tiistai 22. heinäkuuta 2014

Odottavan aika on pitkä ja mitä näitä nyt on...

Tuntuu, että päivät ovat muuttuneet eteenpäin mateleviksi etanoiksi. Yöt ovat hikisiä ja kyljen kääntäminen on raskaana olevien kesken ristitty hyljekäännökseksi. No sitähän se on kun raskaana olevan ruho kolmen kilon mahapunnuksen kanssa heivataan kyljeltä toiselle. Ei siinä ole mitään kaunisteltavaa. Helteet eivät mahdollista suurta aktiivisuustasoa, mutta jotain on päivittäin aivan pakko keksiä, sillä kuten jo äsken mainitsin, päivät suorastaan matelevat.

Yhtä aikaa tulevaa elämänmuutosta odottaa sekä innolla että kauhulla. Ajatus nukkumisesta (edes ne pienet pätkät, joista tulen varmasti olemaan kiitollinen) ilman kolmen kilon lämpöpatteria mahassa tuntuu todella houkuttelevalta. Samaan aikaan päässä pyörii se, että kohta mikään ei ole niinkuin ennen. Ei enää ikinä. Ihanaa ja kamalaa!

Hypätessäni toissailtana isännän kanssa autoon, jotta kävisin ottamassa muutamia kuvia tuli hyvin konkreettisesti mieleen se, ettei lähteminenkään enää pian tule olemaan näin helppoa. 


Tämä odottelu on myös jälleen opettanut minulle uutta itsestäni. Olen monta kertaa blogissakin kirjoittanut siitä miten toivoisin minulla olevan enemmän ohjelmatonta aikaa. Nyt kun sitä on, en kuitenkaan osaa muokata sitä sellaiseksi, että olisin tyytyväinen. Luonteenlaatuni taitaakin kaikenkaikkiaan olla liikkuvaisempi ja aktiivisempi kuin olen kuvitellut. En osaakaan vaan olla ja chillailla. Tarvitsen aktiviteetteja! Kohta tosin on aikataulutusta tiedossa, mutta aikataulut sanelee joku ihan muu kuin minä.

Määräajan lähestyessä mieli käy malttamattomaksi muutenkin kuin vain uuden perheenjäsenen tapaamisen suhteen. Ajatus kunnon hikilenkistä hitaan lyllerryksen sijaan tai siitä, että pääsisin hevosen selkään yli puolen vuoden tauon jälkeen, on yhdistettyä mielikuvamatkailua ja kärsimysnäytelmää.

Kärsimättömyys on varmasti myös mielen tapa valmistautua edessä olevaan koitokseen. Mieli on valmis synnytyssaliin. Synnytys ei ole enää kaukainen kuvitelma vaan oikeasti edessä seuraavan viiden viikon aikana – vaikka menisikin ”yliaikaiseksi”. Tässä viime aikoina on tullut ihmeteltyä sitäkin, että aina puhutaan yliaikaisuudesta jos vauva ei tule viimeistään määräpäivänä. Pari viikkoa sitten neuvolassa muistuteltiin siitä, että normaali raskauden kesto on 38-42 viikkoa eikä laskettua aikaa pidä liikaa tuijottaa. On muuten pirun pitkä haarukka näin odottajan kannalta!

Perin ärsyttävää on kuinka tietyt opukset muistuttavat siitä, että synnytyksestä selviytyy paremmin jos on hyvässä fyysisessä kunnossa. No varmasti! Olisiko vielä hyviä keinoja pitää kuntoa yllä kun kävelylenkit ovat viime aikoina rajoittuneet max. 2,5 kilometriin? Sulan hattuun varmasti saan kertoessani, että muutama ilta sitten kävelin 4,5km. Ensin 2km ja sitten 2,5km. Välissä oli vain noin puoli tuntia huilia. Edellisen kerran moinen kävely kipeytti niin, etten nukkunut seuraavana yönä. Mutta hei – täytyy pysyä kunnossa!

Onneksi pitkämielinen puolisoni on vielä jaksanut laittaa kitinäni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ilman sitä meidän taloudessa olisi jo puhjennut sisällissota, jonka kaltaista ei vielä tässä torpassa ole nähty.

Siispä näihin sekaviin tunnelmiin loppuraskauden ihanuudesta on varmaan hyvä lopettaa :D


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti