Joskus sitä vaan miettii miksi ihmeessä pitää omata niin vahva tempperamentti. Miksi kiukkunsa (jolle ei aina edes ole syytä) pitää purkaa toiseen ihmiseen tai miksi on mahdottomuus laskea sataan, vetää henkeä ja päästää suustansa tuleva teksti jotenkin muuten kuin äkäilemällä.
Olin tänään äkäinen. Ilman syytä. Kiukuttelin. Tiuskin.
Hetken päästä totesin eräässä kaupassa käydessämme, ettei siellä uskalla enää edes kysyä keneltäkään mitään kun ovat aina niin kiukkuisia.
BINGO! Osui ja upposi!
Voi miten toivonkaan, että omaisin paremman kyvyn hallita kiukkuani. Miksi pitää tiuskia kun voi vastata ihan asiallisestikin? Yleensä siinä sitten kuitenkin käy niin, että kiukuttelun jälkeen on koko ilta pilalla. Ei anteeksi pyytäminen ja saaminen poista sitä tosi asiaa, että on käyttäytynyt typerästi. Sitä ei poista edes onnettomat paikkailuyritykset, joilla yrittää tehdä toiselle jotain mukavaa siitä hyvästä, että on juuri ollut aivan pöljä ja tietää sen itsekin.
Vuosien varrella on toki pahin terä hioutunut pois. Oman osansa asiaan tekee riittävän kova vastus. Turha länkyttäminen on vähentynyt huomattavasti ja hetkellinen harkintakyky on ilmaantunut maisemiin. Vielä harkintakyky ei kuitenkaan ole sillä tasolla kuin se saisi olla.
Sitten on vielä tämä raskaus. Jos ennen tuli laskettua edes kahteen ennen suun avaamista, on tuokin laskutaito nyt kadonnut taivaan tuuliin ja sanat sinkoavat ilmoille ennen kuin kaksi aivosolua ehtivät tervehtiä toisiaan jossain hermoradalla. Mutta ei - ei kaikkea voi raskaudenkaan piikkiin laittaa. Kyse on ihan itsehillinnän puutteesta.
En missään nimessä ajattele, että ihmisen pitäisi olla aina hyvällä tuulella. Jos voisin valita, olisin huonoina päivinä sisäänpäinkääntynyt ja viihtyisin omissa oloissani. Voisikohan sellaiseksi kehittyä jos oikein yrittäisi? Osaisiko itseään ennakoida niin paljon, että ymmärtäisi varoittaa huonosta päivästään? "Mua kiukuttaa, en tiedä mikä, älä kysy enempää." Silloin ainakin estäisi sen, etteivät muut kärsisi huonosta päivästä. Ehkä käytännössä tuo omiin oloihin vetäytyminen ei oikein lähitulevaisuudessa tule onnistumaan... Täytynee siis vielä hieman jalostaa ideaa.
Joskus ennen (siis vuosia sitten) tällaiset kiukunpurkaukset saivat aikaan kokemuksen arvottomuudesta. Tuli tunne siitä, että on ihan läpimätä ihminen. Kiukku, pahan olon purku, oli niin suuri ja ylimitoitettu, että sitä seurasi armoton morkkis. Sitä jotenkin näki itsensä ihan mustassa valossa eikä tunnetta pystynyt käsittelemään... Väärä toiminta tarkoitti huonoa ihmistä. Vasta nyt myöhemmin minäkin olen oppinut erottamaan toiminnan minusta itsestäni. Vaikka toimin typerästi, ei se tee minusta vähemmän arvokasta. Ihmisen itsetunnon kehityksen kannalta on tärkeää lapsuudesta lähtien, että teot eriytetään ihmisestä. En muuten todellakaan muista mistä koulutuksesta edellä mainittu on lähtöisin, mutta jostain se on matkan varrella mukaan tarttunut. "Tekosi oli väärä, mutta sinä olet arvokas."
Noh... Matka on elämän mittainen eikä ihmisestä koskaan valmista tule. Uskon ja toivon kehityksen jatkuvan läpi elämäni.
Jotta tämä nyt ei ihan syvälliseksi mene niin jaetaanpa vielä ihmetystä kun maalla kerrankin tapahtuu eli aivan asiasta kukkaruukkuun. Oltiin eilen tulossa avoppilasta kotiin ja nähtiin kaaaaaaaukana taivaalla kuumailmapallo. Hetkeä myöhemmin mies sinkosi sisälle ja sanoi, että pallo on tosi matalalla! Sitä sitten ihmettelemään pihalle ja niinhän se tuohon muutaman sadan metrin päähän laskeutui. Valitettavasti en kyennyt keijukaisen lailla hypähtämään pyörän selkään tilannetta ihmettelemään, mutta pari kuvaa pika pikaa ennätin kohtipihalta käsin ottaa.
Ja sitten vielä ihan viimeiseksi viime perjantailta kaksi kännykällä otettua kuvaa. Ehdittiin siinä istuskellessa ihmetellä auringonlaskua väristä toiseen <3