perjantai 25. lokakuuta 2013

Mahdollinen muutos

"Kun jokin lisääntyy, joltakin muulta vähenee tila. Se, mihin keskitymme, muodostuu todellisuudeksemme." Kurttila ym. 2010

Jokin aika sitten selasin koulutukseen liittyvän tehtävän puitteissa vanhoja valokuvia mm. 2000-luvun alkupuolelta. Yhteistä kuville oli iloton katse, tietynlainen tyhjyys. Silmät ovat sielun peili. Uskon siihen täysin. Vaikka olisin ollut kuvissa näennäisen iloinen, silmistäni näkyy se, ettei minun ole hyvä olla. Jos olen kuvissa vakava, olen todella vakava.

Kuulin vastikään, että ihminen voi muuttaa käytöstään, mutta ihminen itsessään ei voi muuttua.

Olen eri mieltä.

Jokainen meistä syntyy tietynlaisella geeniperimällä varustettuna. Kasvatus, elämänkokemukset, sosiaaliset suhteet ja lukuisat muut asiat kuitenkin muokkaavat meistä sellaisia kuin aikuisena olemme. Toimintamallimme muodostuvat sen mukaan millaisina itsemme näemme. Uskon myös siihen, että kohtelemme toisia sen mukaan kuinka hyvin olemme itsemme hyväksyneet.

Minun on mahdotonta uskoa siihen, ettei ihminen voi muuttua. Sehän tarkottaisi sitä, että olemme juuri sitä millaiseksi ympäristö on meidät luonut - vailla vaikutusmahdollisuutta omaan elämään. Olosuhteiden vankeja.

Jos katson kuvaani kymmenen vuoden takaa tai katson kuvaani nyt, nään erilaisen ihmisen.

Persoonallisuutta on kuvattu mielestäni aika hyvin Suomen Mielenterveysseuran sivuilla. Olen ollut minä koko elämäni ajan, perusta on pysynyt samana - se ei ole muuttunut. Vanhempani, sisarukset (vanhempien edellisistä liitoista), lapsuudenkoti, harrastukset, kotikunta... Kaikki ne ovat pysyneet samana. Muistot ovat pysyneet samana.

Minäkuvani on muuttunut merkittävästi. Jälleen kerran koen merkityksellisimpänä asiana arvostuksen itseäni kohtaan, rohkeuden seisoa omilla jaloillani. Tiedän olevani monelle ihmiselle tärkeä enkä enää epäile olemassaoloni syytä. Siitäkin huolimatta tuota edellä olevaa on vaikea sanoa ääneen. Olen tärkeä. Sen sanominen tuntuu vieläkin siltä kuin nostaisin itseni jalustalle. Kuin yrittäisin todistella oikeuttani olemassaoloon. Tärkeintä on silti tiedostaa olevansa merkityksellinen, kuuluvansa johonkin.

Oli aika, jolloin myönsin tarvitsevani muutosta. Myönsin tehneeni asioita väärin. Myönsin olleeni väärässä. Myönsin olevani rikki. Koen myöntämisen ja nöyrtymisen tärkeänä, jotta prosessi voi alkaa. On uskallettava asettaa itsensä alttiiksi sille kivulle mitä menneisyyteen katsominen tuottaa. On myös annettava itselleen anteeksi. On nähtävä mahdollisuus muutokseen. Armollisuus. Armollisuus omia virheitä kohtaan. Sen hyväksyminen, ettei mennyttä voi muuttaa.

Itsensä altiiksi asettaminen on pelottavaa. Itsensä voi joutua asettamaan alttiiksi yksin, parisuhteessa, työssä, ystävyyssuhteissa ja aivan varmasti myös vanhempana. Minulle itsensä alttiiksi asettaminen tarkoittaa syvimpien tuntojensa avaamista, niiden kuuluisien suojamuurien laskemista.

En tiedä millaisena muut ovat minut nähneet vuosia sitten. Itse näin itseni arvottomana. Luulen sen näkyneen muille ihmisenä, joka roikkuu heissä, varoo sanomisiaan, on epävarma ja hakee hyväksyntää.

