sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Pahoinvoinnista ilkivaltaan

Mammutin poltto...

Tämä on ehkä ilkivaltaa pienimmästä päästä, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen, että vastaavat uutiset lisääntyvät koko ajan.

Mikä meihin viisaisiin suomalaisiin oikein menee? En usko, että on kyse toiselle mielipahan tuottamisesta vaan ennemminkin omasta pahasta olosta, jota puretaan sitten välillisesti muihin ihmisiin. En edes pohjimmiltani usko, että tällaisen ilkivallan tekeminen tuottaa tekijälleen hyvää mieltä. Kyllä jokaisen koviksenkin sisältä löytyy herkkyyttä. On toki sairauksiksi luokiteltavia psyykkisiä ongelmia, jotka ovat sitten asia erikseen.

Toki uutisointiin vaikuttaa se, että Iltalehden kaltainen uutisointi nostaa tällaisia uutisia esille kohuotsikoilla. Mutta muutama vuosi takaperin uutisissa oli kuitenkin muitakin aiheita. Nyt kun sivut avaa, on pahoinpitelyitä, hyväksikäyttöjä, raiskauksia, perhesurmia, onnettomuuksia, rattijuopumuksia jne.. jne.

Jatkuvasti vähennetään henkilöstöä erilaisista kuntien sosiaalipalveluista. Työntekijät kaatuvat työtaakan alle ja perheet eivät saa tarvitsemaansa apua. Lapset elävät toisinaan hyvin järkyttävissäkin olosuhteissa, mutta huostaanottoihin ei ole varaa.

Väitänkö siis, että mammutin sytyttäminen on lapsen/nuoren tekosia? En. Eikä varmasti kaikki muukaan ilkivalta. Lapsista kasvaa aikuisia ja aikuiset tekevät aivan yhtälailla ilkivaltaa ja hyvinkin monessa eri muodossa.

Yleensä kun puhutaan huonoista oloista, joissa lapset elävät, syntyy mielikuva pahoinpitelystä, alkoholismista, huumeriippuvuuksista yms. Lapset ovat herkkiä, kuitenkin jokainen eri tavalla. Ruoan ja juoman puute, vanhempien tunnekylmyys, syliin ottamattomuus (joka pienelle lapselle välittyy hylkäämiskokemuksena), piikittely, kiire, liian suuret vaatimukset... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Ei kenenkään tarvitse olla yli-ihminen, joskus on kiire, ruoka-aika on hieman myöhässä, väsyttää jne. Lasten täytyy ikätasonsa mukaisesti oppia odottamaan vanhemman hetkeä, mutta aina ei voi olla liian kiire kuunnella lasta.

Lastensuojeluun päätyvät tapaukset ovat jo paljon vaikeampien haasteiden edessä kuin edellä mainitut. Kuinkahan moni lapsi kuitenkin joutuu ajattelemaan: "Miksi kukaan ei auta minua?" Lapsilla on tapana syyttää itseään asioista, jotka eivät ole heidän syytään. Tämä taas juontaa juurensa siihen, että kasvuympäristö ei ole tukenut heitä kokemaan itseään arvokkaaksi. Vanhemmilla, sukulaisilla, ystävillä, harrastuksilla jne. on valtava vaikutus tähän kokemukseen. Uskon siihen, että yksikin ihminen voi olla lapselle niin merkityksellinen, että hän alkaa löytämään rakkauden itseään kohtaan. Tuo ajatus avun puutteesta on aika lohduton... Osa lapsista selviytyy kun taas osasta kasvaa rikkinäisiä nuoria ja aikuisia. Minä pidän sitä selviytymisenä. Ei ole kyse vahvasta lapsesta, johon elämä ei jättäisi jälkiään. Minusta on kyse selviytymiskeinoista ja siitä kuinka myöhemmissä elämänvaiheissa pystyy asiat käsittelemään.

"Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta yksi ihminen voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti