keskiviikko 27. elokuuta 2014

Haikarat on humpuukia!

Verta, hikeä ja kyyneleitä - niitä se vaati; 22.8. saapui tyttäremme maailmaan <3

Osastolla pientä katsellessa alkoi tunne vahvistua. Niin moni asia on muuttunut merkityksettömäksi eikä ole mitään tärkeämpää kuin tuo pieni ihminen, jonka eteen on valmis tekemään kaikkensa.

Ensimmäisiä ajatuksia myöhemmin lisää, nyt on mielenkiinto muualla kuin tietokoneessa :)

"Oman lapsen, pienen linnun
kannoit alla sydämen.
Nyt on onni täydellinen,
syliisi saat ottaa sen.
Tunnet käden, pienen, hennon,
tunnet posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa
kuin alku uuden elämän."


tiistai 19. elokuuta 2014

Hyvinvointia ja tulevaisuutta

Tähän päivään heräsin jälleen varsin surkeilla fiiliksillä. Turhautuminen otti vallan eikä kyyneleitä voinut estää... Päivä kului hyvinkin antisosiaalisesti eikä rakenteeltaan epäonnistunut kuivakakku yhtään auttanut asiaa. Päivä, jonka ei olisi toivonut edes alkavan.

Lenkkeilen paljon yksin (koiran/koirien kanssa), mutta tänään lähdimme sänkipelloille raikkaaseen ulkoilmaan yhdessä. Ulkoilulla on aivan mielettömän suuri vaikutus hyvinvointiini! Koira sai nauttia pelloista vapaana ja oma apea mieli vaihtui nauruun.

Ulkoilun jälkeen pakkasin miehelle huomista työpäivää varten eväät. Nyt kotona ollessa on ruokaa tullut tehtyä säännöllisesti ja viikon ruokailut mietin siten, että hän saa ruoan mukaan töihin. No... Vauvasta paljon tulee riippumaan siitä miten järjestely jatkossa toimii, mutta so far so good! Joku väittäisi hemmotteluksi sitä, että pakkaan eväät valmiiksi. Minulle kyse on siitä, että saan tekemistä ja voin olla hyödyksi. Tiedän hänen arvostavan elettä enkä koskaan ole kuullut kitinää ruoasta vaan ainoastaan kiitokset. On kiva ilahduttaa asialla, jota tietää toisen arvostavan. Ja hei - en ole kertaakaan leikannut meillä nurmikkoa tai pessyt ikkunoita vaan silti nekin hommat on tehtynä ;)

Näinköhän syksy saa ihmisillä aikaan myllerryksiä niin omassa elämässä kuin blogielämässäkin, sillä olen huomannut itseni lisäksi useammankin miettivän bloginsa kohtaloa. Olen aiemminkin yrittänyt kysellä teiltä lukijoilta millaisia toiveita teillä olisi, mutta en oikein ole saanut vastauksia. Jokin käsitys minulla toki on, mutta olisi kiva kuulla kommentteja asiaan liittyen :) En ole muuttamassa blogia pelkäksi vauvablogiksi vaan oma ajatukseni olisi edelleen monipuolisuudessa. Viime aikoina on myös ollut enemmän lyhyitä kuvapostauksia tai kertomuksia arjesta, mutta en tiedä ovatko ne teidän mieleen? Läheiseni haluan aina suojata ja siksi kirjoitankin omasta näkökulmastani miettien heidän osuutensa hyvin tarkasti.

Kertokaa ihmeessä toiveista ja ajatuksistanne! Kommenttilaatikkoon voivat jättää viestiä myöskin anonyymit/rekisteröimättömät käyttäjät :)




sunnuntai 17. elokuuta 2014

Hitaat tunnit ja pitkät päivät

Normaali raskaus kestää 38-42 viikkoa. Maaginen laskettu aika (jota ei saa tuijottaa!) on viikon 40 tultua täyteen. Ketä kiinnostaa, että normaali raskaus voi kestää vielä kaksi viikkoa pidempään ja vasta sen jälkeen mahassa matkustava asukas saa kemiallisen häätöpäätöksen mikäli ei ymmärrä itse poistua yksiöstään? Minua ei ainakaan!

Kun LA on ohitettu, jokainen mahan vierestä herätty aamu ottaa rankasti päähän. Suurin osa synnytyksistä käynnistyy yöllä ja siksi olo on illalla yhtä toiveikas kuin kaivon reunalla keikkuvalla kirveellä. Aamulla lukuisten vessareissujen ja hyljekäännösten värittämän yön jälkeen tulee mietittyä onko tässä hommassa mitään järkeä? Pitikö tähän nyt sitten ruveta?

Lomailukaan ei enää tunnu mukavalta vaan totaaliselta pakkopullalta ja töissä olisin paljon hyödyllisempi. No.. En oikeasti tässä tilassa, jossa keskivartaloni muistuttaa kuumailmapalloa ja vartalon päällä olevasta pallosta (jota pääksikin kutsutaan) nousee savu kohti yli yläilmoja. Ja jos kukaan uskaltaa sanoa: "Nauti lapsettomasta ajasta vielä kun voit." voin kertoa, että huomattavasti mieluummin jo vaihtaisin nämä odottelupäivät kiireiseen vauva-arkeen.

Vointi on hyvä. Siitä seurasi eilen pienet agilitytreenit koiran kanssa. Siis oikeasti pienet, mutta pientä koiraa treenatessa sen palkkaaminen tapahtuu melko matalalla. Matalalla toimiminen taas vaatii kumartelua. Vajaan kahdeksan kilon pakettia tuli nosteltuakin. Toiveikkaana taas vitsailin, että nyt käynnistetään synnytys! Ei käynnistetty. Tuloksena oli jälleen hemmetin kipeät liitokset ja kävelytyyli, joka on kopioitu pingviiniltä (johon rakas puolisoni minua eräänä päivänä vertasi). Sinä päivänä huumorini vielä riitti ;)

Sitten on vielä se suunnaton toive, ettei synnytystä oikeasti tarvitsisi kemiallisesti käynnistää. Koen kroppani silloin jättäneen minut pulaan. Kahden viikon sairaslomaa lukuunottamatta on koko raskausaika sujunut kuin oppikirjasta. Olen halunnut luottaa siihen, että homma toimii loppuun asti. Niinkuin lääkärikin on sanonut, parasta olisi omat supistukset. Meidän alueen sairaalassa käynnistetään viimeistään viikolla 42+2. Minun osaltani se on siis aivan loppukuusta eli tarkoittaa tolkuttoman montaa pitkää päivää. Tässä kohtaa positiivinen ajatus olisi, että kropallani on yhtä monta päivää aikaa käynnistyä itsestään, mutta kuulkaa kyllä nyt on positiivisuus kateissa!

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että viimeisten viikkojen tarkoitus on ylikypsyttää pääkoppa raskauteen, jotta olisi henkisesti valmis edessä olevaan repivään rutistukseen. Sitä kutsutaan synnytykseksi! Olen valmis! Ihan milloin vaan! Joko mennään? Haluan oman kroppani takaisin itselleni kiitos.

Loppusanoiksi todettakoon, ettei tarkoitukseni ole loukata ensimmäistäkään tahtomattaan lapsetonta ihmistä. Jokainen silloin varmasti kernaasti kokisi nämä hetket. Kuten kuitenkin äsken totesin, uskon näiden turhautumisen tunteiden liittyvän vahvasti henkiseen valmistautumiseen. Tässä vaiheessa vain on aivan kypsä! Heille, jotka eivät ole, nostan hattua todella korkealle ja kumarran syvään!


torstai 14. elokuuta 2014

Jauhopeukalon isku

Joskus aikanaan tuli leivottua paljon enemmän kuin nykyisin. Aikanaan tarkoittaa todellakin vuosia sitten! Nykyisin leipominen on hyvin satunnaista ja tapahtuu lähinnä jos on tiedossa vieraita.

Tällä viikolla olen parikin päivää hyödyntänyt jauhopeukalona keittiössä häärien. Ai mitenkä niin tapan aikaa ;) ?



Tiikerikakkuja tuli kotona asuessa itseasiassa tehtyä useinkin vaan nyt edellistä kertaa en edes muista! Mokkapalataikinan olisin voinut tehdä 1,5 kertaisena (resepti oli vieras), koska pohja jäi mun makuun vähän turhan ohueksi. Tiikerikakku puolestaan on vielä korkkaamatta, joten sitä on vaikea kommentoida mitenkään.

Toivottavasti tämä kyytiläinen ymmärtää syntyä pian, koska meidän pakastimesta loppuu tällä vauhdilla tila!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Puuhapäivä

Tänään on ollut jotenkin kovin ihana päivä! Nyt olo on väsynyt ja pelkästään hyvällä tavalla. Olen jo kauan kaivannut sitä olotilaa, joka aiheutuu päivän touhuista eikä suinkaan helteen keskellä huonosti nukutusta yöstä. Nyt se hetki on tässä ja osaan arvostaa sitä.

 
Tiedän, että näitä samannäköisiä kännykkäräpsyjä on ollut blogissa ennenkin, mutta en vain voi lakata ihailemasta saapuvaa syksyä ja sadonkorjuun aikaa.


Tähän päivään on mahtunut sosiaalisia suhteita, kyläilyä muualla, ystävän ja lasten vierailu meillä ensimmäistä kertaa (se vei vain 5,5 vuotta ;) ), nautiskelua elokuun viilenneestä säästä ja koiran pyykkäystä. Miten paljon voikaan nauttia siitä, että jaksaa tehdä tavallisia asioita!

Nyt aion suorittaa tavalliset iltarutiinit ja niiden jälkeen istahtaa tähän sohvan reunalle katsomaan töllöä. Luotan siihen, että tämä väsymys siirtyy mukanani siihen hetkeen kun painan pään tyynyyn ja suljen silmäni <3

Mukavaa iltaa ja kauniita unia!

maanantai 11. elokuuta 2014

Ilta-ajelulla

Olen viime aikoina viettänyt PALJON aikaa kotona. Kuten jo pari kertaa aiemminkin on tullut todettua, helle on pakottanut tuulettimen eteen. Eilen lähdettiin kuitenkin ilta-ajelulle ja extempore päädyttiin Vääksyn satamaan hieman käpöttelemään sekä syömään jätskit.

Kotimatkalla totesin illan olleen ihanin pitkään aikaan! Pieni arjen helmihetki <3





perjantai 8. elokuuta 2014

Pienistä hetkistä

Pienistä hetkistä on pakko koostaa näitä päiviä, jotta pää pysyy kasassa. Eniten ottaa päähän se, että kamera on seissyt lähes käyttämättömänä laukussa ihan vain siitä syystä, että helteet ovat pakottaneet tuulettimen eteen aamusta iltaan. Olinhan suunnitellut kuvaavani PALJON, koska minulla on vain aikaa. Aikaa on todellakin ollut! Aikaa olla tekemättä mitään. Olen aivan sitä mieltä, että loppuraskaus on olemassa juuri siitä syystä, että etenkin pääkoppa olisi valmis synnytykseen. Voin kertoa, että oma koppani ainakin on!

Siinä missä koppa on valmiina, kaipaa kroppa jotain fyysistä. Tiistai-iltana kun ilta viimein viileni, päätin lähteä tekemään lyhyen (2,5km), mutta reippaan kävelyn jos vain kroppa sallisi. Reippahasti kulkivat askeleet ja nautin viilenevästä illasta, kroppa ei valittanut lainkaan. Ei ennen kuin pääsin kotirapuille, joissa jalat olivat pettää alta ns. liitoskipujen vuoksi. Seuraavana yönä jokainen kyljen kääntö ja sängystä vessaan lähtö sekä takaisin sänkyyn siirtyminen saivat minut irvistämään kivusta. Note to self: Ei reippaita lenkkejä.

Eilen koitti kuitenkin illalla hetki, jolloin jopa pitkästä aikaa osasin nauttia siitä, että kyytiläinen on vielä mahassa eikä suinkaan vaunuissa.



Aamupäivällä jo bongasin puimurit pariltakin eri pellolta. Illan viilettyä oli siis pakko heti suunnata pellolle. Vuosi tätä onkin jo odotettu! Käpötellessäni kaikessa rauhassa peltoa pitkin, tunsin itseni pitkästä aikaa tyyneksi. Tajusin myös sen kuinka paljon kaipaan liikkumista ja kunnon ulkoilua. En ole koskaan ollut jumpalla käyvä himoliikkuja, mutta lenkkeilyn, ulkoilun (luen pelloilla käpöttelyn ulkoiluksi ennemmin kuin lenkkeilyksi) ja ratsastuksen yhdistelmä on kuitenkin antanut kropalle tekemistä.



Kuukauden jatkunut kuivuus on myös aiheuttanut takapihalle syksyisen ilmiön, sillä kellastuvat koivut tiputtavat lehtiään. Yötkin ovat muuttuneet pimeiksi. Muistan varsin hyvin valoisien öiden vessareissut vaan nytpä on pitänyt hankkia yövalo! Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä? Vaikka reitti makuuhuoneesta vessaan on melko yksinkertainen, ei pilkkopimeässä suunnistaminen enää huvita. Kun toinen koiristakin on musta, ei sen erottaminen varsinaisesti ole kovin helppoa.

Yöt ovat tällä hetkellä suureksi osaksi taistelua unettomuuden kanssa ja alkuyöt (alkuyön lasken tällä hetkellä alkavaksi n. klo. 00:00) menevät valvoessa. Väliin sattuu paremmin nukuttuja öitä kun väsymys käy jo niin suureksi, että uni vain voittaa. Onneksi yöt ovat sentään ruvenneet viilenemään, joten aamuyöllä saan sitten nukuttua...


Kai nyt kesässä kerran pitää pullaakin leipoa? Tuulettimen pyörittäessä lämmintä sisäilmaa päätin toissapäivänä uhmata kohtaloa ja leipoa pullaa. Varsinaisesti ajatus 30 asteisessa keittiössä uunin lämmittämisestä ei ole ollut järin houkutteleva, mutta selviydyin silti voittajana ottelusta puolen litran pullataikinaa ja kuumuutta vastaan.


Usein katse kääntyy taivaalle, joka eilen oli taas kertakaikkisen kaunis. Yritän imeä itseeni nyt tämän elokuun kauneuden ja nauttia siitä niin paljon kuin mahdollista. Vaikka vain pieninä hetkinä, sen minkä jaksan. 

Nyt on kuitenkin pakko köllähtää sohvalle, koska viime yön unissa ei tälläkään kertaa ollut kehumista. Illalla sitten vie tie jälleen sänkipellolle nauttimaan viilenevästä illasta!


perjantai 1. elokuuta 2014

Kohti mökkihöperyyttä

Tätä tunnemylläkkää on luultavasti hyvin vaikeaa ymmärtää kenenkään muun kuin raskauden kokeneiden. Lähtökohdistamme riippuu millaisia ja kuinka voimakkaita tuntemuksia pintaan nousee.

Tiistaina kävin työpaikalla. Tuntui kuin olisin herännyt henkiin. Aivoni eivät olekaan mädäntyneet käyttämättömyyden ja hormonien seurauksena! Pääsin jälleen turvalliselle maaperälle. Hetken tunsin olevani tarpeellinen, osa yhteisöä. Vaikka tunne yhteenkuuluvuudesta oli voimakas, ei minulle kuitenkaan herännyt hinkua päästä töihin. Työmaani on kohta kotona.

Tarpeettomuuden ja turhuuden tunteen kanssa kuitenkin kamppailin eilisen(kin) illan. On vaikeaa heittäytyä vieraaseen tilanteeseen ja hyväksyä se, ettei ole pienintäkään käsitystä siitä mitä on edessä. Sitä tilannetta odotellessa on oloni aivan käsittämättömän turha! Venyn, vanun ja vetelehdin kotona helteen keskellä. Illan viiletessä (niinä iltoina kun jonkinlaista viilenemistä tapahtuu) käyn minimaalisella iltalyllerryksellä koirien kanssa, jotta saan itseeni edes jonkinlaista liikettä. Ruuanlaitosta ja perussiistimisestä suoriutuminen nousee päivän urotyöksi. Kaupassa käyminen sen sijaan on kuin kulttuurimatka. Ymmärrän nyt sanonnan kissanristiäisistä - niitä on tullut keksittyä viime aikoina! Tämän päivän äksönpläjäyksenä oli koiran käyttäminen eläinlääkärissä verikokeessa sekä toisen koiran sillä aikaa aiheuttaman mattosilpun siivoaminen. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui jälleen kerran keskivartalon taivuttaminen mattosilppua lattialta noukkiessa.

Mutta hei! Bloggaamiselle olisi aikaa. Elämäni vain juuri nyt tällä hetkellä on niin jäätävän samanlaista päivästä toiseen, että mitäpä siitä kirjottaisi? Edes minun ajatuksenjuoksullani ei kehitetä syvällisiä ajatuksia tuulettimen äärellä perseen kuvan painautuessa sohvaan. Välillä pitää muistaa jaloitella sillä lääkäri varoitti veritulpista automatkoilla. Tunnissa on pidettävä ainakin yksi jaloittelutauko. Hän unohti mainita saman jaloittelun koskevan kotisohvalla istumista!

Tiedän varsin hyvin, että pian olemme yhdelle ihmiselle koko maailma eikä tarpeellisuuttamme voi kukaan kyseenalaistaa. Vaan kun se ajatus ei auta nyt - tässä hetkessä!

Sanovat, että loppuraskaudesta moni alkaa siivota ja silittää hulluna. Päteekö se myös silloin kun on hulluna hellettä? Entäs jos vaatteet on kertaalleen silitetty viileämmillä keleillä? Pitääkö silloin aloittaa uusi kierros ihan vain ajan tappamiseksi? Tuntisiko sitä silloin itsensä tarpeellisemmaksi jos seisoisi silitysrautaa heilutellen vaatekaapin edessä? Mutta entäs kun varpaat turpoaa nakeiksi jos seisoo kovin pitkään paikallaan eikä rautaa viitsi turhaan pitää kuumana lepotaukoa varten? Eikö vaatteetkin voi kulua liiasta silittämisestä?

Voi kuulkaa... Pienet tuntuu olevan murheet ja ajatuksenjuoksu varsin mutkikasta. Siispä sormet ja varpaat ristissä toivon, että kyytiläinen ymmärtäisi pian tulla pihalle, jotta voin siirtyä seuraavaan kriisiin!