keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosi 2014

Aina on ollut tapana palata hieman kuluneeseen vuoteen ja miettiä mitä se on tuonut tullessaan. Tämä vuosi onkin ollut melkoista muutosten aikaa.

Vuoteen 2014 startattiin pieni toukka massukyydissä.

Tammikuussa hevoseni muutti uuteen kotiin, joskin on edelleen minun omistuksessani. Tilalle tuli melkoinen tyhjyys sillä oikeastaan kaikki vapaa-aika oli kulunut tallilla. Uusi koti järjestyi kuin ihmeen kaupalla. Luulin, että joutuisin lopettamaan hevosen sen terveydellisten syiden vuoksi, mutta sain todeta, että ihmeitä edelleen tapahtuu. Tänä päivänä hevonen voi mielettömän hyvin!


Kevään mittaan osasin nauttia kiireettömistä hetkistä. Olin hyvässä kunnossa eikä raskaus ennen huhtikuuta haitannut menoa millään lailla. Elin kuitenkin niiden ajatusten keskellä, että aina jonkin asian pitäisi olla toisin. Sellainen kai ihminen on. Olen tuolloin laittanut blogiin tämän runon:

'Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole; 
sillä muista, että mitä sinulla nyt on, 
se oli kerran niiden asioiden joukossa, 
mistä vain uneksit.' 

Huhtikuussa iski parin viikon sairasloma. Sairasloma otti niin koville, että itku silmässä siitä työpaikalleni ilmoitin. Ymmärrettyäni, että on oikeasti otettava rauhallisesti, nautiskelin aika monet pihakahvit auringossa, sillä ilma sairasloman aikaan oli mitä upein!


Kevät meni nopeasti ja pian oltiinkin jo kesässä. Viimeisen työviikon tein kesäkuun alussa, siitä aloitin kesäloman ja jatkoin suoraan äitiyslomalle. Juhannuksena kotiutui vuosien haave - digijärkkäri! Aikaa kuvaamiseen ei ole ollut niin paljon kuin olisin toivonut, mutta kamera ei onneksi mene vanhaksi ;)


Kesä meni valtavaa palloa mukana raahaten. Tästä kuvasta kesti vielä n. kuusi viikkoa siihen kun neiti saapui maailmaan. Heinäkuun aikana makasin sohvalla niin paljon, etten ikinä ole maannut! Tuuletin hörskötti ilmavirtaa suoraan minua kohti ja toivoin joka päivä helteiden jo pian loppuvan. Koko heinäkuu yhtä hellettä. 


Elokuussa turhautuminen alkoi todenteolla iskeä! Päivän huippuhetkiä saattoi olla käyminen R-kioskilla tai autoajelu lähimaisemissa. Suurin osa synnytyksistä käynnistyy yöllä. Ai että otti päähän joka ikinen aamu kun lähtöä ei ollut tullut. Puistakin alkoi jo pudota lehdet jatkuvan kuivuuden seurauksena. Ne olivat yhtä kyllästyineitä olotilaansa kuin minä!

22.8. 02:00 kaikki muuttui.



Enää mikään ei ole kuten ennen. Pienet asiat, jotka joskus ärsyttivät, ovat menettäneet merkityksensä sillä niiden tilalla on jotain paljon merkityksellisempää. Oman elämän arvostus on kasvanut paljon aiempaa suuremmaksi. Siinä missä ennen pelkäsi vain oman läheisen menetystä, toivoo entistäkin enemmän, että saisi itse terveenä elää elämää yhdessä perheen kanssa ja nähdä lapsensa varttuvan. 

Lokakuussa palasin jälleen hevosen selkään kun eteen tipahti uusi (ei oma) hevosystävä. Tippa silmässä halasin hevosta ensimmäisen ratsastuksen jälkeen. En lainkaan ollut tajunnut kuinka kovin kaipasin harrastusta. Sen parissa löydän aina itseni. En ole vain äiti.

Loppuvuosi on kulunut käsittämättömän nopeasti. Olen nauttinut siitä, että saan olla kotona lapsen kanssa. Pienen ihmisen kehityksen seuraaminen on valtavan kiehtovaa ja aika saa todellakin siivet selkäänsä. Paljon me ollaan liikuttu paikasta toiseen, mutta aikaa on ollut myös kotona rauhoittumiseen.

Vuosi 2015 tuskin pystyy tarjoamaan samanlaisia mullistuksia kuin 2014 on tuonut tullessaan. Eikä toki ole tarpeenkaan ;)

Ensi vuonna toivottavasti kuitenkin muutamme ja heinäkuussa pitäisi myös hypätä työelämään. Kiitos joustavan työnantajan, paluu tapahtuu lyhennetyllä työajalla eikä tytön tarvitse vielä mennä hoitoon. En halua vielä uhrata liikaa ajatuksia työelämälle. Puoli vuotta saan vielä olla täysin kotona ja aion ottaa siitä ilon irti.

Ystäviä, sukulaisia, hyviä hetkiä, uusia tuttavuuksia, iloa ja huolta. Kaikkea on mahtunut vuoteen. Miten toivonkaan, että ensi vuosi toisi meille kaikille hyvää tullessaan. Ei huonolta koskaan välttyä voi, mutta enemmän saisi vaakakupissa olla hyvää <3

Kaikkea hyvää vuodelle 2015 ja kiitos teille, että olette pysyneet matkassa mukana!

maanantai 29. joulukuuta 2014

Pienet joulumaistiaiset :)

 On syöty ja sukuloitu... Pukkia ei näkynyt, mutta tontut olivat käyneet. Kohti uutta vuotta siis. Viime vuoden vaihteessa tuli mietittyä kuinka erilainen tästä vuodesta on tulossa. Niin siitä tulikin <3

Nyt kuitenkin pienet joulukuvaelmat.

 



 Lahjaan tutustumista hieman lähemmin...

Tapaninpäivänä isin lepohetki...

 ...rinsessan nukkuessa.




maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulua kohti

Ikinä ei ole joulu tullut näin nopeasti! Ihan oikeasti on vaikeaa edes ymmärtää, että jouluaatto on ylihuomenna. Me vietämme sitä ensimmäistä kertaa oikeasti perheenä. Joulu sisältää sukulointia sekä ajan viettoa ihan vain oman perheen kesken. Vielä pitäisi ehtiä kauppaan ja laittaa kotona luuttu heilumaan. Tällä kertaa on hyvä syy lykätä siivous huomiselle, sillä ostin vääriä pölypusseja imuriin. Siis miten vaikeaa se voi olla vaikka mukana oli imurin merkki ja malli? En käsitä!

Lunta ja pakkasta on tullut odoteltua jo tovi. Pimeys ja märkyys on ollut suorastaan ahdistavaa. Kun se on yhdistetty univelkoihin on tuloksena ollut jokseenkin hitaalla käyvä äiti-ihminen. Käynnistyminen on hidasta, mutta vauhtiin pääsyn jälkeen toimitakykyäkin löytyy. Kieltämättä on tullut ihmeteltyä sitä miten paljon hormonit ihmistä auttavat. Normaalitilanteessa ei oikeasti enää pystyisi toimimaan tällaisella valvomisella. Kaikenlisäksi meidän neiti on ollut todella hyvä nukkuja, joten väsymykseni ei varmasti ole pahimmasta päästä. Nyt kun on alla muutama superhuono yö, tuntuu siltä, että maailma kaatuu... Jaksaa jaksaa!

Joulupukkia ei taideta vielä tänä jouluna nähdä, menköön kiireisimpien luo ;) Jospa kuitenkin ensi jouluna ehtisi meilläkin piipahtaa.

Syksy on ollut myös oivalluksien ja itsensä ylittämisen aikaa. Minulta kysyttiin vasta tuntuuko, että äitiys sopii minulle? Naureskellen vastasin, että tässä kohtaa on paha enää peruuttaa tilausta ja todeta, etten tykkääkään tästä jutusta. Oikeasti kysymys oli hyvä. Nautin elämästäni ja siitä, että pieni ihminen on tullut meidän arkeamme rikastuttamaan. Onhan tosiasia, että joskus väsyttää enemmän ja joskus vähemmän. On silti helpottavaa huomata, että en ole vain äiti vaan olen myös vanha oma itseni. Vaikka lapsi on muuttanut minua paljon, koen tärkeäksi pitää kiinni myös siitä identiteetistä, joka minulla oli ennen lapsen syntymää. Perusolemukseni löydän tallilla, hevosten parissa. Siellä olen hetken vain minä - ilman äitiyttä. Tallilla lataan omat akkuni ja ajattelen vain omaa hyvinvointiani. Kuinka usein sitten käyn hevostelemassa? Kerran viikossa - tällä viikolla jopa kaksi ;)

Hiljaisuutta olen myös oppinut arvostaman eri tavalla. On aika tyypillistä, että meillä soi lastenlaulut, tyttö pitää omaa elämäänsä, minä höpötän viihdyttääkseni häntä, koirat järjestävät elämää yms. Tällä hetkellä ainoat kuuluvat äänet ovat näppiksen naputus sekä itkuhälyttimen kohina. Tyttö on unilla ja koiratkin nukkuvat. Ihana rauha!

En silti vaihtaisi mitään pois. En väsymystä, ääntä, itkua, naurua, jatkuvasti käyviä kodinkoneita, lastenlauluja... En mitään. Sitä voi vain ihmetellä miten hiljainen on koti ollut ennen lasta.

Joulun ajaksi aion myös sulkea sosiaalisen median ja asettua perheen pariin ilman älypuhelimen räpellystä. Tietokonetta en nykyisin avaa edes päivittäin, mutta tuota puhelinta vain on niin älyttömän helppo ihan vain vilkaista.

Toivottavasti jokainen saa näköisensä joulun <3


tiistai 2. joulukuuta 2014

Kun väsymys iskee

Olen kokenut vauvaperheen arjen yleisesti ottaen helpoksi siitäkin huolimatta, etten ole ehtinyt tänne kirjoittamaan ;) Kokonaiset yöt ovat vain kaukainen muisto, mutta hormoonit suojaavat heräämisten raskaudelta...

Sunnuntaina oli kuitenkin pakko tunnustaa tosiasiat kun tapahtui hetkellinen putoaminen väsymykseen.

Viikonloppu oli melko hektinen ja omat lepotauot katosivat erinäisten pakollisten hommien alle. Siihen kaupanpäälliseksi oma keuhkoputkentulehdus ja tytön perjantaina saamat rokotukset muuttivat yötkin tavallista katkonaisemmiksi. Jotta en olisi päässyt liian helpolla, päätti tyttö asiaankuuluvasti suorittaa hieman tiheämpää tankkausta aamuöisin. Pahimmillaan siis yskin alkuyön ja imetin aamuyön. Oman sairastelun takia eivät vaunulenkit saati hevosteluhetket onnistuneet ja sunnuntaina tuntui siltä, että vessa oli kaukaisin paikka missä olin käynyt ilman lasta.

Sunnuntaina alkuillasta isäntä lähti ihan luvan kanssa pihan perälle harrasteidensa pariin ja itse jäin viihdyttämään lasta. Vajaan parin tunnin kuluttua istuin lattialla kränäävän lapsen kanssa ja tajusin, että nyt en jaksa. Soitin miehelle ja äänestä taisi tuo ymmärtää, ettei tavanomainen "tulen kohta kun saan tavarat kasaan" riitä. 5 min ja isukki porhalsi ovesta sisälle, vaihtoi vaatteet ja otti lapsen viihdytettäväksi.

Mitä minä tein? Vuodatin parin minuutin väsymysitkut, lulin 10min heppalehteä makuuhuoneessa suljetun oven takana, ruokin lapsen ja suuntasin suihkuun. Tunsin olevani kuin uudesti syntynyt kulutettuani suihkussa niin kauan aikaa, että ehdin jopa hankkiutua eroon jalkojani lämmittävistä pian letillekin taipuvista säärikarvoistani. Tulin suihkusta ja totesin, että taas jaksaa painaa!


Koin suunnatonta kiitollisuutta siitä, että minulla on toinen ihminen jakamassa arjen. Sain noottia siitä, etten soittanut aiemmin. Kerroin väsymyksen iskeneen yhtäkkiä. Olin sitä ennen viettänyt varsin mukavia hetkiä tytön kanssa lueskellen, joululauluja lauleskellen ja lelujen värejä ihmetellen. Väsymykseni tuli yhtäkkiä ja heijastui heti myös tytön olemiseen.

Omasta jaksamisestaan on huolehdittava oli kyse sitten vauva-arjesta, työstä tai muista elämän kuormittavista asioista. Itseään ei pidä laiminlyödä. Toki tulee tilanteita, jolloin on venyttävä normaalia enemmän, mutta kun taas tilanne on otollinen, on otettava itselleen aikaa. Hurjana äitinä aionkin tällä viikolla mennä oikein kaksi kertaa ratsastamaan! Toisen ratsastuksen toki olen suunnitellut siten, että tyttö on sillä aikaa päiväunilla sillä rajansa on sillä oman ajan tarpeellakin ;)

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Sanatonta palautetta

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, että opinnoilla, työllä ja työyhteisöllä on ollut valtavan suuri merkitys itseluottamukseni kasvamisessa. Olen rakentanut työminän ja saanut palautetta, joka on vahvistanut uskoani siihen, että olen hyvä työssäni. Työminä kiinnittyy samaan persoonaan kuin siviiliminä. Monen asian summana on näin ollen siviiliminäkin vahvistunut. Tänä päivänä voin todeta itseluottamukseni olevan aivan eri tasolla kuin joskus ennen.

Jokainen silti kaipaa palautetta. Tai ehkä ei jokainen? Minä ainakin kaipaan. Tällä hetkellä kuitenkin palaute on sanatonta. Se on pikkuihmisen hymy tai itkun loppuminen - tyytyväinen lapsi. Palautehan on tällöin maailman parasta.

Siitä huolimatta tulee välillä monttuja, jolloin kaipaa sanallista palautetta. Sitä ei kuitenkaan kukaan ole antamassa vaan on oikeasti selvittävä päivät itsekseen ja kerrottava itselleen, että hyvin menee! Silti kuitenkaan päivät eivät tunnu selviytymiseltä vaan rullaavat eteenpäin omalla painollaan. Hyvin harvoin tulee tunnetta omasta riittämättömyydestä. Joskus senkin joutuu silti käymään läpi.

Olen vasta aivan uudella tavalla tajunnut sen kuinka paljon lapsen saaminen vaikuttaa itseluottamukseen. Kyse on erityisesti siitä miten paljon on uskallettava luottaa itseensä ja kykyynsä lukea lapsen sanattomia viestejä. Tässä kohtaa ei tietenkään pidä unohtaa vertaistukea, jota ilman olisi kyllä todella yksin.

Välillä väistämättä käy mielessä miten mukavalta on tuntunut työnantajalta tai työryhmältä saatu palaute hyvin tehdystä työstä. Sitä on tullut liikkuneeksi omalla mukavuusalueellaan vaikka työn sisältämät tilanteet eivät aina mukavilta tunnukaan. Yhteistä työlle ja vauvan kanssa toimimiselle on pitkäjänteisyys. Lastensuojelutyössä tulokset näkyvät vasta hyvin pitkän ajan jälkeen. Ehkä vuoden päästä mekin toivottavasti voimme taputtaa itseämme olkapäälle ja onnitella vauvavuodesta. Seuraavaksi sitten esitetäänkin kysymys "Mitäs me tän taaperon kanssa tehdään?"

Huh... Kuulostaa siltä kuin kaipaisin töihin. Ehei. Tämä aika on meitä varten.

On huimaa ajatella miten pitkän matkan elämässä on kulkenut viimeisen seitsemän vuoden aikana. Seitsemän vuotta sitten muutin pois avoliitosta ja asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin. Alkoi pitkä muutoksen matka peiliin katsellen ja itsensä hyväksymistä opetellen. Ilman sitä prosessia en nyt olisi tässä missä olen. Ilman sitä ei tuntuisi siltä, että elämä on lahja ja kaiken vaalimisen arvoinen.

Todettakoon kuitenkin seuraava: Jotta tämä ei olisi vain ruusunpunaista, sisältyy vaalimiseenkin hermojen menetystä ja toisinaan turhan tulista temperamenttia ;)



maanantai 20. lokakuuta 2014

Syksyn tunnelmaa

Huh heijaa miten päivät kiiruhtavat eteenpäin! Pian ollaan jo joulussa. Tämä syksy on mennyt käsittämättömän nopeasti. Nämä sateisen harmaat päivätkään eivät harmita sillä olen saanut nauttia syksystä kauneimmillaan <3

Ironista sinänsä, että ensimmäistä kertaa syksyn ihanuutta olisi saanut ikuistettua järkkärillä vaan eipä ole ollut aikaa :D Vaunulenkeillä mukana kulkee kännykkä.

Silti haluan hieman fiilistellä kuvien muodossa.






Ulkoilua, ystäviä, aurinkoa, sadetta, onnea, itkua, ihmettelyä, rakkautta, tunnemylläkkää... Kaikkea sitä on syksy ollut. Ihana tunnerikas elämä, josta olen joka päivä kiitollinen! Kai ihminen voi olla juopunut elämästä?

Yritän opetella elämään hetkessä ja pieni tytär on siinä paras opettaja. Turhat suunnitelmat voi heittää romukoppaan sillä yleensä mikää ei mene kuten MINÄ suunnittelen. Aina pitäisi olla myös varasuunnitelma tehtynä lapsen silmin. Aikaa... Kaikkeen pitää varata aikaa.

Tämän syksyn teemana on ollut myös itseluottamus. On pakko luottaa itseensä. On yritettävä ja erehdyttävä. On toimittava täysin vieraalla alueella. Vaikka on vertaistukea, olemme silti ainoita ihmisiä kokeilemaan keinoja mikä milloinkin on hyvä. Onneksi olemme saaneet perustyytyväisen lapsen, jonka kanssa on helppoa harjoitella. Voi toista... Harjoituskappale!

Itselle tämä on valtava kasvun tie. Pelkäsin sitä kuinka olen valmis päästämään toisen ihmisen niin lähelle... Aivan iholle. Ilman suojamuuria. Pelko oli turha. Joudun haastamaan kärsivällisyyteni, uskallukseni, ymmärrykseni, itsekkyyteni - itseni kokonaisuudessaan. Suojamuuria tätä pientä ihmistä kohtaan ei kuitenkaan ole. On vain suunnaton rakkaus ja halu pitää huolta. En koe luopuneeni mistään. Tyttö on tullut osaksi meidän elämää.



Hyvää alkanutta viikkoa <3 Toivottavasti siihen sisältyy paljon parhaita hetkiä!

maanantai 6. lokakuuta 2014

Ristiäishuumaa

Teimme helpon ratkaisun ja järjestimme ristiäiset Hollolan kirkonkylällä Vanhassa pappilassa, joka on vuokrattu pitopalvelu Olkihatun käyttöön. Itsekin näin ollen saimme nauttia ristiäisistä sen sijaan, että olisimme hiki hatussa siivonneet, leiponeet, keksineet istumapaikkoja ja muuten valmistelleet päivää.

Neidin kastoi aivan ihana pappi Sirkku Laitinen ja vieraiksi olimme kutsuneet kummiperheet, isovanhemmat, isoisovanhemmat (kolme heistä on elossa), sisaruksia sekä muutaman muun läheisen sukulaisen miehen puolelta. Meidä päivästämme meidän näköisen tekivät vieraina olleet ihmiset ja koska joukosta löytyi myös musisointitaitoisia saimme kastehetken lauluihin (Ystävä sä lapsien sekä Suojelusenkeli) säestyksen. Kahvitilaisuuden alkuun isoveljeni säestyksellä hänen avopuolisonsa lauloi Juha Tapion kappaleen Kaunis ihminen. Tuon kappaleen mies laittoi levyltä soimaan kun haki meitä laitokselta. Suojelusenkeli -laulu taas on ollut aikanaan mummoni lempilaulu, jonka itse olen laulanut 10 vuotiaana mummon hautajaisissa. Siispä läpi mentiin koko elämän kiertokulku.

Päivä oli tunteikas eikä kyyneliltä vältytty.


Tyttö kastettiin vanhassa puvussani, johon vaihdoin uudet nauhat ja kastemalja oli minun. Maljan jalka on oman kummisetäni käsityötä. Kastepöydällä ollut liina on äitini tekemä.


Mitäpä sitten mieheltä? Tytön toinen nimi sekä sukunimi tulevat hänen suvustaan eli tasoissa ollaan ;)



Pöytäkukat hoksasin kuvata vasta kotona. Veimme kukat mennessämme samoin kuin kastepöydän kimpun. Voin lämmöllä suositella Hollolan kukan palveluita! Aina kun olemme kukkia tarvinneet, on mieleistä löytynyt. Puhumattakaan siitä, että kyseinen putiikki on auki myös pyhäpäivinä!

Olisi kiva fiilistellä päivää vielä hieman lisää, mutta yllättäen vaunuista alkaa jälleen käymään ähinä siihen malliin, etten pysty enää kirjoittamiseen keskittymään. Ehkä joskus ehdin palata aiheeseen :)

perjantai 26. syyskuuta 2014

Kiitollisuus

Vain pari sanaa nopeasti - enempää en ehdi, sillä työnjohtaja herää taas pian päiväuniltaan.

Haluan kuitenkin sanoa sen miten suunnattoman kiitollinen olen. Kiitollinen ihmisistä elämässä, terveestä lapsesta, ymmärtävästä puolisosta. Juuri nyt oikeastaan ihan kaikesta sillä kiitollisuus on vallitseva mielentila. Toki on asioita, joiden toivoisin menevän toisin, mutta nekin ovat osa tätä elämää.

Jaahas... Vaunuista kuuluu ääniä eli tämä todellakin jäi muutamaan sanaan ;)


maanantai 22. syyskuuta 2014

Epäonnistumisen sietäminen: Ajatuksia imetyksestä

Ensiksi pyydän anteeksi teiltä, joita aihe ei kiinnosta pätkääkään. Koen tämän kuitenkin liittyvän minuuteeni sekä äitiyteen ja yhteiskuntaan niin merkittävästi, että minun on pakko jakaa ajatukseni. Tiedän myös, etten taatusti ole ainoa asian kanssa kamppaillut.

Toiseksi. Tämä kirjoitukseni tulee pohjautumaan tunteisiin eikä järkeen. Järkeni kyllä puhuu toista kieltä, mutta tässä asiassa ei järjellä ole sijaa.

Lähtökohtaisesti koin ajatuksen imettämisestä hyvin HYVIN vieraana, jopa vastenmielisenä. Ajatus rinnoista ruoan lähteenä oli vähintäänkin kummallinen siitäkin huolimatta, että sitä vartenhan naisella rintavarustus on, että hän voisi lapsensa ruokkia. Siispä kyseessä pitäisi olla yksi maailman luonnollisimmista asioista.

Aikaa sitten kun olimme liikehälytyksen (sikiön liikkeitä ei tuntunut riittävän montaa tunnin aikana) vuoksi äitiyspoliklinikalla tarkkailussa eli ns. käyrillä, lueskelin seinältä muutaman kohdan plakaatia lapsentahtisesta imetyksestä. Synnytyssalista osastolle siirtyminen näytti nopeasti, että rinnat ovat kaikkea muuta kuin jotain erotiikkaan liittyvää; ensimmäinen kätilö tarrasi rintaan kiinni ja tyrkkäsi vauvan uudelleen ja uudelleen rinnalle. Itse olin lähinnä sivusta seuraaja. Olisikohan ennen kiinni tarraamistaan yksi ainut ihminen kysynyt sallinko hänen auttavan. Aika monta kertaa osastolla ollessa soittelin kutsukellolla apuja kun ei homma ollutkaan niin helppoa. En tosin ollut sitä helpoksi kuvitellutkaan, mutta ehkä vaikeus kuitenkin yllätti.

Alustavana kotiutumispäivänä havaittiin, että tytön paino on pudonnut melkein sallitun maksimimäärän ja ruokapunnituksessa (lapsi punnitaan ennen ja jälkeen syötön) todettiin, ettei painossa näkynyt mitään muutosta. Tyttö rupesi saamaan lisämaitoa ja minä itkin koti-ikävää.

Kotiutuessa jatkettiin lisämaidon kanssa eli korvikkeet kehiin. N. viikko kotiutumisen jälkeen luulin oman maidon riittävän ja korvikkeen käyttö purettiin. Punnitus neuvolassa pari viikkoa kotiutumisen jälkeen kertoi omaa kieltään; tytön paino oli pudonnut viikossa 5g. Tästä seurasi reilu korvikkeen lisäys, jotta paino saataisiin nousuun.

Mutta se epäonnistumisen tunne... Se oli ja on edelleen vaikeaa kestää. Äidin tärkeimmät tehtävät on läheisyys ja ravinto. Läheisyys tulee siinä paljolti samalla ravinnon kanssa. Olen itkenyt lukuisia kertoja sitä, etten pysty tähän yhteen tärkeimmistä tehtävistä kuin osittain. En pysty tuottamaan lapselleni riittävää määrää ruokaa. Tänä päivänä täysimetystä huudetaan joka tuutista ja äidinmaidon tärkeyttä korostetaan jatkuvasti. Olen saanut lukuisia hyviä neuvoja kuinka saada maidon määrä lisääntymään. Olen kuukauden ajan istunut tuntikausia tissi suussa, jotta tyttö saisi ns. lisätilausta tehtyä. Tästäkin huolimatta hän on nälkäinen ja korviketta tarvitaan. Miten kestää se, etteivät neuvot ole auttaneet? Miten hallita pelkoa, että tämänkin hetkinen maidontuotanto loppuu enkä voi edes osittaisimettää? Miten hyväksyä se, etten ole yhtään vähemmän tärkeä lapselleni vaikken pystyisikään imettämään? Olenko tehnyt jotain väärin? Onko imuote väärä? Voisinko vielä vaikuttaa asiaan itse?

Joka kerta imetän ensin pitkiäkin aikoja ennen kuin annan korviketta. Aina koen tarvetta selittää miksi kaivan pullon esille; imetän kyllä, mutta maito ei riitä. Joka kerta leimaan itseni siksi äidiksi, joka ei vaan pysty. Miten teillä on sujunut? Tosin hyvin, mutta maito ei riitä. Suurella haikeudella, osin vielä kateudellakin seuraan heitä, jotka helposti saavat maidon riittämään ja vielä muidenkin tarpeisiin. Pystyisinpä itse samaan.

Tokihan pullottelussa on se hyvä puoli, että myös isä voi osallistua lapsen syöttämiseen. Olin kuitekin ajatellut, että pullosta syötettävä olisi made by mom. Vaan sekin täytyy hyväksyä, ettei ole.

Eivät nämä viikot ole kuitenkaan pelkkää itkua ja epäonnistumista ollut. Kaikki muu imetyksen ulkopuolella sujuu hyvin. Olemme niin kiitollisia ja onnellisia tuosta pienestä ihmisestä elämässä. Totta varmasti on, että tämä tulee kasvattamaan ihmisenä enemmän kuin mikään koskaan. Onnen vastakohtana on kestettävä pettymyksiä ja sitä, ettei voi vaikuttaa kaikkeen. On oltava kiitollinen hyvistä asioista ja hiljennettävä epäonnistumisen ääni, jotta se ei vie liikaa huomiota hyviltä asioilta.

Terveisin äiti, joka yrittää olla armollinen itselleen.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Äitiyden identiteetti

Jo puolitoista viikkoa tämä aihe on pyörinyt päässä, mutta en kertakaikkisesti ole päässyt istumaan koneelle riittävän pitkäksi aikaa, jotta saisin aiheen purettua lauseiksi. Nytkin olen käynyt jo pari kertaa heiluttamassa vaunuja, jotta saisin pikkuneidin vielä hetkeksi nukkumaan - päivä kun on ollut kovin rikkonainen eikä pitkät unet ole onnistuneet. Päätös tälle kirjoitukselle voi siis tulla koska tahansa.

Minulta kyseltiin 1,5 viikkoa sitten tunnenko itseni nyt äidiksi. Olenko identiteetiltäni äiti? Tätä pohdittuani tulin tulokseen, ettei äitiys synny samalla hetkellä kuin vauva vaan äidiksi kasvetaan. Sitä taidetaan tarkoittaa kun sanotaan lasten kasvattavan vanhempiaan. Vanhemmuudessa kasvaminen jatkuu läpi elämän ja kuten muissakin asioissa, on nöyryys pidettävä mielessä myös tässä muutoksessa. On oltava riittävän nöyrä myöntääkseen, ettei osaa tai tiedä.

Koska emme ole naimisissa, saapui kotiimme kirje, jossa kissan kokoisin kirjaimin luki "AVIOLIITON ULKOPUOLELLA SYNTYNYT." Tämän seurauksena varasin lastenvalvojalle ajan, jotta voisimme mennä tunnustamaan, että olemme harrastaneet haureutta ja isi voisi myöntää oikeasti olevansa tytön isi. 8.9. pakkasin tytön turvakaukaloon ja starttasin farmarivolvon kohti kaupunkia. Kaupungissa kasasin rattaat, laitoin tytön kaukaloineen rattaisiin, muistin viime hetkellä lunastaa parkkilipun ja suuntasin kohti virastoa, jonka edessä mies jo odotteli. Siinä kävellessäni naureskelin sisäänpäin, sillä tilanne tuntui totaalisen hassulta. Olin ensimmäistä kertaa tytön kanssa ihmisten ilmoilla liikenteessä. Aiemmin olin kärrytellyt vain muiden lasten kanssa ja oli hyvin vaikea sisäistää sitä, että lapsi kaukalossa on todella minun. Päällimmäisenä oli huvittunut ajatus: Kenenkä elämä tämä oikein on? Isyyden vahvistamisen jälkeen kärryttelin lapseni jälleen autolle, pakkasin farkkuvolvon ja ajelin kaupan kautta kotiin.

Ei - en ole vielä omaksunut äitiyden identiteettiä. Toki vauvalle puhun äidistä ja äitinä. Kotona tunnen itseni äidiksi. Ymmärrän sen, että olemme tuon pienen ihmisen elämän tärkeimmät ihmiset. Toivoisin samaa ihan jokaiselle lapselle - omat vanhemmat, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa pienen elämän eteen. Muualla liikkuessa äitiyden identiteetti on kuitenkin vielä hakusessa, se vain tuntuu niin hassulta. Minäkö äiti?

Hassulta tuo ajatus on tuntunut myös joistakin ihmisistä elämässäni. Osa pystyy sanomaan asian huvittuneena ääneen, toisista huomaan sen vaikeutena suhtautua minuun. Aivan kuin oma minäni olisi tyystin kadonnut ja tilalle tullut jännittävä asia, jota kutsutaan äidiksi. Mielenkiintoista sinänsä, sillä jokaisella meistä on jonkinlainen suhtautuminen äitiyteen - onhan meistä jokaisella äiti ;)

Ymmärrän myös miksi ihmiset alkavat puhua vain lapsistaan. Päivän kohokohta saattaa olla käynti R-kioskilla tai maaseudun hurjan vilkkaan liikenteen seuraaminen. Muutoin päivä kuluu puhuen "vauvaa" ja elämä pyörii vauvan ympärillä. On kuitenkin sangen virkistävää saada puhua kuin aikuinen aikuiselle, siispä hyvät ystävät huomauttakaa jos alan lässyttää teille!

Sitten on vielä se ajatus kuuluisasta omasta ajasta, jota moni kaipaa. Tyttö tulee perjantaina neljä viikkoa ja olen tähän mennessä käynyt jopa roskakatoksella sekä anoppilan pihasaunassa ilman vauvaa. Eilen illalla olin senkin verran hurja, että kävin iltasella potkuttelemassa kickbikella koiran kanssa eli otin tehohiet kuukausien tuulettimen edessä makaamisen jäljiltä. Torstaina hyppään tuntemattomaan sillä minulla on kampaaja! Olen kuitenkin huomannut, etten kaipaa aikaa ilman vauvaa. Nautin siitä, että pääsen kotoa liikkeelle, mutta lapsi on osa meitä eikä hänen kanssaan liikkuminen ole ongelma. Omaa aikaa on myös lapsen kanssa liikkuminen kodin seinien ulkopuolelle. Toki uskon eilisen pienen hikilenkin tehneen hyvää niin minulle kuin koirallekin - psyykkisesti ja fyysisesti ;) Eiköhän siihen ole syynsä, että kickbike kaivettiin esille juuri tässä kohtaa, sillä en halua raskaudesta jääneitä kiloja osaksi äidin identiteettiä!

Kaikenkaikkiaan nautin siitä, että minulla on vain yksi merkittävä aikatauluttaja elämässä. Olen elänyt niin vauhdikkaasti ja kiinni aikatauluissa, että pysähtyminen uuden elämän äärelle on puhtaasti hyvä asia. Ei tarvitse olla tilivelvollinen menoistaa kodin ulkopuolelle ja oikeasti ensimmäistä kertaa elämä on tässä ja nyt. Kiire on päättynyt. Äiti opettelee olemaan äiti lapselleen ja ihminen ihmiselle.



"Haluaisiks pikkupurtavaa?"


"Sinä synnyit tähdenlennosta, 
horsmankukasta hennosta, 
taivaan sateenkaaresta,  
isän ja äidin haaveesta."


Psssst... Kerkisinpäs tekstin loppuun ;)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Minuutit, tunnit ja päivät kuluvat käsittämättömän nopeasti! Viikko sitten tuore isi tuli hakemaan meidät sairaalasta kotiin. Mihin tämä viikko on kadonnut? Oikeasti ei minnekään. Olen tallettanut sen sydämeeni täysin eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Ikinä ei mikään asia ole tuntunut yhtä merkitykselliseltä. Tavallaan sitä jopa pelkää, että jotain menee ohi. Etten osaa nauttia jokaisesta hetkestä. Että unohdan jotain. Ystävän sanoin: "Äidin sydän tallentaa kaiken."

Kuluneen viikon olemme olleet pääasiallisesti oman pienen perheen kesken. Teimme päätöksen (minä sitä erityisesti toivoin), että ensimmäinen viikko on meitä varten ja sitten on aika ottaa vieraita vastaan.

Kummitytön ja hänen siskonsa käden jälki koristuksissa sekä sisustuksessa tässä makoisassa tuomisessa <3

On vaikea jäsentää ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä millainen kulunut viikko on ollut. Hämmästyttävä. Ihmeellinen. Jotain ihan uutta. Väsyttävä. Arvojärjestyksen muuttava. Neiti kuitenkin on sangen tyytyväinen ja kärsivällinen tapaus.


Ihmetystä on riittänyt koko porukalla, joten omissa oloissa oleminen on varmasti tehnyt hyvää. Nelijalkainen karvakääpiö on päättänyt myös etsiskellä omaa paikkaansa uusiksi, mutta asettuu varmasti tilanteeseen ajan saatossa.



Olen miettinyt yksityisyyttämme paljon ja luulenpa, että kovin tarkkoja kuvia neidistä en tule jakamaan. Yksityisyys ja toisen suojelu on saanut aivan uuden merkityksen. Äidin vaisto on merkillinen asia kun se herää. Suojeluvietti tuota pientä kohtaan on myös hämmästyttävän voimakas. Ei näitä asioita voi järjellä selittää. Ihminenkin on vaistojensa varassa toimiva olento.

Olin ajatellut kirjoitella hieman enemmänkin, mutta pikkupomon sängystä kuuluu sen verran ähinää, että on mentävä tarkastamaan tilanne. Ei huono - pomo jo syntyessään ;)

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Haikarat on humpuukia!

Verta, hikeä ja kyyneleitä - niitä se vaati; 22.8. saapui tyttäremme maailmaan <3

Osastolla pientä katsellessa alkoi tunne vahvistua. Niin moni asia on muuttunut merkityksettömäksi eikä ole mitään tärkeämpää kuin tuo pieni ihminen, jonka eteen on valmis tekemään kaikkensa.

Ensimmäisiä ajatuksia myöhemmin lisää, nyt on mielenkiinto muualla kuin tietokoneessa :)

"Oman lapsen, pienen linnun
kannoit alla sydämen.
Nyt on onni täydellinen,
syliisi saat ottaa sen.
Tunnet käden, pienen, hennon,
tunnet posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa
kuin alku uuden elämän."


tiistai 19. elokuuta 2014

Hyvinvointia ja tulevaisuutta

Tähän päivään heräsin jälleen varsin surkeilla fiiliksillä. Turhautuminen otti vallan eikä kyyneleitä voinut estää... Päivä kului hyvinkin antisosiaalisesti eikä rakenteeltaan epäonnistunut kuivakakku yhtään auttanut asiaa. Päivä, jonka ei olisi toivonut edes alkavan.

Lenkkeilen paljon yksin (koiran/koirien kanssa), mutta tänään lähdimme sänkipelloille raikkaaseen ulkoilmaan yhdessä. Ulkoilulla on aivan mielettömän suuri vaikutus hyvinvointiini! Koira sai nauttia pelloista vapaana ja oma apea mieli vaihtui nauruun.

Ulkoilun jälkeen pakkasin miehelle huomista työpäivää varten eväät. Nyt kotona ollessa on ruokaa tullut tehtyä säännöllisesti ja viikon ruokailut mietin siten, että hän saa ruoan mukaan töihin. No... Vauvasta paljon tulee riippumaan siitä miten järjestely jatkossa toimii, mutta so far so good! Joku väittäisi hemmotteluksi sitä, että pakkaan eväät valmiiksi. Minulle kyse on siitä, että saan tekemistä ja voin olla hyödyksi. Tiedän hänen arvostavan elettä enkä koskaan ole kuullut kitinää ruoasta vaan ainoastaan kiitokset. On kiva ilahduttaa asialla, jota tietää toisen arvostavan. Ja hei - en ole kertaakaan leikannut meillä nurmikkoa tai pessyt ikkunoita vaan silti nekin hommat on tehtynä ;)

Näinköhän syksy saa ihmisillä aikaan myllerryksiä niin omassa elämässä kuin blogielämässäkin, sillä olen huomannut itseni lisäksi useammankin miettivän bloginsa kohtaloa. Olen aiemminkin yrittänyt kysellä teiltä lukijoilta millaisia toiveita teillä olisi, mutta en oikein ole saanut vastauksia. Jokin käsitys minulla toki on, mutta olisi kiva kuulla kommentteja asiaan liittyen :) En ole muuttamassa blogia pelkäksi vauvablogiksi vaan oma ajatukseni olisi edelleen monipuolisuudessa. Viime aikoina on myös ollut enemmän lyhyitä kuvapostauksia tai kertomuksia arjesta, mutta en tiedä ovatko ne teidän mieleen? Läheiseni haluan aina suojata ja siksi kirjoitankin omasta näkökulmastani miettien heidän osuutensa hyvin tarkasti.

Kertokaa ihmeessä toiveista ja ajatuksistanne! Kommenttilaatikkoon voivat jättää viestiä myöskin anonyymit/rekisteröimättömät käyttäjät :)




sunnuntai 17. elokuuta 2014

Hitaat tunnit ja pitkät päivät

Normaali raskaus kestää 38-42 viikkoa. Maaginen laskettu aika (jota ei saa tuijottaa!) on viikon 40 tultua täyteen. Ketä kiinnostaa, että normaali raskaus voi kestää vielä kaksi viikkoa pidempään ja vasta sen jälkeen mahassa matkustava asukas saa kemiallisen häätöpäätöksen mikäli ei ymmärrä itse poistua yksiöstään? Minua ei ainakaan!

Kun LA on ohitettu, jokainen mahan vierestä herätty aamu ottaa rankasti päähän. Suurin osa synnytyksistä käynnistyy yöllä ja siksi olo on illalla yhtä toiveikas kuin kaivon reunalla keikkuvalla kirveellä. Aamulla lukuisten vessareissujen ja hyljekäännösten värittämän yön jälkeen tulee mietittyä onko tässä hommassa mitään järkeä? Pitikö tähän nyt sitten ruveta?

Lomailukaan ei enää tunnu mukavalta vaan totaaliselta pakkopullalta ja töissä olisin paljon hyödyllisempi. No.. En oikeasti tässä tilassa, jossa keskivartaloni muistuttaa kuumailmapalloa ja vartalon päällä olevasta pallosta (jota pääksikin kutsutaan) nousee savu kohti yli yläilmoja. Ja jos kukaan uskaltaa sanoa: "Nauti lapsettomasta ajasta vielä kun voit." voin kertoa, että huomattavasti mieluummin jo vaihtaisin nämä odottelupäivät kiireiseen vauva-arkeen.

Vointi on hyvä. Siitä seurasi eilen pienet agilitytreenit koiran kanssa. Siis oikeasti pienet, mutta pientä koiraa treenatessa sen palkkaaminen tapahtuu melko matalalla. Matalalla toimiminen taas vaatii kumartelua. Vajaan kahdeksan kilon pakettia tuli nosteltuakin. Toiveikkaana taas vitsailin, että nyt käynnistetään synnytys! Ei käynnistetty. Tuloksena oli jälleen hemmetin kipeät liitokset ja kävelytyyli, joka on kopioitu pingviiniltä (johon rakas puolisoni minua eräänä päivänä vertasi). Sinä päivänä huumorini vielä riitti ;)

Sitten on vielä se suunnaton toive, ettei synnytystä oikeasti tarvitsisi kemiallisesti käynnistää. Koen kroppani silloin jättäneen minut pulaan. Kahden viikon sairaslomaa lukuunottamatta on koko raskausaika sujunut kuin oppikirjasta. Olen halunnut luottaa siihen, että homma toimii loppuun asti. Niinkuin lääkärikin on sanonut, parasta olisi omat supistukset. Meidän alueen sairaalassa käynnistetään viimeistään viikolla 42+2. Minun osaltani se on siis aivan loppukuusta eli tarkoittaa tolkuttoman montaa pitkää päivää. Tässä kohtaa positiivinen ajatus olisi, että kropallani on yhtä monta päivää aikaa käynnistyä itsestään, mutta kuulkaa kyllä nyt on positiivisuus kateissa!

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että viimeisten viikkojen tarkoitus on ylikypsyttää pääkoppa raskauteen, jotta olisi henkisesti valmis edessä olevaan repivään rutistukseen. Sitä kutsutaan synnytykseksi! Olen valmis! Ihan milloin vaan! Joko mennään? Haluan oman kroppani takaisin itselleni kiitos.

Loppusanoiksi todettakoon, ettei tarkoitukseni ole loukata ensimmäistäkään tahtomattaan lapsetonta ihmistä. Jokainen silloin varmasti kernaasti kokisi nämä hetket. Kuten kuitenkin äsken totesin, uskon näiden turhautumisen tunteiden liittyvän vahvasti henkiseen valmistautumiseen. Tässä vaiheessa vain on aivan kypsä! Heille, jotka eivät ole, nostan hattua todella korkealle ja kumarran syvään!


torstai 14. elokuuta 2014

Jauhopeukalon isku

Joskus aikanaan tuli leivottua paljon enemmän kuin nykyisin. Aikanaan tarkoittaa todellakin vuosia sitten! Nykyisin leipominen on hyvin satunnaista ja tapahtuu lähinnä jos on tiedossa vieraita.

Tällä viikolla olen parikin päivää hyödyntänyt jauhopeukalona keittiössä häärien. Ai mitenkä niin tapan aikaa ;) ?



Tiikerikakkuja tuli kotona asuessa itseasiassa tehtyä useinkin vaan nyt edellistä kertaa en edes muista! Mokkapalataikinan olisin voinut tehdä 1,5 kertaisena (resepti oli vieras), koska pohja jäi mun makuun vähän turhan ohueksi. Tiikerikakku puolestaan on vielä korkkaamatta, joten sitä on vaikea kommentoida mitenkään.

Toivottavasti tämä kyytiläinen ymmärtää syntyä pian, koska meidän pakastimesta loppuu tällä vauhdilla tila!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Puuhapäivä

Tänään on ollut jotenkin kovin ihana päivä! Nyt olo on väsynyt ja pelkästään hyvällä tavalla. Olen jo kauan kaivannut sitä olotilaa, joka aiheutuu päivän touhuista eikä suinkaan helteen keskellä huonosti nukutusta yöstä. Nyt se hetki on tässä ja osaan arvostaa sitä.

 
Tiedän, että näitä samannäköisiä kännykkäräpsyjä on ollut blogissa ennenkin, mutta en vain voi lakata ihailemasta saapuvaa syksyä ja sadonkorjuun aikaa.


Tähän päivään on mahtunut sosiaalisia suhteita, kyläilyä muualla, ystävän ja lasten vierailu meillä ensimmäistä kertaa (se vei vain 5,5 vuotta ;) ), nautiskelua elokuun viilenneestä säästä ja koiran pyykkäystä. Miten paljon voikaan nauttia siitä, että jaksaa tehdä tavallisia asioita!

Nyt aion suorittaa tavalliset iltarutiinit ja niiden jälkeen istahtaa tähän sohvan reunalle katsomaan töllöä. Luotan siihen, että tämä väsymys siirtyy mukanani siihen hetkeen kun painan pään tyynyyn ja suljen silmäni <3

Mukavaa iltaa ja kauniita unia!

maanantai 11. elokuuta 2014

Ilta-ajelulla

Olen viime aikoina viettänyt PALJON aikaa kotona. Kuten jo pari kertaa aiemminkin on tullut todettua, helle on pakottanut tuulettimen eteen. Eilen lähdettiin kuitenkin ilta-ajelulle ja extempore päädyttiin Vääksyn satamaan hieman käpöttelemään sekä syömään jätskit.

Kotimatkalla totesin illan olleen ihanin pitkään aikaan! Pieni arjen helmihetki <3





perjantai 8. elokuuta 2014

Pienistä hetkistä

Pienistä hetkistä on pakko koostaa näitä päiviä, jotta pää pysyy kasassa. Eniten ottaa päähän se, että kamera on seissyt lähes käyttämättömänä laukussa ihan vain siitä syystä, että helteet ovat pakottaneet tuulettimen eteen aamusta iltaan. Olinhan suunnitellut kuvaavani PALJON, koska minulla on vain aikaa. Aikaa on todellakin ollut! Aikaa olla tekemättä mitään. Olen aivan sitä mieltä, että loppuraskaus on olemassa juuri siitä syystä, että etenkin pääkoppa olisi valmis synnytykseen. Voin kertoa, että oma koppani ainakin on!

Siinä missä koppa on valmiina, kaipaa kroppa jotain fyysistä. Tiistai-iltana kun ilta viimein viileni, päätin lähteä tekemään lyhyen (2,5km), mutta reippaan kävelyn jos vain kroppa sallisi. Reippahasti kulkivat askeleet ja nautin viilenevästä illasta, kroppa ei valittanut lainkaan. Ei ennen kuin pääsin kotirapuille, joissa jalat olivat pettää alta ns. liitoskipujen vuoksi. Seuraavana yönä jokainen kyljen kääntö ja sängystä vessaan lähtö sekä takaisin sänkyyn siirtyminen saivat minut irvistämään kivusta. Note to self: Ei reippaita lenkkejä.

Eilen koitti kuitenkin illalla hetki, jolloin jopa pitkästä aikaa osasin nauttia siitä, että kyytiläinen on vielä mahassa eikä suinkaan vaunuissa.



Aamupäivällä jo bongasin puimurit pariltakin eri pellolta. Illan viilettyä oli siis pakko heti suunnata pellolle. Vuosi tätä onkin jo odotettu! Käpötellessäni kaikessa rauhassa peltoa pitkin, tunsin itseni pitkästä aikaa tyyneksi. Tajusin myös sen kuinka paljon kaipaan liikkumista ja kunnon ulkoilua. En ole koskaan ollut jumpalla käyvä himoliikkuja, mutta lenkkeilyn, ulkoilun (luen pelloilla käpöttelyn ulkoiluksi ennemmin kuin lenkkeilyksi) ja ratsastuksen yhdistelmä on kuitenkin antanut kropalle tekemistä.



Kuukauden jatkunut kuivuus on myös aiheuttanut takapihalle syksyisen ilmiön, sillä kellastuvat koivut tiputtavat lehtiään. Yötkin ovat muuttuneet pimeiksi. Muistan varsin hyvin valoisien öiden vessareissut vaan nytpä on pitänyt hankkia yövalo! Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä? Vaikka reitti makuuhuoneesta vessaan on melko yksinkertainen, ei pilkkopimeässä suunnistaminen enää huvita. Kun toinen koiristakin on musta, ei sen erottaminen varsinaisesti ole kovin helppoa.

Yöt ovat tällä hetkellä suureksi osaksi taistelua unettomuuden kanssa ja alkuyöt (alkuyön lasken tällä hetkellä alkavaksi n. klo. 00:00) menevät valvoessa. Väliin sattuu paremmin nukuttuja öitä kun väsymys käy jo niin suureksi, että uni vain voittaa. Onneksi yöt ovat sentään ruvenneet viilenemään, joten aamuyöllä saan sitten nukuttua...


Kai nyt kesässä kerran pitää pullaakin leipoa? Tuulettimen pyörittäessä lämmintä sisäilmaa päätin toissapäivänä uhmata kohtaloa ja leipoa pullaa. Varsinaisesti ajatus 30 asteisessa keittiössä uunin lämmittämisestä ei ole ollut järin houkutteleva, mutta selviydyin silti voittajana ottelusta puolen litran pullataikinaa ja kuumuutta vastaan.


Usein katse kääntyy taivaalle, joka eilen oli taas kertakaikkisen kaunis. Yritän imeä itseeni nyt tämän elokuun kauneuden ja nauttia siitä niin paljon kuin mahdollista. Vaikka vain pieninä hetkinä, sen minkä jaksan. 

Nyt on kuitenkin pakko köllähtää sohvalle, koska viime yön unissa ei tälläkään kertaa ollut kehumista. Illalla sitten vie tie jälleen sänkipellolle nauttimaan viilenevästä illasta!