torstai 31. heinäkuuta 2014

Koti

Rauha

"Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää."

Eino Leino

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ylimääräisiä sydämentykytyksiä

Ei ole mikään vitsi, että helle ottaa koville. Erityisen koville se ottaa ikääntyneillä, mutta emme me (loppu)raskaana olevatkaan ihan mukavuusalueella ole. Jo tovin on olo ollut varsin tukala ja fiilis kuin valumaan jätetyllä pesusienellä.

Olen huomannut kyytiläisenkin olevan rauhallisempi näillä helteillä. Toissailtana jo perinteinen iltakarkelo (jolloin kyytiläinen luulee uloskäynnin olevan mahanahan läpi) puuttui. Eilen aamupäivällä alkoi vaisu meno jo kiinnittää huomiota ihan toden teolla ja kun viimein aloin suorittaa liikelaskentaa, en saanut vaadittua määrää liikkeitä. Niitä kyllä tuntui, mutta liian vähän ja kovin heikkoja. Siispä 60-vuotisjuhliin sonnustautumisen sijasta soitto synnärille ja kutsu seurantaan eli niinkun "ammattikieli" kertoo: Käyrälle.

Ihanassa viileässä hoitohuoneessa pötkötellessä alkoi liikkeet lisääntyä. Yhtä voimakkaita liikkeitä ei ollut tuntunut koko päivänä. Sydänkäyrää otettiin puolisen tuntia ja itsekin kiinnitin huomiota kyytiläisen sykkeeseen, joka korkeimmillaan kävi lähes 200:ssa. Mietin jostain kuulleeni moisen olevan jo kovin korkea syke ja miehelle sitä ääneen pohdin. Kätilö(?) suoritti monitorin seurantaa omassa kopperossaan. Käyrän puolivälin ottamisen paikkeilla hän tuli tarkistamaan ja kertoikin sykkeen olevan kovin korkea, perustason pitäisi pysyä alle 160, yksittäiset piikit eivät haittaa. Siinä hän sitten kyseli minun päivän juomisestani. Luulin juoneeni melko hyvin. Siinä sitä sitten ruvettiin juottamaan meikäläiselle vettä muki jos toinenkin. Kuinka ollakaan alkoi kyytiläisen syke tippua ja pysyä alle 160. Ensimmäistä kertaa syke kävi jopa alle 140. Minä olin siis tietämättäni kuivunut ja tämä vaikutti kyytiläisen oloihin. Ultrassa vielä todettiin kaiken olevan hyvin ja pääsimme miehen kanssa lähtemään kotiin n. kolmen tunnin reissun päätteeksi.

Eilisen illan mies vahtikin sitten kuin haukka juomistani ja kieltämättä siihen tuli itsekin panostettua huomattavasti tavallista enemmän.

Syntymäpäiväjuhlien peruuntuminen meidän osaltamme harmitti. Olin vielä kaikenlisäksi luvannut ottaa kuvia juhlakalusta sekä itse juhlasta. Äiti-ihmisenä hän kyllä ymmärsi tilanteen täysin, mutta minun harmitustani se ei vähentänyt, etenkin kun tilanteeseen oli johtanut vain minun ymmärtämättömyyteni juomisen suhteen. Mies tosin totesi, että jos olisimme lähteneet juhliin emmekä synnärille, olisi minut luultavasti kärrätty paareilla pois helteiseltä juhlapaikalta. Paljon mahdollista, sillä nesteytyksen vähäisyydestä ei ollut pienintäkään käsitystä.

Illalla kyytiläisen yrittäessä jälleen etsiä uloskäyntiä mahanahan läpi, tuli viimeinen helpotus - tilanne normalisoitunut.

Yhtä kaikki: Huolehtikaa omasta, lastenne kuin eläintennekin juomisesta, syömisestä ja riittävästä levosta näillä helteillä. Nämä käyvät ihan jokaisen voimien päälle vaikka miten lämpöä ja aurinkoa rakastaisikin. Juoda pitää myös silloin kun ei janota. Säästetään näin itsemme ja toiset ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä!


tiistai 22. heinäkuuta 2014

Odottavan aika on pitkä ja mitä näitä nyt on...

Tuntuu, että päivät ovat muuttuneet eteenpäin mateleviksi etanoiksi. Yöt ovat hikisiä ja kyljen kääntäminen on raskaana olevien kesken ristitty hyljekäännökseksi. No sitähän se on kun raskaana olevan ruho kolmen kilon mahapunnuksen kanssa heivataan kyljeltä toiselle. Ei siinä ole mitään kaunisteltavaa. Helteet eivät mahdollista suurta aktiivisuustasoa, mutta jotain on päivittäin aivan pakko keksiä, sillä kuten jo äsken mainitsin, päivät suorastaan matelevat.

Yhtä aikaa tulevaa elämänmuutosta odottaa sekä innolla että kauhulla. Ajatus nukkumisesta (edes ne pienet pätkät, joista tulen varmasti olemaan kiitollinen) ilman kolmen kilon lämpöpatteria mahassa tuntuu todella houkuttelevalta. Samaan aikaan päässä pyörii se, että kohta mikään ei ole niinkuin ennen. Ei enää ikinä. Ihanaa ja kamalaa!

Hypätessäni toissailtana isännän kanssa autoon, jotta kävisin ottamassa muutamia kuvia tuli hyvin konkreettisesti mieleen se, ettei lähteminenkään enää pian tule olemaan näin helppoa. 


Tämä odottelu on myös jälleen opettanut minulle uutta itsestäni. Olen monta kertaa blogissakin kirjoittanut siitä miten toivoisin minulla olevan enemmän ohjelmatonta aikaa. Nyt kun sitä on, en kuitenkaan osaa muokata sitä sellaiseksi, että olisin tyytyväinen. Luonteenlaatuni taitaakin kaikenkaikkiaan olla liikkuvaisempi ja aktiivisempi kuin olen kuvitellut. En osaakaan vaan olla ja chillailla. Tarvitsen aktiviteetteja! Kohta tosin on aikataulutusta tiedossa, mutta aikataulut sanelee joku ihan muu kuin minä.

Määräajan lähestyessä mieli käy malttamattomaksi muutenkin kuin vain uuden perheenjäsenen tapaamisen suhteen. Ajatus kunnon hikilenkistä hitaan lyllerryksen sijaan tai siitä, että pääsisin hevosen selkään yli puolen vuoden tauon jälkeen, on yhdistettyä mielikuvamatkailua ja kärsimysnäytelmää.

Kärsimättömyys on varmasti myös mielen tapa valmistautua edessä olevaan koitokseen. Mieli on valmis synnytyssaliin. Synnytys ei ole enää kaukainen kuvitelma vaan oikeasti edessä seuraavan viiden viikon aikana – vaikka menisikin ”yliaikaiseksi”. Tässä viime aikoina on tullut ihmeteltyä sitäkin, että aina puhutaan yliaikaisuudesta jos vauva ei tule viimeistään määräpäivänä. Pari viikkoa sitten neuvolassa muistuteltiin siitä, että normaali raskauden kesto on 38-42 viikkoa eikä laskettua aikaa pidä liikaa tuijottaa. On muuten pirun pitkä haarukka näin odottajan kannalta!

Perin ärsyttävää on kuinka tietyt opukset muistuttavat siitä, että synnytyksestä selviytyy paremmin jos on hyvässä fyysisessä kunnossa. No varmasti! Olisiko vielä hyviä keinoja pitää kuntoa yllä kun kävelylenkit ovat viime aikoina rajoittuneet max. 2,5 kilometriin? Sulan hattuun varmasti saan kertoessani, että muutama ilta sitten kävelin 4,5km. Ensin 2km ja sitten 2,5km. Välissä oli vain noin puoli tuntia huilia. Edellisen kerran moinen kävely kipeytti niin, etten nukkunut seuraavana yönä. Mutta hei – täytyy pysyä kunnossa!

Onneksi pitkämielinen puolisoni on vielä jaksanut laittaa kitinäni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ilman sitä meidän taloudessa olisi jo puhjennut sisällissota, jonka kaltaista ei vielä tässä torpassa ole nähty.

Siispä näihin sekaviin tunnelmiin loppuraskauden ihanuudesta on varmaan hyvä lopettaa :D


tiistai 15. heinäkuuta 2014

Hormonihuuruista sadetta

Eilen oli aika suunnata Helsinki/Espoo -akselille hakemaan vauvalle pinnasänky ym. tarviketta, jotka vapautuivat muualta meidän tarpeisiin. Edellinen yö meni surkeasti nukkuen sillä hikoilin läpi yön kuin puristamatta jätetty pesusieni. 4:15 totesin ulkolämpötilan olevan edelleen +19, joten avoimesta ikkunasta huolimatta sisälämpötilakaan ei laskenut mihinkään vaan pysytteli sinnikkäästi lähempänä +30 kuin 20 astetta.

Aamupalan jälkeen käytin tavallista enemmän aikaa hiusten sukimiseen ja sitkeästi yritin siistiä myös naamavärkkiä. Olimmehan sentään lähdössä pääkaupunkiseudulle! Kolme varttia ennen lähtöä ajattelin vielä käyttää koiria hieman kävelemässä, mutta laittautumisen siis suoritin ensin, jotta ei tulisi kiire vaan olisin vaatteidenvaihtoa vaille valmis. Todettakoon vielä, että kävelyvauhtimme saatika edetty matka eivät päätä enää huimaa.

Astuessani rappusille, alkoi ripsutella vettä. No eipä sitä kai paljon sataisi. Noin 300 metriä myöhemmin aloin olla jo märkä. Enää ei siis kannattanut kääntyä takaisin. Ei siinä vielä kaikki, vettä alkoi vihmoa saavista kaatamalla tai sellainen oli ainakin fiilis. Kävelin vielä muutaman sata metriä ja käännyin ympäri. Yritin kädellä suojata viime kuussa hankkimaani puhelinta, jonka olin sujauttanut kankaisen paitani taskuun kun hieman huonosti arvaan enää "lenkkeilemään" lähteä ilman luuria. Hiukset valuivat päätä myöten, naama oli kuin pesun jäljiltä, koirat näyttivät masentuneilta, nahkahihnat värjäsivät kädet mustaksi, vaatteet olivat märät alusvaatteita myöten ja lenkkarit olivat täynnä vettä kuin Titanic konsanaan. Tarvitseeko muistuttaa, ettei pienintäkään mahdollisuutta tahdin kiristämiseen ollut vaan sateesta huolimatta lähes matelin kotia kohti.

Ilmeisesti olin kuitenkin varsin hilpeä näky, koska näin erään kyläläisen hymyilevän minulle ensimmäistä kertaa kun hän ohi ajaessaan tervehti. Vielä virnistin takaisin oikein kunnon tsemppihymyn. Tiedättekö sen sellaisen: "Heh heh, kävipä varsin vitsikkäästi." -hymyn.

Viimeiset sata metriä nieleskelin jo kyyneliä. Kun viimein pääsin kotiovesta sisälle likomärissä vaatteissa, kahden umpimärän ja hiekkaisen koiran kanssa, suuntasin suoraan kylpyhuoneeseen. Istuin pöntön kannelle ja vollotin kuin viisivuotias, jolta on evätty tikkari. Tunsin oloni maailman surkeimmaksi. Mietin, että ehkä vuoden päästä nauran tälle, mutta sitä aiemmin en taatusti! Pahimman hormoni-itkun (väitän, että aika moni raskaana ollut tietää mitä hormoni-itkulla tarkoitetaan) mentyä ohi, pesin ja kuivasin koirat. Surkeuttani kuvastaa hyvin se, etten edes heti kuoriutunut pois märistä vaatteista vaan peseskelin koiria vettä valuen. Kun viimein olin itseni kuorinut ja saanut kuivaa ylle, oli aikaa suunniteltuun lähtöön n. 15min. Tässä vaiheessa vielä todettakoon, että en ole odotusaikana liikoja tuhlaillut alusvaatteisiin, joten niitä yksiä ainoita parhaiten istuvia rintaliivejä yritin epätoivon vimmalla kuivata hiustenkuivaajalla vessan lattialla istuen. Voin kertoa, että ensiapuna se toimii, mutta ei kannata tietentahtoen kokeilla!

Pääsimme liikkeelle lopulta n. 35min myöhässä kun olin aikasemman puunauksen sijaan sipaissut naamaani pikaisesti meikkiä ja yrittänyt pöyhiä tukan kuivaksi. Lopputulos ei varsinaisesti vastannut alkuperäistä ja otin riskin pääkaupunkiseutulaisten säikäyttämisestä.

Kun iltapäivällä kerroin tapahtunutta ystävälleni, alkoi jo naurattaa - eikä siihen mennyt edes vuotta!

torstai 10. heinäkuuta 2014

Sivustaseuraaja

Elämä näytti taas ironiansa. Yhtenä iltana kiukuttelet ja seuraavana istut yötä myöten päivystyksessä puolison seurana odottaen sitä jääkö puoliso osastolle vai vieläkö laitetaan kotiin.

Tiistaina aamulla mies lähti töihin ja normaalisti kävi sanomassa heipat lähtiessään kun jäin nukkumaan. Seurava kontakti oli hänen lähettämänsä viesti sairaalasta lanssikyydin jälkeen: Virtsakivi vaivaa. Puolen neljän aikoihin kävin noutamassa puoliskon kotiin hänen otettuaan vastuu itsestään. Apua tuo reissu ei tarjonnut, lähinnä yhden unohdetulta tuntuneen potilaan.

Kun yhdeksän aikaan illalla lähdin viemään miestä takaisin sairaalaan tämän oltua tuskainen jo useamman tunnin, tuntui reilun kymmenen kilometrin matka pitkältä kuin nälkävuosi. Kun tietää, että jokainen auton liike tekee kipeää ja toinen yrittää vain kestää, on vaikeaa hallita omat hermonsa.

Päivystyksen vastaanottovirkailija kertoi, että kyllähän virtsakivet aiheuttavat kovia kipuja. Ensimmäinen ajatus oli, että tekisi mieli tirvaista. Kun kivunlievitys annetaan vasta n. puoli tuntia sairaalaan saapumisen jälkeen ja sen ajan seuraa kovan kipukynnyksen omaavan puolison tuskasta vääntyviä kasvoja sekä kiemurtelevaa vartaloa, tekee mieli kuristaa jokainen hoitaja.

Viisi minuuttia lääkkeestä tuli rauha ja mies oli unessa. Yhden jälkeen yöllä lääkäri ennätti viimein tarkastamaan tilannetta ja suositteli osastolle jäämistä. Puoli kahdelta lähdin sairaalasta kotiin. Tarvitseeko aikuinen mies seuraa nukkuessaan? Siihen en osaa vastata, mutta uskon jokaiselle olevan merkitys välittämisellä. En myöskään kyennyt lähtemään ennen lääkärin käyntiä sillä miehen puhelinkin oli jäänyt kotiin enkä olisi saanut sairaalasta mitään infoa. Osastolle mentäessä tiesin hänen olevan hyvässä hoidossa.

Kun kävelin ulos sairaalasta, iski totaalinen yksinäisyys.

Eilen mies pääsi kotiin, mutta n. 53 tuntia oireiden alusta ei edelleenkään se viholainen kivi ole tullut pihalle. Pahin tuska on takana kun ahtaimmat paikat on toivottavasti ohitettu ja tällä hetkellä lääkitys kotona tuntuu auttavan kun kivut iskevät.


Virtsakivet. Sivustaseuraajan roolissa kiroan ne syvimpiin syövereihin. Olen kuullut kivien aiheuttamaa kipua kuvailtavan yhdeksi pahimmista kivuista mitä on olemassa. Saatanallinen sairaus ja aivan kamalaa vierestä seurattavaa.

Eräs ystäväni jo vertasi tätä synnytykseen; kivut, joissa ei toinen voi auttaa vaan joutuu seuraamaan sivusta. Raskaus on itse "aiheutettu" tila ja synnytys kuuluu siihen hyvikin luonnollisena osana. Virsakivet ovat sairaus ja aiheuttavat tuskia säännöllisen epäsäännöllisesti. Onneksi jokainen kerta ei ole kuluneiden kahden vuorokauden kaltainen. Tämä oli pahin kerta sillä aikaa kun me olemme tunteneet ja raskauden aihettamissa hormooniherkkyyksissä etenkään ei taatusti tule unohtumaan koskaan.

Kunpa itse osaisi arvostaa omaa terveyttään ilman mitään perussairauksia. Kunpa muistaisi myös sen, ettei elämässä mikään koskaan ole itsestäänselvää. Tällaiset kokemukset vetävät hiljaiseksi elämän edessä ja itselle ainakin muistuttivat taas sen kuinka tärkeä oma puolisoni minulle on.

Kun kohtaatte joskus jonkun kivusta kärsivän tai hänen läheisensä, älkää vähätelkö kipua. Vain alakautta synnyttänyt tietää miltä se tuntuu. Vain sektion läpikäynyt tietää millaista siitä on toipua. Vain virtsakivistä kärsivä ymmärtää tuskan mitä ne aiheuttavat. Vain toisen kipua seurannut ymmärtää miten syvästi se itseen vaikuttaa.

Jos koko kokemuksesta jotain huumoria repisi niin tulipahan ainakin päivystysajan reitti synnärille tutuksi; samaa valkoista viivaa on seurataan nimittäin sinne sekä päivystysosastolle! Perhevalmennuksessa nimittäin reitti käytiin läpi diakuvien avuin, mutta meilläpä on tästä nyt aivan ensikäden tietoa enkä usko, että reitti ehtii muuttua ennen kuin on minun vuoroni suunnata sairaalaan.




maanantai 7. heinäkuuta 2014

Säälittävää kiukun hallintaa

Joskus sitä vaan miettii miksi ihmeessä pitää omata niin vahva tempperamentti. Miksi kiukkunsa (jolle ei aina edes ole syytä) pitää purkaa toiseen ihmiseen tai miksi on mahdottomuus laskea sataan, vetää henkeä ja päästää suustansa tuleva teksti jotenkin muuten kuin äkäilemällä.

Olin tänään äkäinen. Ilman syytä. Kiukuttelin. Tiuskin.

Hetken päästä totesin eräässä kaupassa käydessämme, ettei siellä uskalla enää edes kysyä keneltäkään mitään kun ovat aina niin kiukkuisia.

BINGO! Osui ja upposi!

Voi miten toivonkaan, että omaisin paremman kyvyn hallita kiukkuani. Miksi pitää tiuskia kun voi vastata ihan asiallisestikin? Yleensä siinä sitten kuitenkin käy niin, että kiukuttelun jälkeen on koko ilta pilalla. Ei anteeksi pyytäminen ja saaminen poista sitä tosi asiaa, että on käyttäytynyt typerästi. Sitä ei poista edes onnettomat paikkailuyritykset, joilla yrittää tehdä toiselle jotain mukavaa siitä hyvästä, että on juuri ollut aivan pöljä ja tietää sen itsekin.

Vuosien varrella on toki pahin terä hioutunut pois. Oman osansa asiaan tekee riittävän kova vastus. Turha länkyttäminen on vähentynyt huomattavasti ja hetkellinen harkintakyky on ilmaantunut maisemiin. Vielä harkintakyky ei kuitenkaan ole sillä tasolla kuin se saisi olla.

Sitten on vielä tämä raskaus. Jos ennen tuli laskettua edes kahteen ennen suun avaamista, on tuokin laskutaito nyt kadonnut taivaan tuuliin ja sanat sinkoavat ilmoille ennen kuin kaksi aivosolua ehtivät tervehtiä toisiaan jossain hermoradalla. Mutta ei - ei kaikkea voi raskaudenkaan piikkiin laittaa. Kyse on ihan itsehillinnän puutteesta.

En missään nimessä ajattele, että ihmisen pitäisi olla aina hyvällä tuulella. Jos voisin valita, olisin huonoina päivinä sisäänpäinkääntynyt ja viihtyisin omissa oloissani. Voisikohan sellaiseksi kehittyä jos oikein yrittäisi? Osaisiko itseään ennakoida niin paljon, että ymmärtäisi varoittaa huonosta päivästään? "Mua kiukuttaa, en tiedä mikä, älä kysy enempää." Silloin ainakin estäisi sen, etteivät muut kärsisi huonosta päivästä. Ehkä käytännössä tuo omiin oloihin vetäytyminen ei oikein lähitulevaisuudessa tule onnistumaan... Täytynee siis vielä hieman jalostaa ideaa.

Joskus ennen (siis vuosia sitten) tällaiset kiukunpurkaukset saivat aikaan kokemuksen arvottomuudesta. Tuli tunne siitä, että on ihan läpimätä ihminen. Kiukku, pahan olon purku, oli niin suuri ja ylimitoitettu, että sitä seurasi armoton morkkis. Sitä jotenkin näki itsensä ihan mustassa valossa eikä tunnetta pystynyt käsittelemään... Väärä toiminta tarkoitti huonoa ihmistä. Vasta nyt myöhemmin minäkin olen oppinut erottamaan toiminnan minusta itsestäni. Vaikka toimin typerästi, ei se tee minusta vähemmän arvokasta. Ihmisen itsetunnon kehityksen kannalta on tärkeää lapsuudesta lähtien, että teot eriytetään ihmisestä. En muuten todellakaan muista mistä koulutuksesta edellä mainittu on lähtöisin, mutta jostain se on matkan varrella mukaan tarttunut. "Tekosi oli väärä, mutta sinä olet arvokas."

Noh... Matka on elämän mittainen eikä ihmisestä koskaan valmista tule. Uskon ja toivon kehityksen jatkuvan läpi elämäni.

Jotta tämä nyt ei ihan syvälliseksi mene niin jaetaanpa vielä ihmetystä kun maalla kerrankin tapahtuu eli aivan asiasta kukkaruukkuun. Oltiin eilen tulossa avoppilasta kotiin ja nähtiin kaaaaaaaukana taivaalla kuumailmapallo. Hetkeä myöhemmin mies sinkosi sisälle ja sanoi, että pallo on tosi matalalla! Sitä sitten ihmettelemään pihalle ja niinhän se tuohon muutaman sadan metrin päähän laskeutui. Valitettavasti en kyennyt keijukaisen lailla hypähtämään pyörän selkään tilannetta ihmettelemään, mutta pari kuvaa pika pikaa ennätin kohtipihalta käsin ottaa.




Ja sitten vielä ihan viimeiseksi viime perjantailta kaksi kännykällä otettua kuvaa. Ehdittiin siinä istuskellessa ihmetellä auringonlaskua väristä toiseen <3


torstai 3. heinäkuuta 2014

Kohti tulevaa

Joskus lapsena sitä luuli, että pilvien päällä voi oikeasti istua. Olin myös sitä mieltä, että Halinallet asuvat vaaleanpunaisten pilvien päällä. Taisi olla pettymys kova kun äiti kertoi, että oikeasti pilvistä putoaa läpi!

Nykyisin tuntuu, että taivaaseen yhdistyy haaveet ja toiveet.

"Yksikään sydän
ei milloinkaan
lakkaa suosiolla
lyömästä
Yksikään ruohonkorsi
ei kysele keneltäkään
lupaa saada kasvaa
Yksikään unelma
ei milloinkaan
halua jäädä unelmaksi"

~T.Tabermann~
Tänään taivasta katsellessani mietin sitä tosiasiaa, että ensi kuussa elämä kokee suuren mullistuksen. Mietin myös sitä kuinka paljon ihminen muuttuu matkallaan kohti jotain uutta. Mietin sitä miten minun ei tarvitse olla kuin muut. Minulla on lupa olla oma itseni.
Pyydän heti anteeksi teiltä, jotka ette jaksaisi lapsijuttuja, mutta sellaista on taas kerran tiedossa. Ehkä etenkin sen kannalta mitä yhteiskunta olettaa meidän käytöksestämme kun odotamme lasta.

Neuvolan perhevalmennuksessa neuvolantäti puhui hoivavietin heräämisestä raskausaikana vauvoja kohtaan. Vierailevan vauvaperheen olessa paikalla hän totesi, että "tässä me kaikki istutaan ja päät vinossa ihastellaan." Miksi? Miksi minun pitäisi pää vinossa ihastella täysin vierasta vauvaa? Miksi hoivavietin pitäisi herätä kaikkia vauvoja kohtaan? Miksi monet ihmiset ajattelevat minun olevan outo jos niin ei tapahdu?
Ajoin eilen erään tallin ohi, jonka laitumella on kaksi tammaa varsoineen. Hämmästyin kun molemmat varsat makailivat toisen tamman lähettyvillä sillä aikaa kun toinen tamma söi niistä hieman erillään. Näky oli hämmästyttävä, sillä pääsääntöisesti varsatkin viihtyvät oman emänsä lähettyvillä.
Miksi siis oletetaan, että ihmisen hoivavietin pitäisi suuntautua kaikkiin vauvoihin? Miksi oletetaan, että kaikki haluavat perustaa perheen? Miksi oletetaan, että vauvan syntymä saa aikaa heti suuren rakkauden vauvaa kohtaan? Suurimmalle osalle varmasti niin käykin, mutta yhtään vähemmän oikein ei ole rakastua ja kiintyä lapseensa pikkuhiljaa. Siitä vain ilmeisesti pitäisi olla vaiti.
En ole aina halunnut lapsia. En ole koko raskausaikaani hehkunut onnesta ja huudellut kuinka ihanaa on olla raskaana. En ole kellunut vauvahattarassa vaan ollut enemmän realisti. En myöskään osaa sanoa millaisia tunteita vauvan syntymä tulee herättämään. Kuitenkin raskausaika on valmistanut kohti vauvan tapaamista ja huomaan tietyissä hetkissä toimivani hyvinkin vaistonvaraisesti.

En voi kieltää, ettenkö odottaisi kohdussa potkuttelevan pikkutyypin tapaamista. Viime yönä valvoessani mietin nurkassa seisovan hoitopöydän tavaroineen saavan pian käyttöä. Hetki sitten nurmikolla koiran kanssa istuskellessani mietin kesän olevan viimeinen kun istuskelen ihan omana itsenäni tuolla nurmikolla. Jatkossa elämässä on "pari muuttuvaa tekijää".

Yhtä kaikki, olen kiitollinen siitä, että toiveet täyttyvät. Olen kiitollinen raskaudesta ja siitä kuinka hyvin kroppani on kestänyt. Olen monta kertaa löytänyt itseni sen kiitollisuuden ääreltä, että tämä asia elämässäni on onnistunut näin hyvin, vaikka monta muuta asiaa on vaatinut suunnatonta taistelua. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta otetaan vastaan se mitä tulossa on.


"Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole; sillä muista, että mitä sinulla nyt on, se oli kerran niiden asioiden joukossa, mistä vain uneksit."


Pssst... Pahoittelut kun kappalejaot hyppivät. Olen nyt jo useamman kerran muuttanut siisteiksi, mutta blogger ei ota muutoksia kuuleviin korviinsa :(

tiistai 1. heinäkuuta 2014

On kesäsäitä pidellyt

On totuuden nimessä myönnettävä, ettei kesän kylmyys ole haitannut pätkääkään. Hetkinen - otan sen verran takaisin, että kesäkukkien kannalta harmittaa, sillä ne eivät kasva millään! Ne vain odottavat valoa ja lämpöä näyttäen varsin nuhjuisilta.

Aiemminkin olen tuonut esille, etten ole helleihminen millään muotoa ja tällä hetkellä entistäkin vähemmän. Hikoillen olen jo katsonut kuinka viikonloppuna lämpötila lähtee nousuun ja ensi viikko mennään yli +20 lämpötiloissa. Toki mielelläni soisin lämmön siitä nauttiville ja niitä ystäväpiiristä kyllä löytyy useampikin. Solidaarisuuden vuoksi toki oletan heidän olevan sydänjuuriaan myöten onnellisia, että säät ovat pysyneet ihan minua varten viileänä ;)

Ei sää kesää pilaa. Tänään sain hyvin harvoin käyviä vieraita eikä muuten alle 2-vuotiaita haitanneet vesilammikot lainkaan! Lammikosta toiseen kävi askellus. Sitä kun kasvaa aikuiseksi niin vaatimustaso hyvinkin mitättömien asioiden suhteen kasvaa suuriin mittasuhteisiin ja ilo pienistä asioista katoaa liian helposti.

Luontokin säilyttää kauneutensa, satoi tai paistoi. Kai kaikki riippuu siitä millaisin silmin sitä katsoo.





Siispä jälleen kerran näihin kuviin ja näihin kesäisiin tunnelmiin!