tiistai 24. syyskuuta 2013

Bensakone

Joskus sitä oikein hämmästyy miten muut ihmiset näkevät piirteet minussa ennen kuin itse tajuan niitä. Kommentti: "Ei se ole mulle mitenkään yllätys." sai vastikään leukani loksahtamaan lähes maan tasalle miettiessäni minussa herääviä puolia. Oikeastaan koko tilanne eteni niin, että "minut analysoitiin" ensin lyhyellä kommentilla, piirteellä, jonka ihan vastikään olen itsessäni huomannut. Kai se vain menee niin, että joskus muut todella huomaavat meissä asioita ennen kuin ne hiipivät omaan ymmärrykseen. Mukavaa tietysti on jos piirteet ovat positiivisia ;). Ensisijaisen tärkeänä pidän sitä, että itse tunnistaa myös huonot puolensa eikä aina tarvitse odotella muilta palautetta niistä.

Tässä tapauksessa oli kyse kunnianhimosta.

"Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotain, tyypillisesti jotain mikä vaatii päättäväisyytta ja kovaa työtä, Kunnianhimon voi käsittää myös haluna ja päättäväisyytenä saavuttaa menestystä." (Ystävämme Wikipedia)

En ole aiemmin tiedostanut olevani kunnianhimoinen. En kaipaa tai halua menestystä, toki haluan tehdä hyvin sen mitä teen. Haluan kuitenkin saavuttaa jotain. Haluan laittaa itseni likoon, haastaa itseni ja nähdä työni jäljet. Teen toki työtä, jota ei voi tehdä puolihuolimattomasti. Minulta ei todellakaan puutu haasteita ja työn tuloksetkin ovat nähtävillä. Ehkä suurimpana halunani on vaikuttaa asioihin. Yhteiskunnassamme on lukuisia asioita kuitenkin ihan pielessä ja johonkin haluan joskus jättää kädenjälkeni. En puhu näkyvillä olemisesta tai mukana politiikassa olemisesta. Jotain merkitystä elämään etsin silti edelleen.

Paljon olen myös omia luonteenpiirteitäni pohtinut. Ilokseni olen myös huomannut kykeväni paljon niitä kontrolloimaankin paikoissa, joissa kontrolli on tarpeen. Luetaankohan tempperamentti luonteenpiirteeksi vai onko se joku muu ominaisuus? Ehkä se ei ole olennaista.

Eilen tuli taas pohdittua sitä miten käsittämättömän helposti provosoidun. Minut saa kiihtymään nollasta sataan parissa sekunnissa kun tietää mistä narusta nykäisee. Jos taas ei tiedä, saattaa nykäistä ihan vahingossa ;).

Viisas Wikipedia sanoo itsehillinnästä näin:

"Itsehillintä on tunteidensa hallitsemista ja tyynenä pysymistä. Joskus puhutaan itsehillinnän pettämisestä. Se tarkoittaa sitä, että ei ole onnistunut hallitsemaan tunteitaan. Perinteisiä keinoja itsehillinnän pitämiseksi on kymmeneen laskeminen tai tilanteesta poistuminen. Samuraikulttuurissa itsehillintä on melko tärkeässä asemassa."

Aina voi laskea kymmeneen, mutta paikalta poistuminen ei joka tilanteessa toimi. Olisi ehkä hieman koomista poistua paikalta vaikkapa tilanteessa, jossa tekisi mieli vääntää omaa mielipidettänsä rautalangasta kun ei koe tulleensa ymmärretyksi. Mieluummin noissa tilanteissa pohdin tilannetta siltä kannalta, mitä saan sillä aikaiseksi, jos jatkan rautalangan vääntämistä? Onko vääntäminen tarpeellista? Kykeneekö kuulija vastaanottamaan informaatiota? Onko kyse vain siitä, että haluan saada viimeisen sanan? Tietyissä tilanteissa tästäkin piirteestä on hyötyä, mutta kyllä aina kannattaa hetki harkita.

Tämä kertoo kuitenkin minusta myös ihmisenä. Menen täysillä kaikkeen mitä teen; elämän iloihin, suruihin, työhön, parisuhteeseen, onnistumisiin, epäonnistumisiin, ystävyyssuhteisiin, harrastuksiin... Kaikkeen. Puolitehoa ei ole. Koen asiat voimakkaasti niin hyvässä kuin pahassa.

Muita provosoitumiseni tuntuu toisinaan hieman huvittavan. Kieltämättä se joskus huvittaa itseänikin. Yksi poikittainen sana sopivassa kohdassa joltakulta ja olen aivan liekeissä. En totisesti ole dieselkone vaan ehdottomasti bensakone!

Näillä pohdinnoilla nenä kohti loppuviikkoa.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kriisin kourissa

Ajatukset pyörii melko vahvasti elämän ja oman tulevaisuuden ympärillä. Ajatukset naurettavasta "muka kolmenkympin kriisistä" ovat muuttuneet todeksi ja koko elämä on myllerryksessä eikä mikään muu tunnu varmalta kuin epävarma.

Minusta herää piirteitä, joita en ole uskonut edes olevan. Piirteitä, jotka kertovat kasvavasta itseluottamuksesta ja tarpeesta löytää oma tie. Piirteitä, jotka kertovat entistä enemmän rohkeuden löytämisestä. Onkin hyvin ristiriitaista, että samalla kun vahvat piirteet heräävät, ne nostavat tullessaan suuren epävarmuuden.

Minulle tämä elämänvaihe ei ole vain pohdintaa siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan vaan huomaan muuttuvani jälleen. Vahvistun entistä enemmän omien tavoitteitteni osalta ja herään siihen ajatukseen, ettei minulla ole kuin yksi elämä aikaa. Osittain muutos on hyvin pelottavaa, sillä en tiedä mitä se saa aikaan.

On raskas prosessi huomata, että kaikki tuttu ja turvallinen muuttuu epävarmaksi. Kaikki usko ja luottamus tulevaisuuteen katoaa ja on vain ajatusten sekamelska, jonka keskeltä pitäisi löytää jokin punainen lanka. Alan ymmärtää sitä ajatusta, että joskus olisi hyvä vain lähteä pois kaikesta ja olla hetki aivan yksin vain ajatustensa kanssa.

Ihmisen elämä on tavallaan hyvin yksinäistä. Muille voi puhua ajatuksista, joita päässä pyörii, mutta kokemukset ja ratkaisut ovat jokaisen henkilökohtaisia. Kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä puolestamme. On vain jaksettava pusertaa eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Suuri tuki kuitenkin ovat ystävät, jotka ovat eläneet samanlaisia tilanteita ja pystyvät kertomaan oman tarinansa.

Väkisinkin joskus tuntuu siltä, etteikö tämä jo riittäisi? Pitääkö kerta toisensa jälkeen elää jokin kriisi?

Uskon terveellä itseluottamuksella varustettujen ihmisten selviävän ikäkriiseistä hieman vähemmällä. En toki voi olla varma, sillä minulla ei ole siitä kokemusta. Kun minäkuva alkaa muuttua totaalisesti vasta aikuisena ja kadonnut itseluottamus löytyä, on se hyvin radikaali muutos oman elämän kannalta.

Mitä on odotettavissa? Miltä elämä näyttää puolenvuoden, vuoden, viiden vuoden päästä? Millainen sitten olen? Mitä muutoksia elämääni on tullut? Onko mikään oikeastaan sittenkään selvinnyt?

En tiedä. Ei ole muuta vastausta kuin: "En tiedä."

Katsoin joskus jotain muuttumisleikki -ohjelmaa, jossa epävarma ihminen vietiin rautatieasemalle huutamaan oma kurja olo pois. Miksi rautatieasemalle? Siksi, että ohi ajavista junista tuli niin kova ääni, että sai oikeasti huutaa kurkku suorana. Juuri siltä tuntuu itsestä nyt. Olisi hyvä ihan vaan huutaa niin kovaa kun ääntä lähtee. Varsinaisesti en sen usko kuitenkaan ratkaisevan mitään - ääni menisi korkeintaan käheäksi..

Ajatusten sekalaisuutta kuvastaa hyvin se, ettei kirjoituksissani ole ollut vähään aikaan selkeää logiikkaa. Tuntuu, että hypin sinne ja tänne aina sen mukaan mihin ajatus kuljettaa.

Tästä kaikesta vuodatuksesta huolimatta olen saanut elää upean viikon, johon on sisältynyt niin risteilyllä käymistä, uusiin ihmisiin tutustumista, koskenlaskua Kymijoella, mahtavan hyvää ruokaa, hauskoja hetkiä ihanien työkavereiden seurassa, rentoutumista, nollausta, syvällisiä keskusteluja ja roppakaupalla muistoja mukana kuljetettavaksi! Olen hyvin kiitollinen jokaisesta hetkestä.




tiistai 17. syyskuuta 2013

Rakkaudesta minuun

Aivan loistava kirjoitus ihmisen elosta itsensä kanssa: *klik*

Ei tuo artikkeli mielestäni koske vain parisuhdetta. Se koskee kaikkea elämää. Se koskee sitä millaisia olemme parisuhteessa, lapsina, vanhempina, ystävinä, työkavereina.

"Pysähdy aluksi itsesi äärelle ja mieti kohteletko itseäsi hyvin, armolla ja rakkaudella. Vai sätitkö ja arvosteletko mielessäsi kaiken aikaa? Tee jotain kivaa ja hyvää itsellesi joka päivä vain siksi, että olet hyvä tyyppi. Kun itsensä tuntee ja oppii pitämään itsestään, alkaa seuraavassa vaiheessa jo rakastaa itseään, Stolbow kannustaa." (lainattu kyseisestä artikkelista)

Tämän kouluttaja antaa ohjeeksi vasta eronneille. Eihän sen niin tarvitse mennä. Vaikka eläisimme parisuhteessa tai olisimme olleet jo pitkään yksin, voimme silti tehdä jotain kivaa ja hyvää joka päivä. Joka päivä on voitava arvostaa itseään. Joka päivä on hyväksyttävä se ihminen, joka peilistä katsoo. Ei kaikki aina miellytä, mutta kokonaisuus ratkaisee.

Minä en ole ihan vielä saavuttanut tuon artikkelin tasoa elämässäni. Tosin ehkä artikkelissakin on hieman ruusunpunaista ajatusmaailmaa, sillä se luo kuvan aina seesteisestä ihmisestä ja elämästä. Eikö elämään kuulu notkahdukset ja huonot päivät? Mielestäni olennaista on se, ettei kyse ole pysyvästä olotilasta. Minut ainakin väsymys tekee kovin kiukkuiseksi ja öykkäröiväksi ;). Ehkä en ole rakastanut siis itseäni riittävästi, jotta olisin suonut itselleni riittävän pitkät yöunet. Eihän tätä nyt oikein noinkaan voi ajatella ;).

On kuitenkin totta, että niinä päivinä kun en itse miellytä itseäni, en miellytä myöskään muita. Niitä päiviä on nykyisin kuitenkin vähemmän kuin ennen. Olen elänyt senkin ajan, etten pitänyt mistään siinä ihmisessä, joka peilistä katsoi. Toisinaan koen välähdyksen siitä tunteesta millaista on inhota kaikkea itsessään, mutta nyt se tunne jo väistyy nopeasti.

Ihminen peilissä. Ei ole kyse vain siitä miltä me näytämme, vaan siitä mitä me olemme.

Viime aikoina vahvoina teemoina on pyörinyt se, mitä elämältäni haluan. Kaikista mielenkiintoisinta on huomata, että ystävät eri elämänvaiheissa ja aivan eri elämäntilanteissa kuin minä, käyvät läpi näitä samoja asioita. Yhteistä on se, että kaikki tavalla tai toisella kaipaavat merkitystä elämälleen. Merkitystä sille miksi täällä ollaan ja mikä on tehtävämme. On kuitenkin ensin oltava itsekäs ja sitten vasta annettava muille. On oltava itsekäs arvostaakseen itseään ja tehtävä niitä asioita, mistä itselle tulee hyvä olo. Vasta siitä hyvästä olosta voi ammentaa muille.

Ehkäpä itseluottamus todella onkin rakkautta itseään kohtaan. Kun pystyy hyväksymään itsensä, voi rakastaa itseäsä eivätkä muiden sanat satuta. Kuten artikkelissakin todetaan:
"Oman arvonsa tuntevaan ihmiseen kohdistuva asiaton käytös tai arvostelu valuu kuin vesi hanhen selästä. Pahat sanat tai loukkaantuminen menevät sanojan puutteellisuuden piikkiin, koska ihminen tietää oman arvonsa vikoineen kaikkineen."
Tunneköyhää ihmistäkään eivät kyllä muiden sanat satuta, joten ehkä tästä ei voi vetää suoraa johtopäätöstä. Itseensä tyytyväinen ihminen ei kuitenkaan jää murehtimaan muiden sanoja eivätkä ne muserra hänen maailmaansa. Sitä voi joskus hyvinkin kuulla olevansa kusipää, mutta kuka käskee uskoa siihen?

Kun saan itseni koottua, kirjoitan teille siitä millaista on elää kun ei hyväksy itseään. Niiden tunteiden tuominen päivänvaloon on edelleen hyvin vaikeaa vaikka tilanne nyt jo on toinen. Alan kuitenkin olla siihen valmis.

Vaikka tällä hetkellä ajatukset tarpeellisuuteni kanssa ovatkin sekaisin, olen samaan aikaan onnellinen siitä, että olen suurimmaksi osaksi löytänyt oman arvoni. Ystäväni sanoi tänään miettivänsä mihin häntä oikein tarvitaan? Entä jos ajatuksen kääntäisikin toisinpäin: Mitä minä tarvitsen? Sitä, että voin löytää elämääni jotain uutta. Sitä, että voin ajatella itseäni ja tehdä asioita, joista nautin. Sitä, että voin jatkaa matkaa, jossa tärkeintä on matka eikä päämäärä (kuten viisaat sanovat).

Minä kaipaan palasia siitä millaista elämäni oli joskus. Aikaa ilman tolkutonta sosiaalisessa mediassa roikkumista. Kirjoittamista. Ystäviä nenätysten. Musiikkia. Kirjoja. Metsää. Kaikkea sitä mitä elämässäni on nyt, mutta ei riittävästi. Tarvitsen myös itseni kehittämistä. Unelmia ja saavutettavissa olevia tavotteita. Vahvistusta sille kuka minä olen ja mitä minä tältä elämältä haluan.

Pikkuhiljaa alkaa jo naurattaa. Muistan miten suhteemme alussa mies sanoi tuohtuneena, että häntä ärsyttää kun minulle kaikki aina käy. En ole kuullut tuota pitkään aikaan! Joskus olen tainnut jopa sanoa, että "sitä saa mitä tilaa" ;).

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Elämän äärellä

Viime viikolla eräänä iltana suorittaessani uutta kasvojenhoitorituaalia mietin, että tästäkö se nyt alkaa? Taas mennään vuotta lähempänä kolmeakymmentä. Tätikin oli lähettänyt silmänympärysvoiteen, onneksi sentään paketissa oli myös suklaata :D.

Onko nyt aika ruveta kaupasta katselemaan ryppyvoiteita ja lehtiä, joissa kerrotaan miten säilytään nuorena?

Katselin tuossa joku kerta töllöstä hömpänpömppää ja jotain jenkkiläistä tai brittiläistä stailausohjelmaa, jossa nuorennetaan ihmistä. Sanoivat, että oma tyyli kehittyy parikymppisenä. Entäs jos ei sitä ole löytänyt vielä melkein kolmekymppisenäkään? Haittaakse? Tai jos sitä on vähän kun kameleontti, että vaihtaa tyyliä tilanteen mukaan? Joskus huppari ja toisinaan taas neule.

Jälleen kerran mielessä velloo kysymykset siitä mitä elämältä haluaa. Mitkä ovat tavoitteet työn suhteen? Entä olenko henkilökohtaiseen elämääni tyytyväinen? Ovatko valitsemani harrastukset ne, joiden parissa halua olla? Pitäisikö opiskella? Miksi tuntuu, että jokin mättää? Mikä se jokin on?

Joskus laitan silmät kiinni ja kuvittelen millainen olisi ideaalitilanne elämässäni. Siis miten haluaisin päiväni etenevän. Sehän on jo tiedossa, ettei mikään koskaan suunnitelmien mukaan mene, mutta mielikuvat auttavat minua luomaan käsitystä vallitsevista olosuhteista ja siitä miten niitä haluaisin muuttaa.

Musiikin olen jo huomannut hieman tulleen takaisin elämään. Olen aikanaan harrastanut musiikkia (laulanut, soittanut pianoa musiikkiopistossa ja kokeillut vuoden verran poikkihuiluakin) paljonkin ja se on ollut elämässäni aina läsnä. Edelleen nautin musiikista paljon, mutta jotenkin se on vain kadonnut. Olen joskus aiemminkin sitä miettinyt, mutta ehkä tämä yltiösosiaalinen työkin saa aikaan sen, että kotona nauttii hiljaisuudesta. Tälläkin kortilla on kääntöpuolensa. Nyt kun työssä on raskaampaa, huomaan matkalla luukuttavani metallimusiikkia niin, että en kuule edes omia ajatuksiani. Kotona voi sitten pysähtyä hiljaisuuden äärelle kun ajatukset on kylvetty tuon reilun 40 kilometrin matkalle... Minähän siis myös rakastan iskelmämusiikkia, joten musiikista on moneksi ;).

On tärkeää löytää elämässä niitä asioita, jotka auttavat ja tuovat nollausta. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä merkityksellisemmäksi asiat muuttuvat. Elämänkokemuksen karttuessa asioihin myös reagoi eri tavoin ja ehkä eri vakavuudellakin kuin aiemmin. Olenko siis muuttumassa vakavaksi? Ehei - pois se ajatus minusta ;).

Taas eräänä iltana istuessani katsomassa tähtitaivasta, mietin miten mahdottoman pieni ihminen on tämän taivaan alla. Mietin vain sitä miten pieni olematon piste olen taivaalta katsottuna. Sitä kauhistelee miten kohta on kolmekymmentä, mutta oikeasti ei edes välittäisi olla nuorempi. Minä en ainakaan välittäisi. Tämä on ihan hyvä näin. Toki joskus hirvittää se miten nopeasti aika kulkee eikä sitä pysäyttääkään voi. Meidän elämä täällä on yksi ohikiitävä hetki ja siksi siitä pitäisi nauttia.

Kohtalo - toiset uskovat siihen ja toiset eivät. Minä uskon. On asioita, joihin voimme vaikuttaa, mutta myös niitä, jotka tapahtuvat - halusimme tai emme. Voimme päätöksillämme tiettyyn pisteeseen asti ohjata elämän suuntaa, mutta ei tämä elämä kuitenkaan meidän käsissämme ole. Hyvä on kuitenkin pysähtyä toisinaan miettimään elämäänsä. Pysähtyä elämän äärelle.

Suunnatonta kiitollisuutta tällä hetkellä koen siitä, että olen saanut elämääni ihmisiä, jotka kokevat asiat merkityksellisinä. Ihmisiä, jotka pysähtyvät miettimään sitä ja jakavat ajatuksiaan kanssani. Joskus oikein hämmästyn miten onnekas olen kun kaiken epävarmuuden ja elämässä rämpimisen jälkeen olen muuttunut ihmiseksi, jota arvostetaan (huh, vieläkin sitä on vähän vaikeaa sanoa ääneen). Olen saanut elämääni upeita ihmisiä ja ansainnut myös heidän rehellisyytensä sekä luottamuksensa.

Äidin tuomien kukkien myötä toivotan voimia loppuviikkoon!