastikin voimia vievää ja kuluttavaa ja samalla antoisaa ja palkitsevaa.

    Mukavaa viikonloppua sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Paljon tämä ottaa, mutta myös antaa :).

      Kuin myös!

      Poista