keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kyllä ammattikasvattaja osaa!

Ensin siis kevyttä kuvapäivitystä ja sitten hieman toisenlaista pohdintaa ammattikasvattajan saappaista.

Löysin eräältä foorumilta vahingoniloa siitä kuinka ammattikasvattajalle oman lapsen kasvattaminen on vaikeaa. Kuka väittää, että ammattikasvattajalle muiden lasten kasvattaminen olisi sitten helppoa? Kenellä on valmiit vastaukset tai millä perusteella oletetaan ammattikasvattajien olevan jotain supernannyja, jotka ratkovat tilanteen kuin tilanteen? Eihän se niin mene.

Omalla työurallani kiitän mm. erilaisia harjoittelu- ja työpaikkoja, työkavereita ja mahdollisuutta nähdä lastensuojeluprosessia monessa eri vaiheessa. Viime vuosina suurin merkitys on kuitenkin ollut työryhmällä, jonka osana olen saanut vahvistusta omille ajatuksilleni, kritiikkiä jos olen mennyt metsään sekä mahdollisuuden oppia heiltä, jotka ovat työskennelleet traumatisoituneiden lasten/nuorten parissa huomattavasti minua kauemmin.

Olen joskus ihmetellyt ajatuksia siitä, että voisi olla hyväksi "katsella terveitä lapsia" välillä.

En ihmettele enää.

Kävin ystäväni kanssa pohdintaa mm. kiintymyssuhteesta sekä pienen lapsen hylkäämiskokemuksista. Näkemyksemme olivat hyvin erilaiset. En voinut välttyä siltä ajatukselta, että olen liian tietoinen siitä mitä hylkäämiskokemukset lapselle aiheuttavat, miten tärkeää on vuorovaikutus ja kuinka helposti traumat jatkavat siirtymistä sukupolvesta toiseen. Työssäni olen tottunut pohtimaan asioita siltä kannalta mikä voisi parhaiten tukea jo rikkoitunutta lasta. Mistä toimintamalleista hän saisi eniten tukea omassa eheytymisessään? Millaisin keinoin vuorovaikutusta voitaisiin parantaa? Mitkä asiat luovat perusturvallisuutta juuri tälle lapselle? Millaiset rajat juuri hänelle on asetettava? Arjen eläminen on perustunut vuorovaikutukseen ja perusturvallisuuden rakentamiseen, eheyttävään työhön yhdessä työryhmän kanssa traumatisoituneen lapsen elämässä. Kaikki toiminta ei kuitenkaan ole tietoista vaan toisinaan (useinkin) on tehtävä ratkaisuja sen perusteella mikä tunne itselle jostain tilanteesta syntyy. Ratkaisulle on kuitenkin oltava perusteet.

Nyt työtyhmänä onkin puoliso ja molemmat olemme tilanteessa yhtä ummikkoina.Toivon, että osaan laskea irti liiasta tietoisuudesta. Tukiverkostosta huolimatta meidän työryhmämme muodostuu meistä kahdesta. Ei ole ketään kertomassa mitä vauva milloinkin haluaa vaan sen selvittäminen on jätetty meille; yrityksen ja erehdyksen kautta. On myös ymmärrettävä, ettei vauva traumatisoidu jos kuivan vaipan sijasta tarjotaankin ruokaa. Tuolla perusteella taatusti jokainen vastasyntynyt olisi traumatisoitunut varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta :D

On siis annettava mahdollisuus olla väärässä ja erehtyä.

Ammattikasvattajuudesta tässä tilanteessa voin kertoa, etten todellakaan tiedä mihin olen pääni pistänyt. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä millaiseksi elämä on pian muuttumassa. Enkä hetkeäkään väitä, että tietäisin kuinka lapsi kuuluu kasvattaa. Astun yhtä tuntemattomaan kuin kuka tahansa esikoisensa saava ihminen eikä siinä titteleistä saati työkokemuksesta ole apua.

Kuten edellisessä kuvapäivityksessä kuitenkin totesin, pätee tämä asia tähänkin: jokainen aloittaa jostain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti