perjantai 8. elokuuta 2014

Pienistä hetkistä

Pienistä hetkistä on pakko koostaa näitä päiviä, jotta pää pysyy kasassa. Eniten ottaa päähän se, että kamera on seissyt lähes käyttämättömänä laukussa ihan vain siitä syystä, että helteet ovat pakottaneet tuulettimen eteen aamusta iltaan. Olinhan suunnitellut kuvaavani PALJON, koska minulla on vain aikaa. Aikaa on todellakin ollut! Aikaa olla tekemättä mitään. Olen aivan sitä mieltä, että loppuraskaus on olemassa juuri siitä syystä, että etenkin pääkoppa olisi valmis synnytykseen. Voin kertoa, että oma koppani ainakin on!

Siinä missä koppa on valmiina, kaipaa kroppa jotain fyysistä. Tiistai-iltana kun ilta viimein viileni, päätin lähteä tekemään lyhyen (2,5km), mutta reippaan kävelyn jos vain kroppa sallisi. Reippahasti kulkivat askeleet ja nautin viilenevästä illasta, kroppa ei valittanut lainkaan. Ei ennen kuin pääsin kotirapuille, joissa jalat olivat pettää alta ns. liitoskipujen vuoksi. Seuraavana yönä jokainen kyljen kääntö ja sängystä vessaan lähtö sekä takaisin sänkyyn siirtyminen saivat minut irvistämään kivusta. Note to self: Ei reippaita lenkkejä.

Eilen koitti kuitenkin illalla hetki, jolloin jopa pitkästä aikaa osasin nauttia siitä, että kyytiläinen on vielä mahassa eikä suinkaan vaunuissa.



Aamupäivällä jo bongasin puimurit pariltakin eri pellolta. Illan viilettyä oli siis pakko heti suunnata pellolle. Vuosi tätä onkin jo odotettu! Käpötellessäni kaikessa rauhassa peltoa pitkin, tunsin itseni pitkästä aikaa tyyneksi. Tajusin myös sen kuinka paljon kaipaan liikkumista ja kunnon ulkoilua. En ole koskaan ollut jumpalla käyvä himoliikkuja, mutta lenkkeilyn, ulkoilun (luen pelloilla käpöttelyn ulkoiluksi ennemmin kuin lenkkeilyksi) ja ratsastuksen yhdistelmä on kuitenkin antanut kropalle tekemistä.



Kuukauden jatkunut kuivuus on myös aiheuttanut takapihalle syksyisen ilmiön, sillä kellastuvat koivut tiputtavat lehtiään. Yötkin ovat muuttuneet pimeiksi. Muistan varsin hyvin valoisien öiden vessareissut vaan nytpä on pitänyt hankkia yövalo! Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä? Vaikka reitti makuuhuoneesta vessaan on melko yksinkertainen, ei pilkkopimeässä suunnistaminen enää huvita. Kun toinen koiristakin on musta, ei sen erottaminen varsinaisesti ole kovin helppoa.

Yöt ovat tällä hetkellä suureksi osaksi taistelua unettomuuden kanssa ja alkuyöt (alkuyön lasken tällä hetkellä alkavaksi n. klo. 00:00) menevät valvoessa. Väliin sattuu paremmin nukuttuja öitä kun väsymys käy jo niin suureksi, että uni vain voittaa. Onneksi yöt ovat sentään ruvenneet viilenemään, joten aamuyöllä saan sitten nukuttua...


Kai nyt kesässä kerran pitää pullaakin leipoa? Tuulettimen pyörittäessä lämmintä sisäilmaa päätin toissapäivänä uhmata kohtaloa ja leipoa pullaa. Varsinaisesti ajatus 30 asteisessa keittiössä uunin lämmittämisestä ei ole ollut järin houkutteleva, mutta selviydyin silti voittajana ottelusta puolen litran pullataikinaa ja kuumuutta vastaan.


Usein katse kääntyy taivaalle, joka eilen oli taas kertakaikkisen kaunis. Yritän imeä itseeni nyt tämän elokuun kauneuden ja nauttia siitä niin paljon kuin mahdollista. Vaikka vain pieninä hetkinä, sen minkä jaksan. 

Nyt on kuitenkin pakko köllähtää sohvalle, koska viime yön unissa ei tälläkään kertaa ollut kehumista. Illalla sitten vie tie jälleen sänkipellolle nauttimaan viilenevästä illasta!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti