keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Muutoksen kourissa

Aika monta kertaa olen blogissa käsitellyt sitä miten koen tarvitsevani muutosta. Lähestyväksi kolmenkympin kriisiksikin olen asiaa nimittänyt. Olen miettinyt pääni puhki erilaisia koulutuksia ja sitä mitä elämältäni haluan. Suunnittelin hakevani opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, suuntauksena lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukeminen. Toistaiseksi hakeminen on vielä suunnitelmissa.

Sen sijaan, että säntäilisin päättömästi ympäri miettien elämäni tarkoitusta, onkin tullut aika pysähtyä ja katsoa mitä elämällä on tarjota tässä ja nyt.

Päätökset saavat monesti aikaan muutoksia. Lähimpänä ja myös ensimmäisenä muutoksena on irrottautuminen työyhteisöstä. Viime perjantaina pötköttelin kasvohoidossa tyhy-päivänä ja kuuntelin sermin takaa kantautuvaa työkavereiden puheensorinaa. Kyyneleiden estäminen oli suorastaan työlästä vaan enhän voinut antaa niiden sotkea virkistävää ja rauhoittavaa kasvonaamiota, joka naamalleni oli levitelty. Tunneryöppy oli silti voimallinen, aika on käymässä vähiin. Puhumattakaan ystäväksi muuttuneen työkaverin silmistä lukemaani ajatusta siitä, kuinka yhteiset työvuorot pian päättyvät.

Eikä tämänkään postaaminen kyyneleittä suju.

Jo aiemmin ajattelin työnantajani käytöksen minua kohtaan muuttuneen sen jälkeen kun kerroin toistaiseksi jättäväni työryhmän. Eräänä aamuna kuitenkin tajusin työstäväni itse hylkäämistä. Hylkää ennen kuin tulet hylätyksi. Oli koittanut irrottautumisen aika. Olin alkanut muodostaa itselleni ajatuksia siitä miten muut minua kohtelevat. Työnantajani olen aina kokenut reiluna, luotettavana sekä työntekijöitään arvostavana. Juuri sellaisena kuin mielestäni hyvä esimies määritellään. Siksi ajatukset yllättivät ennen kuin tajusin niiden nousevan itsestäni.

Kenestäkään työryhmässämme oikeastaan pelkät sanat kuten työnantaja tai työkaveri eivät ole riittävän kuvaavia. Meidän porukka on paljon enemmän. Jokaisella on oma paikkansa ja kaikille on tilaa omana itsenään, kulkemassa kohti yhteistä päämärää. Kerran nousi esille seuraava kuvaus porukastamme: Pomo on selkäranka ja me olemme kylkiluut. Tuota kuvausta en ole koskaan unohtanut enkä taatusti unohda. Olen onnekas. En olisi koskaan voinut kuvitella pääseväni osaksi tällaista porukkaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan todeta jättäväni tyhjän paikan jälkeeni.

Työkavereiden lisäksi luku sinänsä on he, joiden vuoksi tätä työtä teen. Olla turvallisena aikuisena elämässä.

Miksi siis lähden? Lähdenhän silti vain toistaiseksi...

Olen ottamassa askeleen kohti jotain mistä minulla ei ole vielä mitään käsitystä.



Tätä askelta en ota yksin vaan on aika siirtyä hieman toisenlaisiin töihin.

Olen miettinyt lukuisia kertoja sitä haluanko aiheesta kirjoittaa blogissani mitään. En ole maininnut raskaudesta facebookissakaan ennen tämän kirjoituksen linkitystä Onnenpisaroiden sivuille. Päätös kirjoittamisesta syntyi sen myötä kuinka paljon kaipasin reittiä ajatusteni selvittämiseen ja muutoksen käsittelyyn. Karsastin myös ajatusta sotkea tänne vauvajuttuja, jotka ovat aivan oma maailmansa. Yritin aloittaa nimettömänä blogia, joka ei koskaan saanut tuulta allensa kirjoittamisen suhteen. Huomasin, että kun kerran olen tullut omalla nimelläni esille, en osaa enää nimettömänä kirjoittaa.

Toivoisin jatkossakin osaavani säilyttää kirjoitukset laajoina enkä vaipanvaihtovinkkejä koskevina ;)

Uskon käsiteltävää aiheen ympärillä riittävän. Tosiasia kun on, että kesälomani starttaa kesäkuun aikana ja elokuun lopussa meitä pitäisi olla kolme. Jos nämä muutokset eivät pelota, hirvitä, kauhistuta ja toisaalta aiheuta sitä positiivistakin odotusta niin eivät sitten mitkään! Yhtä aikaa haluaisin säilyttää kaiken ennallaan ja samalla tiedän, ettei mikään tule olemaan ennallaan. Vuorotellen ovat vaihdelleet harmi omista asioista luopumisesta X määräksi aikaa ja toisaalta taas tiedän olevani valmis luopumisiin. Ristiriitaisuuksia, niitä tämä aika on ollut täynnä.

Raskautta sinänsä en tule blogissa käsittelemään, koska mielestäni se on hyvin henkilökohtainen. Siksi olen halunnut pitääkin aiheen pois somesta ja muusta virtuaalimaailmasta. Olen kokenut tämän vahvasti omaksi asiaksi. Mutta tämä kaikki muu pään sekoittava muutosten vyöryminen vaatii työstämistä ja siihen on vielä hyvä hetki aikaa!

Viisaat sanovat, että kannattaa aina nukkua yksi yö päätösten päälle. Näin tein tällä kertaa ja ehkäpä julkaisen tämän eilen kirjoittamani tekstin. Yllättävän vaikeaa eikä ollenkaann helppoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti