perjantai 25. lokakuuta 2013

Mahdollinen muutos

"Kun jokin lisääntyy, joltakin muulta vähenee tila. Se, mihin keskitymme, muodostuu todellisuudeksemme." Kurttila ym. 2010

Jokin aika sitten selasin koulutukseen liittyvän tehtävän puitteissa vanhoja valokuvia mm. 2000-luvun alkupuolelta. Yhteistä kuville oli iloton katse, tietynlainen tyhjyys. Silmät ovat sielun peili. Uskon siihen täysin. Vaikka olisin ollut kuvissa näennäisen iloinen, silmistäni näkyy se, ettei minun ole hyvä olla. Jos olen kuvissa vakava, olen todella vakava.

Kuulin vastikään, että ihminen voi muuttaa käytöstään, mutta ihminen itsessään ei voi muuttua.

Olen eri mieltä.

Jokainen meistä syntyy tietynlaisella geeniperimällä varustettuna. Kasvatus, elämänkokemukset, sosiaaliset suhteet ja lukuisat muut asiat kuitenkin muokkaavat meistä sellaisia kuin aikuisena olemme. Toimintamallimme muodostuvat sen mukaan millaisina itsemme näemme. Uskon myös siihen, että kohtelemme toisia sen mukaan kuinka hyvin olemme itsemme hyväksyneet.

Minun on mahdotonta uskoa siihen, ettei ihminen voi muuttua. Sehän tarkottaisi sitä, että olemme juuri sitä millaiseksi ympäristö on meidät luonut - vailla vaikutusmahdollisuutta omaan elämään. Olosuhteiden vankeja.

Jos katson kuvaani kymmenen vuoden takaa tai katson kuvaani nyt, nään erilaisen ihmisen.

Persoonallisuutta on kuvattu mielestäni aika hyvin Suomen Mielenterveysseuran sivuilla. Olen ollut minä koko elämäni ajan, perusta on pysynyt samana - se ei ole muuttunut. Vanhempani, sisarukset (vanhempien edellisistä liitoista), lapsuudenkoti, harrastukset, kotikunta... Kaikki ne ovat pysyneet samana. Muistot ovat pysyneet samana.

Minäkuvani on muuttunut merkittävästi. Jälleen kerran koen merkityksellisimpänä asiana arvostuksen itseäni kohtaan, rohkeuden seisoa omilla jaloillani. Tiedän olevani monelle ihmiselle tärkeä enkä enää epäile olemassaoloni syytä. Siitäkin huolimatta tuota edellä olevaa on vaikea sanoa ääneen. Olen tärkeä. Sen sanominen tuntuu vieläkin siltä kuin nostaisin itseni jalustalle. Kuin yrittäisin todistella oikeuttani olemassaoloon. Tärkeintä on silti tiedostaa olevansa merkityksellinen, kuuluvansa johonkin.

Oli aika, jolloin myönsin tarvitsevani muutosta. Myönsin tehneeni asioita väärin. Myönsin olleeni väärässä. Myönsin olevani rikki. Koen myöntämisen ja nöyrtymisen tärkeänä, jotta prosessi voi alkaa. On uskallettava asettaa itsensä alttiiksi sille kivulle mitä menneisyyteen katsominen tuottaa. On myös annettava itselleen anteeksi. On nähtävä mahdollisuus muutokseen. Armollisuus. Armollisuus omia virheitä kohtaan. Sen hyväksyminen, ettei mennyttä voi muuttaa.

Itsensä altiiksi asettaminen on pelottavaa. Itsensä voi joutua asettamaan alttiiksi yksin, parisuhteessa, työssä, ystävyyssuhteissa ja aivan varmasti myös vanhempana. Minulle itsensä alttiiksi asettaminen tarkoittaa syvimpien tuntojensa avaamista, niiden kuuluisien suojamuurien laskemista.

En tiedä millaisena muut ovat minut nähneet vuosia sitten. Itse näin itseni arvottomana. Luulen sen näkyneen muille ihmisenä, joka roikkuu heissä, varoo sanomisiaan, on epävarma ja hakee hyväksyntää.

Muutkin ovat huomanneet tapahtuneen muutoksen. Olen muuttunut siitä ärsyttävästä hyväksynnän hakijasta ihmiseksi, jonka läpikäymä muutosprosessi voi tuottaa hyvää muille. Olen saanut arvostusta olemalla oma itseni - asettamalla itseni alttiiksi. Minun ei olekaan tarvinnut hakea hyväksyntää vaan olen tullut hyväksytyksi itseni löytämisen myötä.

Ajatus juoksee vielä valtavalla vauhdilla, mutta tähän on hyvä lopettaa. Aika rankkaa, etten sanoisi. Jos minulta nyt joku kysyisi mitä olen kirjoittanut, en edes osaisi kertoa. Jokainen pintaa syvemmälle menevä kirjoitus on prosessi. Se alkaa jostain ja päättyy johonkin. Kaikki alun ja lopun välillä oleva on melkoista ajatuksen virtaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti