sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Se juurtuu käteen kiinni

Maailmaa on tullut katseltua viime päivät hieman toisin silmin. Jännä miten näkemys muuttuu kun katse etsii sopivaa kuvauskohdetta. On pakko myöntää, että kuvaaminen on loistava keino unohtaa kaikki muu sillä keskittymisen tuo touhu vie täysin!

Joku kiva kuvankäsittelyohjelma olisi vielä ihan jees, koska mm. noissa alimmissa kuvissa tuo sähkötolppa on erittäin häiritsevä. Kuvankäsittelyn lisäksi tietysti moottorisahakin toimisi, mutta luulenpa, että naapurit (vaikkei niitä montaa olekaan) eivät tykkäisi hyvää. Jalustan ja kamera kanssa pitkin pihoja sinkoileva naisihminen luultavasti vielä menettelee ;)





Tätä kuvasaastetta tulee varmasti blogista löytymään jatkossakin. Hyppikää siis yli jos ette jaksa näitä ihmetellä :)

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kyllä ammattikasvattaja osaa!

Ensin siis kevyttä kuvapäivitystä ja sitten hieman toisenlaista pohdintaa ammattikasvattajan saappaista.

Löysin eräältä foorumilta vahingoniloa siitä kuinka ammattikasvattajalle oman lapsen kasvattaminen on vaikeaa. Kuka väittää, että ammattikasvattajalle muiden lasten kasvattaminen olisi sitten helppoa? Kenellä on valmiit vastaukset tai millä perusteella oletetaan ammattikasvattajien olevan jotain supernannyja, jotka ratkovat tilanteen kuin tilanteen? Eihän se niin mene.

Omalla työurallani kiitän mm. erilaisia harjoittelu- ja työpaikkoja, työkavereita ja mahdollisuutta nähdä lastensuojeluprosessia monessa eri vaiheessa. Viime vuosina suurin merkitys on kuitenkin ollut työryhmällä, jonka osana olen saanut vahvistusta omille ajatuksilleni, kritiikkiä jos olen mennyt metsään sekä mahdollisuuden oppia heiltä, jotka ovat työskennelleet traumatisoituneiden lasten/nuorten parissa huomattavasti minua kauemmin.

Olen joskus ihmetellyt ajatuksia siitä, että voisi olla hyväksi "katsella terveitä lapsia" välillä.

En ihmettele enää.

Kävin ystäväni kanssa pohdintaa mm. kiintymyssuhteesta sekä pienen lapsen hylkäämiskokemuksista. Näkemyksemme olivat hyvin erilaiset. En voinut välttyä siltä ajatukselta, että olen liian tietoinen siitä mitä hylkäämiskokemukset lapselle aiheuttavat, miten tärkeää on vuorovaikutus ja kuinka helposti traumat jatkavat siirtymistä sukupolvesta toiseen. Työssäni olen tottunut pohtimaan asioita siltä kannalta mikä voisi parhaiten tukea jo rikkoitunutta lasta. Mistä toimintamalleista hän saisi eniten tukea omassa eheytymisessään? Millaisin keinoin vuorovaikutusta voitaisiin parantaa? Mitkä asiat luovat perusturvallisuutta juuri tälle lapselle? Millaiset rajat juuri hänelle on asetettava? Arjen eläminen on perustunut vuorovaikutukseen ja perusturvallisuuden rakentamiseen, eheyttävään työhön yhdessä työryhmän kanssa traumatisoituneen lapsen elämässä. Kaikki toiminta ei kuitenkaan ole tietoista vaan toisinaan (useinkin) on tehtävä ratkaisuja sen perusteella mikä tunne itselle jostain tilanteesta syntyy. Ratkaisulle on kuitenkin oltava perusteet.

Nyt työtyhmänä onkin puoliso ja molemmat olemme tilanteessa yhtä ummikkoina.Toivon, että osaan laskea irti liiasta tietoisuudesta. Tukiverkostosta huolimatta meidän työryhmämme muodostuu meistä kahdesta. Ei ole ketään kertomassa mitä vauva milloinkin haluaa vaan sen selvittäminen on jätetty meille; yrityksen ja erehdyksen kautta. On myös ymmärrettävä, ettei vauva traumatisoidu jos kuivan vaipan sijasta tarjotaankin ruokaa. Tuolla perusteella taatusti jokainen vastasyntynyt olisi traumatisoitunut varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta :D

On siis annettava mahdollisuus olla väärässä ja erehtyä.

Ammattikasvattajuudesta tässä tilanteessa voin kertoa, etten todellakaan tiedä mihin olen pääni pistänyt. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä millaiseksi elämä on pian muuttumassa. Enkä hetkeäkään väitä, että tietäisin kuinka lapsi kuuluu kasvattaa. Astun yhtä tuntemattomaan kuin kuka tahansa esikoisensa saava ihminen eikä siinä titteleistä saati työkokemuksesta ole apua.

Kuten edellisessä kuvapäivityksessä kuitenkin totesin, pätee tämä asia tähänkin: jokainen aloittaa jostain.

Harjoituslaukauksia eli pieni kuvakimara

Ajattelinpa esin laittaa esille ihan vain pienen kuvakimaran. Ehkä muistoksi siitä mistä on tullut lähdettyä liikkeelle.

Vasta nyt kun kamera on oikeasti käsissä, osaan arvostaa sitä työtä ja kuvien määrää mikä ihmisen on kuvattava kehittyäkseen. Kuvaaminen on myös yksi niistä asioista, joissa ei koskaan tule valmiiksi. Minulle on haastavaa julkaista näitä laadullisesti heikkoja kuvia blogissa, mutta tämä on opin tie itselleni; jokainen aloittaa jostain ja keskeneräisyys on hyväksyttävä.




























Kurjet poikasineen oli liki 500 metrissä, joten ei toivoakaan saada lähikuvaa. Todistusaineistoa kuitenkin!
Tästä lähdetään... Katsotaan mihin päädytään :)


lauantai 21. kesäkuuta 2014

Juhannusonnea

Pikainen hehkutus, sillä yli 10 vuoden haaveilu kävi viimeinkin toteen kun juhannukseksi kotiutui mamman uusi kulta ;) !

Nikon D5200

Tästä se harjoittelu sitten vasta alkaa! Juhannuksen räpsyt räpsyteltiin automatiikkaa hyödyntäen, mutta ehkäpä joku päivä osaan laittaa käsisäädötkin kohdalleen. Tähän asti järkkärillä kuvaaminen on ollut muutamia kertoja ystävien kameroita lainaten. Nyt on ohjekirjaa luettu, mutta eihän sieltä mikään päähän jää; siispä kuvausta, kuvausta ja kuvausta. Hyvää lomaa mulle!









maanantai 16. kesäkuuta 2014

Lomalta kukkuu!

Viikko lomaa takana. Jos nyt joku kysyisi olenko saanut jotain aikaiseksi, joutuisin vastaamaan, että en. Olen kuitenkin tavannut ystäviä, käynyt katsomassa hevostani, laiskotellut, lukenut, käynyt kampaajalla ja siivonnut vähän (olkoon tämä se yleishyödyllinen osuus ;) ).

Ja tämä viileä ilma, jota monet manaavat - minusta se on mahtavaa! Ei hikisiä öitä vaan muuten vain huonosti nukuttuja. Ei ongelmaa koirien lenkittämisestä kun oma vointikin antaa siihen mahdollisuuden. Ei tarvetta istua naama kiinni tuulettimessa vaan mahdollisuus ihan normaaliin elämiseen. Tykkään tästä huisin paljon!

Loman sisäistäminen on kuitenkin vielä hieman vaiheessa. Huomaan, että päällä on kamala hönkä, jotta ehtisi tehdä asioita. Mihinkähän minulla on kiire? Sitä en ole vielä keksinyt. Jos mahamatkustaja päättää viihtyä kyydissä reilusti yliaikaa, on arvioitu saapumisaika vasta elokuun lopussa. Siispä luulisin kyllä ehtiväni vielä tehdä yhden jos toisenkin asian ilman kiirettä ;)

Vähäisestä ajatuksenjuoksusta päätellen voin kuitenkin todeta, että jonkinlainen nollaantuminen on ruvennut tapahtumaan. Huomaan työasioiden välillä pyörivän päässä, mutta voimakkain prosessointi alkaa jo hiljentyä. Mielessäni on kuitenkin pyörinyt lastensuojelun henkilöstön suuri vaihtuvuus sekä sen merkitys lastensuojelun asiakkaisiin. Noin niinkun kevyenä aiheena... Siitä pitäisi kuitenkin kirjoittaa ihan oma tekstinsä.

No mutta... Tämä oli hieman tällainen hengissä ollaan -tyyppinen päivitys, sillä enempään en näemmä kykene. Ei kai sekään väärin ole, että joskus vain lyö tyhjää. Koitan aktivoida aivoni lähiaikoina jonkun oikean aiheen äärelle!

Aurinkoista maanantaita!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Olipa kerran (t)yövuorot

Ne on nyt sitten tällä erää taputeltu. Yövuorot siis eikä kyllä hetkeäkään liian aikaisin. Mehän teemme pitkiä työvuoroja, koska yöaikaan meillä on lepolupa talon ollessa rauhallinen. Tarkoittaa siis mahdollisuutta ummistaa silmät ja ottaa torkut. Sellaista valveuntahan se aina on, mutta auttaa kuitenkin jaksamaan pitkän vuoron. Kaksi viimeisintä yötä kuitenkin on jo mennyt niin, ettei torkkuminen onnistu. Viime yönä saatuani suunnitellut työt loppuun, ajattelin oikaista sohvalle, mutta eihän siitä mitään tullut. Selällään ei ollut hyvä, puoli-istualtaan ei ollut hyvä eikä kyljellään ollut hyvä. Muutoinkin tuntui kroppa olevan aivan kierroksilla.
Kotona nukkuessa tyynyistä on tullut kovin rakkaita kumppaneita, mutta aivan niin lokoisiin oloihin ei töissä ole mahdollisuutta ;). Kun puolen kymmenen aikaan kurvasin kotipihaan oli olo vähintäänkin väsähtänyt ja totesin, etten olisi jaksanut enää yhtään enempää. Sainhan siis viimein asentaa tyynyt haluamaani malliin ja nukkua kunnon päikkärit!

Yksi vapaapäivä ja kaksi aamuvuoroa jäljellä. Olo on haikea, mutta valmis jäämään lomalle. Samat prosessit pyörivät päässä kuin edellistä tekstiä kirjoittaessa, mutta eivät enää yhtä voimakkaasti. On aika päästää irti. Suurimmat kyyneleet on kuitenkin vielä vuodattamatta ja niiden aika on väistämättä loppuviikosta. Viimeiset vuorot on viimeiset vuorot, ei siitä mihinkään pääse.

Yön hiljaisina tunteina tuli panikoitua olenko varmasti muistanut huomioida kaiken huomioitavissa olevan ja yritin tehdä omalla vastuullani olleet asiat mahdollisimman hyvin valmiiksi, jotta niitä eivät muut löydä heti edestään. Kuulostaa siltä kuin en yleensä tekisi töissä mitään :D Kai jokainen silti tietää miten kullanarvoinen on se kuuluisa "viime tinka", jota ilman jäisi osa hommista tekemättä ;) Toki yön aikana tuli käytyä läpi myös kulunutta lähes 3,5 vuotta ja fiilisteltyä aamun valkenemista. Pimein hetki kestää muuten enää hyvin lyhyen aikaa! Kyllä siinä väkisinkin tuli mieleen ajatus siitä, että pötköttelen tuolla sohvalla viimeistä kertaa aika pitkään aikaan.

Ihmisen mieli on kyllä vinkeä kapistus. Vielä hetki sitten ajatus töistä pois jäämisestä oli kammotus. Nyt kuitenkin ajatukset säännöllisestä rytmistä, vapaa-ajasta, OMASTA ajasta ja kodista nauttimisesta ovat hyvinkin vahvoina mielessä. Eivät tärkeät ihmiset katoa eikä työ katoa. Minun ei edes ole tarvinnut siivota itseäni pois töistä, sillä sain työkavereilta luvan säilyttää oman lokeroni. Eivät ilmeisesti aio toteuttaa poissa silmistä, poissa mielestä -metodia ;)

Sitäkin on tullut ihmeteltyä, että mitenkä ihmeessä selviän siitä, ettei olekaan tarvetta istua jatkuvasti autossa?! Monen näkövinkkelistä tietysti 42km ei ole työmatka eikä mikään, mutta kun siihen lisätään muut ajot, on kilometrejä vuoden ensimmäiselle puoliskolle kertynyt jotain 15000 ja 20000 väliltä. Voinpa kertoa, että jokusen kerran ennen jakautumistani tulen olemaan sitä mieltä, ettei minulla ole MITÄÄN tekemistä ja keksin tikusta asiaa vain lähteäkseni käymään jossain - esimerkiksi työpaikalla kahvilla! Mihinpä sitä koira karvoistaan pääsee.

"Jos haluat tehdä ihmisen onnelliseksi, 
niin täytä hänen kätensä työllä,
sydämensä rakkaudella,
mielensä tarkoituksella, 
muistinsa hyödyllisellä tiedolla,
tulevaisuutensa toivolla 
ja vatsansa ruoalla."
-Frederick E. Crane