lauantai 16. marraskuuta 2013

Ainekset onnistuneeseen viikonloppuun

Joskus vaan tuntuu siltä, että viikonlopusta täytyy tulla hyvä ja juuri tänä viikonloppuna onnistuneen viikonlopun ainekset ovat kasassa.

Olin eilen töistä kotipihassa n. 22:03. Kotimatka oli hieman takkuinen sillä autoni kuskinpuolen pyyhkijä taukosi toimimasta n. 35 km ennen kotia ja ajelin pimeän sekä sateisen taipaleen hieman epävarmoin tunnelmin. Selviydyin silti kotiin. Olin edelleen sitä mieltä, että tästä viikonlopusta tulee hyvä.

Tänään olen ehtinyt ulkoilemaan jo useamman tunnin ja kohta suuntaan vielä koirien kanssa lenkille. Illalla on ohjelmassa ruokailua maailman parhaiden työkavereiden kanssa ja mahtuupa mukaan muutama siippakin, omani mukaanlukien. Mainittakoon, ettemme juuri koskaan käy missään ulkona yhdessä, joten ilta todella on harvinaista herkkua! Ei siis siksi, ettemme kestäisi toistemme seuraa vaan kun ei muutenkaan tule käytyä juuri missään - sitä ollaan niin mökkiydytty :D Kun kyseessä on ilta työkavereiden kanssa, siitä ei voi tulla muuta kuin onnistunut.

Huomenna saan kylään yhden parhaista ystävistäni pienen poikansa kanssa.

Mitä siis tarvitaan onnistuneeseen viikonloppuun? Asioita, joita en malttaisi odottaa. Asioita, joista tulee hyvä mieli. Ystäviä. Ulkoilua koirien kanssa. Hevostelua. Aurinkoa. Unta. Hyvää ruokaa. Rentoutumista.

Hieman hyvää onnea täytyy myös sekoittaa soppaan. Siispä: Puhelimeni putosi taskusta (ei pitäisi kai unohtaa vetoketjua auki?) peltoon ollessani siellä hevosen kanssa. Yritin etsiä vaan en löytänyt. Kantavalla äänelläni sitten huutelin tien toiselle puolelle talliin ystille, josko tämä voisi soittaa puhelimeeni kun pudotin sen. Palasin kohtaan, jossa puhelin oli hetkeä aiemmin vielä ollut tallella. Jossain soi. Kokeilin jo taskuanikin uudelleen, koska sointi oli aivan lähellä. Ei ollut taskussa, joten oli pakko hyväksyä se tosiasia, että pelto soi. Hypnoottisella ilmeellä tuijotinkin peltoa jalkojeni alla paikallistaakseni Chisun Yksinäisen keijun tarinan heinien seasta.

Löytyi! Joko minä tai hevoseni oli kertaalleen mennyt siitä yli - sen verran tiukkaan puhelin oli painautunut peltoon. Naarmun naarmua siinä ei kuitenkaan ollut, kiitos pehmeän pellon! Eikä siis kyse todella ole mistään iskunkestävästä puhelimesta.

Laitoin puhelimen taskuun, suljin vetoketjun ja ajattelin, ettei viikonloppu voi epäonnistua!


Kauramoponi myötä toivotan teille aurinkoista ja rentouttavaa viikonloppua :)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kasvua ihmissuhteissa

Olen jo hetken istunut tuijottaen tyhjää ruutua. Tuntuu, että ajatusten työstäminen ymmärrettävään muotoon on juuri nyt hieman haastavaa. Punainen lanka on päässä selkeänä.

Ehkä jälleen päällimmäisenä ajatuksena on se kuinka paljon olen muuttunut ja kuinka paljon sen muutoksen myötä olen saanut hyvää itselleni.

Tämä ajatuksenjuoksuni on tällä kertaa saanut alkunsa ihmissuhteista, ystävyydestä, luottamuksesta, itseluottamuksesta, itsestään antamisesta ja muutenkin siitä millaisina toiset sekä itsemme koemme.

Oli aika, jolloin koin, etten kuulunut oikein mihinkään. Yritin kuitenkin kovasti kuulua. Yritin olla sellainen kuin muut, jotta sopisin porukkaan. Sitä en kuitenkaan uskaltanut tehdä omana itsenäni, enhän edes tiennyt kuka olen. Hyväksyntä. Sitä kaipasin suunnattoman paljon. Kukapa ei kaipaisi? En oikeastaan muista tuosta ajasta paljoa. En siis muista sitä millainen olen ollut. Voisin helposti kuvitella olleeni jotain tämän artikkelin energiasyöpön kaltaista. Ei siksi, että olisin halunnut kaiken huomion tai täyttää hiljaisuuden vaan siksi, että kaipasin tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Ystäviä, jotka näkivät ulkokuoren taakse, oli muutama. Muihinkin porukoihin pääsin joskus mukaan, mutta koen olleeni se, jota ei raaskittu jättää ulkopuolellekaan.

Asiat alkoivat kuitenkin muuttua. Aiemminkin olen kirjoittanut siitä miten löysin paikkani koiratreeniporukasta. Muiden maatessa juhlahuuruja pois, minä istuin kannon nokassa koiratreeneissä.

Nyt, n. kymmenen vuotta myöhemmin, olen saanut jaettavakseni ystävän murheet. Ystävän, joka menneisyydessä oli etäinen. Ystävän, joka kiinteästi kuului eri porukkaan kuin minä. Ystävän, jonka kanssa mitään yhteistä ei ollut. Ystävän, jonka kanssa olimme "moikkaustuttuja" ja ihan kivaakin oli, mutta ei mitään erityistä tunnesidettä. Kun nyt seison omilla jaloillani, asetan itseni alttiiksi ja olen valmis antamaan itsestäni, on "moikkaustuttuus" muuttunut ystävyydeksi. Vaalin sitä ja jokaista minulle uskottua murhetta. Energiasyöpöstä on tullut merkityksellinen ihminen. Kumpikaan meistä ei olisi kymmenen vuotta sitten uskonut elämän kuljettavan meitä tähän.

Minun ei enää tarvitse olla jotain muuta kuin oikeasti olen. Toki elämän eri tilanteet, yhteisöt ym. vaativat erilaisia rooleja, mutta minä olen niiden kaikkien takana omana itsenäni. Vaikka muutun koko ajan, olen kuitenkin löytänyt itseni. Kyllähän vanhat toimintamallit ja tunnetilat toisinaan nostavat päätään, mutta ne eivät enää himmennä ajatustani nykyisestä minästäni.

Suuri kiitos on se, että ihmiset, jotka ovat joskus "tunteneet" minut, näkevät nyt muutoksen ja ennen kaikkea näkevät sen positiivisena. Sitten on vielä uudet ihmiset, jotka ovat tutustuneet minuun muutokseni jälkeen ja näkevät hyvän tyypin. Puhumattakaan siitä, ettei minun enää tarvitse olla kaikille hyvä tyyppi. Voin olla minä, ottakaa tai jättäkää ;)

"Voit unohtaa sen, kenen kanssa olet nauranut, mutta et sitä, kenen kanssa olet itkenyt." 
-tuntematon