Muutkin ovat huomanneet tapahtuneen muutoksen. Olen muuttunut siitä ärsyttävästä hyväksynnän hakijasta ihmiseksi, jonka läpikäymä muutosprosessi voi tuottaa hyvää muille. Olen saanut arvostusta olemalla oma itseni - asettamalla itseni alttiiksi. Minun ei olekaan tarvinnut hakea hyväksyntää vaan olen tullut hyväksytyksi itseni löytämisen myötä.

Ajatus juoksee vielä valtavalla vauhdilla, mutta tähän on hyvä lopettaa. Aika rankkaa, etten sanoisi. Jos minulta nyt joku kysyisi mitä olen kirjoittanut, en edes osaisi kertoa. Jokainen pintaa syvemmälle menevä kirjoitus on prosessi. Se alkaa jostain ja päättyy johonkin. Kaikki alun ja lopun välillä oleva on melkoista ajatuksen virtaa.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Katastrofeista itsensä löytämiseen

Kaikki  lainaukset ovat Tommy Hellstenin kirjasta Elämän paradoksit.

"Omien rajojensa äärelle joutuminen syventää elämää ja arvoja. Näin voi sanoa, että katastrofit saattavat jopa herättää meidät eloon.

Sen sijaan, että jäisi odottamaan suuria katastrofeja herätäkseen eloon, ihminen voi oppia luomaan pieniä katastrofeja, jotka pitävät hänet jatkuvasti elossa. Voi nimittäin oppia tekemään sellaisia valintoja, että ei vaivukaan horrokseen vaan pysyy hengissä."

Tästä on mielestäni kyse myös ikäkriiseissä. Pienistä katastrofeista, jotka pitävät hengissä. Minulla on krooninen tarve kehittyä. Kehittymisenkaipuuni liittyy omaan henkilökohtaiseen kehitykseen, tarpeeseen ymmärtää omaa toimintaani, tarpeeseen olla hyvä ihminen. Haluan olla hyvä ihminen itselleni ja sen myötä myös läheisilleni. Minulle hyvyys tarkoittaa sitä, että voin elää hyväksyen sen millainen olen ja mahdollisuudesta sen myötä ammentaa omastani myös muille. Tiedostan kuitenkin sen, etten luultavasti koskaan tule jäämään paikoilleni oman prosessini kanssa. On vain yksi elämä ja haluan ottaa siitä kaiken irti. En haaveile elämästä suurena ajattelijana vuorenhuipulla. Koen kuitenkin itsetuntemuksen parantavan omaa hyvinvointiani mitä suuremmissa määrin ja haluan näin ollen pitää itseni kehittämisestä kiinni.

Onpahan siis ollut taas melkoinen päivä. Aamupäivän huono ajokeli pakotti minut ja kesärenkain varustetun autoni jäämään kotiin. Vapaapäivä minulla tänään onkin, mutta olinhan taas ajatellut tehdä sitä sun tätä.

Olen aloittanut Elämän paradoksien lukemisen kauan aikaa sitten. Kauan aikaa = ehkä 1,5 vuotta sitten (?). Kirja jäi tuolloin kesken. Elämän kasvuprosessin keskellä se ei ollut kovin kevyttä luettavaa sillä prosessoin jatkuvasti lukemaani. Asioiden omaksuminen puolestaan vaatii tietynlaisen mielentilan.

Nyt tuntui siltä, että on aika jatkaa kirja loppuun ja tänään minulla oli siihen aikaa. Oli aikaa hiljentyä.

"Kun ihminen varaa itselleen säännällisesti aikaa oman syvyytensä tutkimiseen, tulee paikkaan ja aikaan, joka on varattu erityisesti hänen sisäisille asioilleen, asennoituu oman itsensä tutkimiseen, poistaa kaiken muun mikä häiritsee - silloin hän antaa näille sisäisille asioiolleen signaalin, että hän aikoo nyt pitää niitä tärkeinä ja kohdistaa niihin huomionsa. Silloin nämä sisäiset asiat heräävät eloon, ne alkavat liikkua, syntyy prosessi."

Tässä prosessissa olen nyt. Olen taas saanut uusia oivalluksia, mutta nyt ne ovat jopa minulle liian henkilökohtaisia jaettavaksi kaikille. Olen kuitenkin kohdannut asioita omassa toiminnassani ja kyennyt näkemään niiden taakse. Jälleen olen askeleen lähempänä eheytymistä. Minun on kuitenkin vielä otettava monista asioista selvää ja löydettävä selityksiä. Selitykset lisäävät ymmärrystä. Ne avaavat solmuja ja antavat avaimet toiminnan muuttamiseen.

"Ei voi löytää omaa todellista identiteettiään, ellei ensin kadota itseriittoisuuttaan ja omavoimaisuuttaan. Tällä tavoin itsensä kadottaminen johtaa itsensä löytämiseen."

On uskallettava irrottaa vanhasta saadakseen tilalle uutta. On uskallettava tunnustaa omat kipukohtansa ja oma rikkinäisyytensä ennen kuin voi luoda uutta tilalle. Ulkoisten olosuhteiden on kuitenkin oltava turvalliset, jotta voi olla valmis kohtaamaan sisäisen kivun. Omalla kohdallani edelleen pidän merkittävimpinä asioina parisuhdetta, työtä, harrastusta ja ihmissuhteita - asettamatta niitä mihinkään järjestykseen. Ne ovat kokonaisuus, kuin palapelin palat, jotka tukevat toisiaan. Jokainen on omalla tavallaan myötävaikuttanut turvallisuuteen ja mahdollistanut rohkeuden kadottaa itseni ja antanut nöyryyden löytää minut uudelleen.

Päivä päivältä pidän tästä elämästä enemmän. Päivä päivältä löydän itseni enemmän. Hyväksyn sen, etten voi muuttaa mennyttä, mutta tulevaisuuteeni voin vaikuttaa :).

Edellisessä koulutuksessa kuulin tämän kappaleen, jonka haluan kanssanne jakaa:


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Connecting people

"Ihmisen perustarve on saada osakseen koko elämänsä ajan hyväksyvää vastavuoroisuutta." (Lähde)

"Yksi ihmisen perustarve on tuntea olevansa yhteydessä toisiin." (Sama lähde kuin edellä.)

Edellä mainitut on esitetty artikkelissa, joka kertoo parisuhteesta. Minulle kuitenkin on selvää se, ettei kyse ole vain parisuhteesta. Kyse on itsensä hyväksymisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.

”Gnōthi seauton” eli "tunne itsesi" on muinaiskreikkalainen aforismi. Lausuman tulkittiin kehottavan ihmisiä ensisijaisesti tuntemaan omat rajansa ja välttämään hybristä — esimerkiksi muistamaan, että itse on vain ihminen eikä jumala. 400-luvulla eaa. lausuma sai kuitenkin uuden merkityksen: ihmisen itsensä, jokaisen sisällä olevan minän, tuntemisen. Aforismi voi laajimmillaan viitata inhimillisen käyttäytymisen, moraalin ja ajattelun ymmärtämiseen, koska oman itsen syvällinen tunteminen on myös muiden ihmisten tuntemista: Will Durantin mukaan ”itsensä tunteminen on arvokasta parhaasta päästä siksi, että sen avulla opimme tuntemaan toisia”. (Wikipedia)

Mitä oikeasti on toisen ihmisen tunteminen? Mitä on itsensä tunteminen? Omien tunteiden tunnistamista, tunnereaktioiden peilaamista muihin, vuorovaikutusta, sana, katse, empatia, ymmärrys. Minulle toisen ihmisen todellinen tunteminen ei määrity sen perusteella mitä hänestä tiedän. Se määrittyy sanattoman yhteyden perusteella. Voi hyvinkin olla ihmisiä, joista tietää paljon, mutta joita ei siltikään tunne.

Olen tällä hetkellä prosessikoulutuksessa, jossa aiheena on kiintymysuhteissa traumatisoituminen. Juuri nyt mieleeni nousee maanantaisesta koulutuksesta seuraava; kehon viesti on voimakkaampi kuin sanallinen. Siispä ihminen lukee voimakkaammin kehoa - sanoista riippumatta. Itse koenkin niin, että ihmisen luotettavuus syntyy siitä kuinka hänen sanansa ja kehonsa ovat sopusoinnussa.

Olen myös huomannut, että mitä paremmin itseni tunnen, sitä helpompaa on tulla muiden kanssa toimeen. Tietyllä tapaa olen aina ollut sosiaalinen, mutta ihmisten kanssa toimeen tuleminen on saanut aivan erilaisen näkökulman kun ymmärrystä minuuteen on tullut lisää. Samalla ystäväpiiri on muuttunut ja oleminen heidän kanssaan saanut uudenlaisen luonteen.

Täytyy kuunnella elämää ja itseänsä. Heikkoudet voi kääntää vahvuudeksi, asettaa itsensä alttiiksi ja antaa itsestään muille.

Heh.. Kun istun tässä koneella jotenkin "ZENmäisen" olemukseni kanssa, alkaa väkisinkin naurattaa. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta sataan parissa sekunnissa, provosoituu helposti ja tykittää täysillä. Ei kai sitä silti missään määritellä mitä itsestään antaminen on? Väitän, että provosoitumiseni aiheuttaa välillä muille jopa lystikkäitä tilanteita kun he tietävät mitä kohtaa kannattaa tikulla sohaista. Elämä on opettanut hallitsemaan jopa näitä piirteitä silloin kun niitä on hallittava ;).

Huomaan taas kadottaneeni punaisen langan. Ajatukseni hyppii pisteestä Ö pisteen D kautta pisteeseen K. Kaikkia aiheita ja ajatuksia on mahdotonta tumpata yhteen kirjoitukseen eikä aikaa toiselle ole. Seuraavalla kerralla olen ehkä jo unohtanut aiheet, mutta ne tulevat pätkittäin. Ajatuksia ja tekstiä ei voi pakottaa.

Olen kiitollinen. Se on tämän hetken päällimmäisin ajatus. Olen väsynyt, mutta kiitollinen. Jokaista haluan myös muistuttaa siitä, että kertokaa tärkeille ihmisille mitä he teille merkitsevät. Mikään ei ole itsestäänselvää. On asioita, joiden tiedämme olevan tietyllä tavalla, mutta kyllä silti voi toiselle tämän merkityksen kertoa. Sanoilla voi olla kuulijalleen suuri merkitys.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - vai miten se meni :).




lauantai 12. lokakuuta 2013

Kun silmäni mä auki saan

23:00 Menemme nukkumaan ja ilmoitan, ettei yksikään kello sitten soi ennen 9:30! Laitan itselleni epätyypillisesti puhelimenkin äänettömälle.

Hitsi - jäiköhän pikkukoiran luu lattialle. Täytyy käydä katsomassa, ettei isompi syö luuta.

23:22 Katson kelloa. Uni ei tule. Nousisinko ylös? En taida viitsiä.. Nukahdan jonkin ajan kuluttua.

Fläpäti.. fläpäti fläpäti... Tämä on se ääni, joka tulee kun luppakorvainen koira ravistaa korvia korvatulehduksen iskiessä. Harvinaisen rasittava ääni kun se tunkeutuu unen läpi. Hetken kuuntelen ja toivon, että tilanne rauhoittuisi kuin itsestään vaikka tiedän, ettei niin käy.

6:10 Nousen ylös ja laitan koiralle korvatippoja. Ei se mitään. On vielä rutkasti aikaa nukkua, koska on vapaapäivä eikä ole talliaamua.

Täytyy putsata grilli tänään talvivarastoon.. Vähän on jäänyt roikkumaan.. Ja imuroida.. Niitä suppiksiakin täytyis kerätä jos meinaa.. Mutta ihan ensin mä menen lenkille! Mitähän aamupalaa sitä laittais? J oli tainnut ostaa pekonia. Jos sitä. Täytyy ne pyykit pestä kans. Ai joo ja siivota koirankakat pihalta. Kurkku on vähän kipeä. Toivottavasti ei tule tautia. Yhden aikaan täytyy laittaa paisti uuniin niin viideksi voisi ehtiä tallille. Jos nukkuisin päiväunet? Ai niin.. Äiti on tulossa hakemaan iskän hiekkapuhalluskypärää.

7:22 Ei tästä tule mitään - pakko nousta ylös. Pyykkikone on pyörimässä ja aurinko nousemassa. Aamupalan kanssa on pakko vielä himmailla, koska tänään on viikonlopun ainoa päivä kun ehdimme syödä yhteisen aamupalan. Huomenna täytyy taas nousta kuuden jälkeen tallille ja on 10h töitä.

Siispä huomenta! Tänään on minun viikkoni ainoa päivä, jolloin voin nukkua pitkään ja hartaasti - vanhat univelat pois.


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Syyskuu selätetty

Syyskuun ehdottomiksi kohokohdiksi nousivat risteily ystävän kanssa ja koskenlasku Kymijoella työporukan kanssa TYKY-päivänä. Molemmat ajoittuivat samalle viikolle, joten kiirettä piteli ;).

Koskenlasku oli todella mieleenpainuva kokemus! Rankkaa se ei ollut, sillä n. 11 kilometrista joella, suurin osa mentiin perämoottorilla. Kosket (joita matkalle kertyi viisi) mentiin meloen. Kuvia ymmärrettävästi ei tuolta jokseenkin märältä reissulta kertynyt ;).

Mutta se rauha ja ne maisemat! Jopa minusta tuli hiljainen ihaillessani maisemia, se kertonee ainakin minut livenä tunteville melko paljon ;). Upea kokemus, lähtisin milloin vain uudestaan.

Aivan toisella tapaa ratkiriemukas puolestaan oli risteily uudella Viking Gracella. Kuten asiaan kuuluu, lähtiessä suoritettiin pieni kaupunkikierros Amarillon ruuat mukaanlukien, istuttiin n. 3,5 tuntia linja-autossa ja päädyttiin Turkuun. Laiva irtosi satamasta 20:55 ja voi pojat meillä oli lystiä! Kun työkaveri seuraavana lauantaina erehtyi kysymään miten meni risteily, sai hän kolmen vartin luennon aiheesta :D. Oikein piti kellosta katsoa aikaa! Että terveiset vaan sinne ;).

Lyhyesti ja ytimekkäästi; olimme risteilyllä, jossa keski-ikä oli 70 vuotta, mutta tästäkin huolimatta onnistuimme tutustumaan varsin hauskoihin ihmisiin! Nautimme buffetin ruoista ja ehkä vähän juomistakin. Shoppailimme, paransimme maailmaa ja iloitsimme totaalisesta irtiotosta arkeen. Sitä tunnetta kun laiva lähti satamasta ei voi sanoin kuvailla.

"Eläkeläisristeily" oli meidän tietoinen valinta perinteisten bileristeilyjen sijasta. Grace hohti uutuuttaan ja kaikki oli ihanan siistiä.

 Tää oli niin ihana! Hytin lattiaan heijastettu - ei meinattu malttaa laittaa valoja ollenkaan :D.


 Mikä ihme nämä saaret on tappanut? Viereiset saaret olivat täysin reheviä, mutta sitten välissä nämä kaksi. Jos joku tietää niin saa kertoa.

 Kapteenin koppi. Kapteeni (kuin myös muu päällystö) kävi illan aikana esittäytymässä. Luotettavissa käsissä oltiin ;).

 Meri <3

Tuo syyskuinen viikko oli siis varsin vetinen ;). Ensin vettä merellä ja sitten joella. Vaan enpä laita pahakseni. Kyllä vesi elementtinä on aivan upea. 

Aika menee ihan käsittämättömällä vauhdilla. Olen ollut tasan kuukauden töissä loman jälkeen, syyskuu vain hävisi jonnekin ja nyt mennään jo lokakuussa. Siispä ei aikaakaan niin alkaa kevät ;).

Seuraava kuva on ihan super huono, mutta pakko oli ikkunan läpi yrittää silti. Joskus tuntuu, että sitä on aika maalla. Toissa aamuna istuin tässä samaisessa paikassa tietokoneella kun katse siirtyi tuohon talon edessä olevalle pellolle. Pari kaurista oli ohikulkumatkalla.


Takuuvarma syksyn merkki on myös kurkien, joutsenten, kanadan- ja valkoposkihanhien ylilennot. Ne tulevat keväällä ja lähtevät taas syksyllä. Joka vuosi samat reitit. Voisinpa vannoa, että sunnuntaina näin mustajoutsenen muuttomatkalla! 

Hieman kevyempi päivitys tällä kertaa, sillä viimeisimmät ovat olleet himpun verran toista maata. Taidan suunnata ulos ennen iltavuoroon lähtöä, sillä viimeinkin alkaa aurinko paistaa - on sitä jo odotettukin!