tiistai 17. syyskuuta 2013

Rakkaudesta minuun

Aivan loistava kirjoitus ihmisen elosta itsensä kanssa: *klik*

Ei tuo artikkeli mielestäni koske vain parisuhdetta. Se koskee kaikkea elämää. Se koskee sitä millaisia olemme parisuhteessa, lapsina, vanhempina, ystävinä, työkavereina.

"Pysähdy aluksi itsesi äärelle ja mieti kohteletko itseäsi hyvin, armolla ja rakkaudella. Vai sätitkö ja arvosteletko mielessäsi kaiken aikaa? Tee jotain kivaa ja hyvää itsellesi joka päivä vain siksi, että olet hyvä tyyppi. Kun itsensä tuntee ja oppii pitämään itsestään, alkaa seuraavassa vaiheessa jo rakastaa itseään, Stolbow kannustaa." (lainattu kyseisestä artikkelista)

Tämän kouluttaja antaa ohjeeksi vasta eronneille. Eihän sen niin tarvitse mennä. Vaikka eläisimme parisuhteessa tai olisimme olleet jo pitkään yksin, voimme silti tehdä jotain kivaa ja hyvää joka päivä. Joka päivä on voitava arvostaa itseään. Joka päivä on hyväksyttävä se ihminen, joka peilistä katsoo. Ei kaikki aina miellytä, mutta kokonaisuus ratkaisee.

Minä en ole ihan vielä saavuttanut tuon artikkelin tasoa elämässäni. Tosin ehkä artikkelissakin on hieman ruusunpunaista ajatusmaailmaa, sillä se luo kuvan aina seesteisestä ihmisestä ja elämästä. Eikö elämään kuulu notkahdukset ja huonot päivät? Mielestäni olennaista on se, ettei kyse ole pysyvästä olotilasta. Minut ainakin väsymys tekee kovin kiukkuiseksi ja öykkäröiväksi ;). Ehkä en ole rakastanut siis itseäni riittävästi, jotta olisin suonut itselleni riittävän pitkät yöunet. Eihän tätä nyt oikein noinkaan voi ajatella ;).

On kuitenkin totta, että niinä päivinä kun en itse miellytä itseäni, en miellytä myöskään muita. Niitä päiviä on nykyisin kuitenkin vähemmän kuin ennen. Olen elänyt senkin ajan, etten pitänyt mistään siinä ihmisessä, joka peilistä katsoi. Toisinaan koen välähdyksen siitä tunteesta millaista on inhota kaikkea itsessään, mutta nyt se tunne jo väistyy nopeasti.

Ihminen peilissä. Ei ole kyse vain siitä miltä me näytämme, vaan siitä mitä me olemme.

Viime aikoina vahvoina teemoina on pyörinyt se, mitä elämältäni haluan. Kaikista mielenkiintoisinta on huomata, että ystävät eri elämänvaiheissa ja aivan eri elämäntilanteissa kuin minä, käyvät läpi näitä samoja asioita. Yhteistä on se, että kaikki tavalla tai toisella kaipaavat merkitystä elämälleen. Merkitystä sille miksi täällä ollaan ja mikä on tehtävämme. On kuitenkin ensin oltava itsekäs ja sitten vasta annettava muille. On oltava itsekäs arvostaakseen itseään ja tehtävä niitä asioita, mistä itselle tulee hyvä olo. Vasta siitä hyvästä olosta voi ammentaa muille.

Ehkäpä itseluottamus todella onkin rakkautta itseään kohtaan. Kun pystyy hyväksymään itsensä, voi rakastaa itseäsä eivätkä muiden sanat satuta. Kuten artikkelissakin todetaan:
"Oman arvonsa tuntevaan ihmiseen kohdistuva asiaton käytös tai arvostelu valuu kuin vesi hanhen selästä. Pahat sanat tai loukkaantuminen menevät sanojan puutteellisuuden piikkiin, koska ihminen tietää oman arvonsa vikoineen kaikkineen."
Tunneköyhää ihmistäkään eivät kyllä muiden sanat satuta, joten ehkä tästä ei voi vetää suoraa johtopäätöstä. Itseensä tyytyväinen ihminen ei kuitenkaan jää murehtimaan muiden sanoja eivätkä ne muserra hänen maailmaansa. Sitä voi joskus hyvinkin kuulla olevansa kusipää, mutta kuka käskee uskoa siihen?

Kun saan itseni koottua, kirjoitan teille siitä millaista on elää kun ei hyväksy itseään. Niiden tunteiden tuominen päivänvaloon on edelleen hyvin vaikeaa vaikka tilanne nyt jo on toinen. Alan kuitenkin olla siihen valmis.

Vaikka tällä hetkellä ajatukset tarpeellisuuteni kanssa ovatkin sekaisin, olen samaan aikaan onnellinen siitä, että olen suurimmaksi osaksi löytänyt oman arvoni. Ystäväni sanoi tänään miettivänsä mihin häntä oikein tarvitaan? Entä jos ajatuksen kääntäisikin toisinpäin: Mitä minä tarvitsen? Sitä, että voin löytää elämääni jotain uutta. Sitä, että voin ajatella itseäni ja tehdä asioita, joista nautin. Sitä, että voin jatkaa matkaa, jossa tärkeintä on matka eikä päämäärä (kuten viisaat sanovat).

Minä kaipaan palasia siitä millaista elämäni oli joskus. Aikaa ilman tolkutonta sosiaalisessa mediassa roikkumista. Kirjoittamista. Ystäviä nenätysten. Musiikkia. Kirjoja. Metsää. Kaikkea sitä mitä elämässäni on nyt, mutta ei riittävästi. Tarvitsen myös itseni kehittämistä. Unelmia ja saavutettavissa olevia tavotteita. Vahvistusta sille kuka minä olen ja mitä minä tältä elämältä haluan.

Pikkuhiljaa alkaa jo naurattaa. Muistan miten suhteemme alussa mies sanoi tuohtuneena, että häntä ärsyttää kun minulle kaikki aina käy. En ole kuullut tuota pitkään aikaan! Joskus olen tainnut jopa sanoa, että "sitä saa mitä tilaa" ;).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti