sunnuntai 17. elokuuta 2014

Hitaat tunnit ja pitkät päivät

Normaali raskaus kestää 38-42 viikkoa. Maaginen laskettu aika (jota ei saa tuijottaa!) on viikon 40 tultua täyteen. Ketä kiinnostaa, että normaali raskaus voi kestää vielä kaksi viikkoa pidempään ja vasta sen jälkeen mahassa matkustava asukas saa kemiallisen häätöpäätöksen mikäli ei ymmärrä itse poistua yksiöstään? Minua ei ainakaan!

Kun LA on ohitettu, jokainen mahan vierestä herätty aamu ottaa rankasti päähän. Suurin osa synnytyksistä käynnistyy yöllä ja siksi olo on illalla yhtä toiveikas kuin kaivon reunalla keikkuvalla kirveellä. Aamulla lukuisten vessareissujen ja hyljekäännösten värittämän yön jälkeen tulee mietittyä onko tässä hommassa mitään järkeä? Pitikö tähän nyt sitten ruveta?

Lomailukaan ei enää tunnu mukavalta vaan totaaliselta pakkopullalta ja töissä olisin paljon hyödyllisempi. No.. En oikeasti tässä tilassa, jossa keskivartaloni muistuttaa kuumailmapalloa ja vartalon päällä olevasta pallosta (jota pääksikin kutsutaan) nousee savu kohti yli yläilmoja. Ja jos kukaan uskaltaa sanoa: "Nauti lapsettomasta ajasta vielä kun voit." voin kertoa, että huomattavasti mieluummin jo vaihtaisin nämä odottelupäivät kiireiseen vauva-arkeen.

Vointi on hyvä. Siitä seurasi eilen pienet agilitytreenit koiran kanssa. Siis oikeasti pienet, mutta pientä koiraa treenatessa sen palkkaaminen tapahtuu melko matalalla. Matalalla toimiminen taas vaatii kumartelua. Vajaan kahdeksan kilon pakettia tuli nosteltuakin. Toiveikkaana taas vitsailin, että nyt käynnistetään synnytys! Ei käynnistetty. Tuloksena oli jälleen hemmetin kipeät liitokset ja kävelytyyli, joka on kopioitu pingviiniltä (johon rakas puolisoni minua eräänä päivänä vertasi). Sinä päivänä huumorini vielä riitti ;)

Sitten on vielä se suunnaton toive, ettei synnytystä oikeasti tarvitsisi kemiallisesti käynnistää. Koen kroppani silloin jättäneen minut pulaan. Kahden viikon sairaslomaa lukuunottamatta on koko raskausaika sujunut kuin oppikirjasta. Olen halunnut luottaa siihen, että homma toimii loppuun asti. Niinkuin lääkärikin on sanonut, parasta olisi omat supistukset. Meidän alueen sairaalassa käynnistetään viimeistään viikolla 42+2. Minun osaltani se on siis aivan loppukuusta eli tarkoittaa tolkuttoman montaa pitkää päivää. Tässä kohtaa positiivinen ajatus olisi, että kropallani on yhtä monta päivää aikaa käynnistyä itsestään, mutta kuulkaa kyllä nyt on positiivisuus kateissa!

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että viimeisten viikkojen tarkoitus on ylikypsyttää pääkoppa raskauteen, jotta olisi henkisesti valmis edessä olevaan repivään rutistukseen. Sitä kutsutaan synnytykseksi! Olen valmis! Ihan milloin vaan! Joko mennään? Haluan oman kroppani takaisin itselleni kiitos.

Loppusanoiksi todettakoon, ettei tarkoitukseni ole loukata ensimmäistäkään tahtomattaan lapsetonta ihmistä. Jokainen silloin varmasti kernaasti kokisi nämä hetket. Kuten kuitenkin äsken totesin, uskon näiden turhautumisen tunteiden liittyvän vahvasti henkiseen valmistautumiseen. Tässä vaiheessa vain on aivan kypsä! Heille, jotka eivät ole, nostan hattua todella korkealle ja kumarran syvään!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti