tiistai 15. heinäkuuta 2014

Hormonihuuruista sadetta

Eilen oli aika suunnata Helsinki/Espoo -akselille hakemaan vauvalle pinnasänky ym. tarviketta, jotka vapautuivat muualta meidän tarpeisiin. Edellinen yö meni surkeasti nukkuen sillä hikoilin läpi yön kuin puristamatta jätetty pesusieni. 4:15 totesin ulkolämpötilan olevan edelleen +19, joten avoimesta ikkunasta huolimatta sisälämpötilakaan ei laskenut mihinkään vaan pysytteli sinnikkäästi lähempänä +30 kuin 20 astetta.

Aamupalan jälkeen käytin tavallista enemmän aikaa hiusten sukimiseen ja sitkeästi yritin siistiä myös naamavärkkiä. Olimmehan sentään lähdössä pääkaupunkiseudulle! Kolme varttia ennen lähtöä ajattelin vielä käyttää koiria hieman kävelemässä, mutta laittautumisen siis suoritin ensin, jotta ei tulisi kiire vaan olisin vaatteidenvaihtoa vaille valmis. Todettakoon vielä, että kävelyvauhtimme saatika edetty matka eivät päätä enää huimaa.

Astuessani rappusille, alkoi ripsutella vettä. No eipä sitä kai paljon sataisi. Noin 300 metriä myöhemmin aloin olla jo märkä. Enää ei siis kannattanut kääntyä takaisin. Ei siinä vielä kaikki, vettä alkoi vihmoa saavista kaatamalla tai sellainen oli ainakin fiilis. Kävelin vielä muutaman sata metriä ja käännyin ympäri. Yritin kädellä suojata viime kuussa hankkimaani puhelinta, jonka olin sujauttanut kankaisen paitani taskuun kun hieman huonosti arvaan enää "lenkkeilemään" lähteä ilman luuria. Hiukset valuivat päätä myöten, naama oli kuin pesun jäljiltä, koirat näyttivät masentuneilta, nahkahihnat värjäsivät kädet mustaksi, vaatteet olivat märät alusvaatteita myöten ja lenkkarit olivat täynnä vettä kuin Titanic konsanaan. Tarvitseeko muistuttaa, ettei pienintäkään mahdollisuutta tahdin kiristämiseen ollut vaan sateesta huolimatta lähes matelin kotia kohti.

Ilmeisesti olin kuitenkin varsin hilpeä näky, koska näin erään kyläläisen hymyilevän minulle ensimmäistä kertaa kun hän ohi ajaessaan tervehti. Vielä virnistin takaisin oikein kunnon tsemppihymyn. Tiedättekö sen sellaisen: "Heh heh, kävipä varsin vitsikkäästi." -hymyn.

Viimeiset sata metriä nieleskelin jo kyyneliä. Kun viimein pääsin kotiovesta sisälle likomärissä vaatteissa, kahden umpimärän ja hiekkaisen koiran kanssa, suuntasin suoraan kylpyhuoneeseen. Istuin pöntön kannelle ja vollotin kuin viisivuotias, jolta on evätty tikkari. Tunsin oloni maailman surkeimmaksi. Mietin, että ehkä vuoden päästä nauran tälle, mutta sitä aiemmin en taatusti! Pahimman hormoni-itkun (väitän, että aika moni raskaana ollut tietää mitä hormoni-itkulla tarkoitetaan) mentyä ohi, pesin ja kuivasin koirat. Surkeuttani kuvastaa hyvin se, etten edes heti kuoriutunut pois märistä vaatteista vaan peseskelin koiria vettä valuen. Kun viimein olin itseni kuorinut ja saanut kuivaa ylle, oli aikaa suunniteltuun lähtöön n. 15min. Tässä vaiheessa vielä todettakoon, että en ole odotusaikana liikoja tuhlaillut alusvaatteisiin, joten niitä yksiä ainoita parhaiten istuvia rintaliivejä yritin epätoivon vimmalla kuivata hiustenkuivaajalla vessan lattialla istuen. Voin kertoa, että ensiapuna se toimii, mutta ei kannata tietentahtoen kokeilla!

Pääsimme liikkeelle lopulta n. 35min myöhässä kun olin aikasemman puunauksen sijaan sipaissut naamaani pikaisesti meikkiä ja yrittänyt pöyhiä tukan kuivaksi. Lopputulos ei varsinaisesti vastannut alkuperäistä ja otin riskin pääkaupunkiseutulaisten säikäyttämisestä.

Kun iltapäivällä kerroin tapahtunutta ystävälleni, alkoi jo naurattaa - eikä siihen mennyt edes vuotta!

2 kommenttia:

  1. Voi ei, kävipä sinulla kesäinen kommellus! Tuttua, jonkun kerran olen myös kastunut kesken työpäivän ulkona käydessäni läpimäräksi, autoilijoilla näytti olevan hauskaa kun litimärkä hameeni liimautui jalkoihin ja muutenkin olin kuin uitettu koira. Sinä pääsit nopeasti siihen vaiheeseen, kun sattunut jo nauratti....=)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt jo pikkuhiljaa alkaa kaivata sadekuuroa niskaansa vaan eipä näy eikä kuulu. Odotellaan :)

      Poista