torstai 10. heinäkuuta 2014

Sivustaseuraaja

Elämä näytti taas ironiansa. Yhtenä iltana kiukuttelet ja seuraavana istut yötä myöten päivystyksessä puolison seurana odottaen sitä jääkö puoliso osastolle vai vieläkö laitetaan kotiin.

Tiistaina aamulla mies lähti töihin ja normaalisti kävi sanomassa heipat lähtiessään kun jäin nukkumaan. Seurava kontakti oli hänen lähettämänsä viesti sairaalasta lanssikyydin jälkeen: Virtsakivi vaivaa. Puolen neljän aikoihin kävin noutamassa puoliskon kotiin hänen otettuaan vastuu itsestään. Apua tuo reissu ei tarjonnut, lähinnä yhden unohdetulta tuntuneen potilaan.

Kun yhdeksän aikaan illalla lähdin viemään miestä takaisin sairaalaan tämän oltua tuskainen jo useamman tunnin, tuntui reilun kymmenen kilometrin matka pitkältä kuin nälkävuosi. Kun tietää, että jokainen auton liike tekee kipeää ja toinen yrittää vain kestää, on vaikeaa hallita omat hermonsa.

Päivystyksen vastaanottovirkailija kertoi, että kyllähän virtsakivet aiheuttavat kovia kipuja. Ensimmäinen ajatus oli, että tekisi mieli tirvaista. Kun kivunlievitys annetaan vasta n. puoli tuntia sairaalaan saapumisen jälkeen ja sen ajan seuraa kovan kipukynnyksen omaavan puolison tuskasta vääntyviä kasvoja sekä kiemurtelevaa vartaloa, tekee mieli kuristaa jokainen hoitaja.

Viisi minuuttia lääkkeestä tuli rauha ja mies oli unessa. Yhden jälkeen yöllä lääkäri ennätti viimein tarkastamaan tilannetta ja suositteli osastolle jäämistä. Puoli kahdelta lähdin sairaalasta kotiin. Tarvitseeko aikuinen mies seuraa nukkuessaan? Siihen en osaa vastata, mutta uskon jokaiselle olevan merkitys välittämisellä. En myöskään kyennyt lähtemään ennen lääkärin käyntiä sillä miehen puhelinkin oli jäänyt kotiin enkä olisi saanut sairaalasta mitään infoa. Osastolle mentäessä tiesin hänen olevan hyvässä hoidossa.

Kun kävelin ulos sairaalasta, iski totaalinen yksinäisyys.

Eilen mies pääsi kotiin, mutta n. 53 tuntia oireiden alusta ei edelleenkään se viholainen kivi ole tullut pihalle. Pahin tuska on takana kun ahtaimmat paikat on toivottavasti ohitettu ja tällä hetkellä lääkitys kotona tuntuu auttavan kun kivut iskevät.


Virtsakivet. Sivustaseuraajan roolissa kiroan ne syvimpiin syövereihin. Olen kuullut kivien aiheuttamaa kipua kuvailtavan yhdeksi pahimmista kivuista mitä on olemassa. Saatanallinen sairaus ja aivan kamalaa vierestä seurattavaa.

Eräs ystäväni jo vertasi tätä synnytykseen; kivut, joissa ei toinen voi auttaa vaan joutuu seuraamaan sivusta. Raskaus on itse "aiheutettu" tila ja synnytys kuuluu siihen hyvikin luonnollisena osana. Virsakivet ovat sairaus ja aiheuttavat tuskia säännöllisen epäsäännöllisesti. Onneksi jokainen kerta ei ole kuluneiden kahden vuorokauden kaltainen. Tämä oli pahin kerta sillä aikaa kun me olemme tunteneet ja raskauden aihettamissa hormooniherkkyyksissä etenkään ei taatusti tule unohtumaan koskaan.

Kunpa itse osaisi arvostaa omaa terveyttään ilman mitään perussairauksia. Kunpa muistaisi myös sen, ettei elämässä mikään koskaan ole itsestäänselvää. Tällaiset kokemukset vetävät hiljaiseksi elämän edessä ja itselle ainakin muistuttivat taas sen kuinka tärkeä oma puolisoni minulle on.

Kun kohtaatte joskus jonkun kivusta kärsivän tai hänen läheisensä, älkää vähätelkö kipua. Vain alakautta synnyttänyt tietää miltä se tuntuu. Vain sektion läpikäynyt tietää millaista siitä on toipua. Vain virtsakivistä kärsivä ymmärtää tuskan mitä ne aiheuttavat. Vain toisen kipua seurannut ymmärtää miten syvästi se itseen vaikuttaa.

Jos koko kokemuksesta jotain huumoria repisi niin tulipahan ainakin päivystysajan reitti synnärille tutuksi; samaa valkoista viivaa on seurataan nimittäin sinne sekä päivystysosastolle! Perhevalmennuksessa nimittäin reitti käytiin läpi diakuvien avuin, mutta meilläpä on tästä nyt aivan ensikäden tietoa enkä usko, että reitti ehtii muuttua ennen kuin on minun vuoroni suunnata sairaalaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti