perjantai 26. syyskuuta 2014

Kiitollisuus

Vain pari sanaa nopeasti - enempää en ehdi, sillä työnjohtaja herää taas pian päiväuniltaan.

Haluan kuitenkin sanoa sen miten suunnattoman kiitollinen olen. Kiitollinen ihmisistä elämässä, terveestä lapsesta, ymmärtävästä puolisosta. Juuri nyt oikeastaan ihan kaikesta sillä kiitollisuus on vallitseva mielentila. Toki on asioita, joiden toivoisin menevän toisin, mutta nekin ovat osa tätä elämää.

Jaahas... Vaunuista kuuluu ääniä eli tämä todellakin jäi muutamaan sanaan ;)


maanantai 22. syyskuuta 2014

Epäonnistumisen sietäminen: Ajatuksia imetyksestä

Ensiksi pyydän anteeksi teiltä, joita aihe ei kiinnosta pätkääkään. Koen tämän kuitenkin liittyvän minuuteeni sekä äitiyteen ja yhteiskuntaan niin merkittävästi, että minun on pakko jakaa ajatukseni. Tiedän myös, etten taatusti ole ainoa asian kanssa kamppaillut.

Toiseksi. Tämä kirjoitukseni tulee pohjautumaan tunteisiin eikä järkeen. Järkeni kyllä puhuu toista kieltä, mutta tässä asiassa ei järjellä ole sijaa.

Lähtökohtaisesti koin ajatuksen imettämisestä hyvin HYVIN vieraana, jopa vastenmielisenä. Ajatus rinnoista ruoan lähteenä oli vähintäänkin kummallinen siitäkin huolimatta, että sitä vartenhan naisella rintavarustus on, että hän voisi lapsensa ruokkia. Siispä kyseessä pitäisi olla yksi maailman luonnollisimmista asioista.

Aikaa sitten kun olimme liikehälytyksen (sikiön liikkeitä ei tuntunut riittävän montaa tunnin aikana) vuoksi äitiyspoliklinikalla tarkkailussa eli ns. käyrillä, lueskelin seinältä muutaman kohdan plakaatia lapsentahtisesta imetyksestä. Synnytyssalista osastolle siirtyminen näytti nopeasti, että rinnat ovat kaikkea muuta kuin jotain erotiikkaan liittyvää; ensimmäinen kätilö tarrasi rintaan kiinni ja tyrkkäsi vauvan uudelleen ja uudelleen rinnalle. Itse olin lähinnä sivusta seuraaja. Olisikohan ennen kiinni tarraamistaan yksi ainut ihminen kysynyt sallinko hänen auttavan. Aika monta kertaa osastolla ollessa soittelin kutsukellolla apuja kun ei homma ollutkaan niin helppoa. En tosin ollut sitä helpoksi kuvitellutkaan, mutta ehkä vaikeus kuitenkin yllätti.

Alustavana kotiutumispäivänä havaittiin, että tytön paino on pudonnut melkein sallitun maksimimäärän ja ruokapunnituksessa (lapsi punnitaan ennen ja jälkeen syötön) todettiin, ettei painossa näkynyt mitään muutosta. Tyttö rupesi saamaan lisämaitoa ja minä itkin koti-ikävää.

Kotiutuessa jatkettiin lisämaidon kanssa eli korvikkeet kehiin. N. viikko kotiutumisen jälkeen luulin oman maidon riittävän ja korvikkeen käyttö purettiin. Punnitus neuvolassa pari viikkoa kotiutumisen jälkeen kertoi omaa kieltään; tytön paino oli pudonnut viikossa 5g. Tästä seurasi reilu korvikkeen lisäys, jotta paino saataisiin nousuun.

Mutta se epäonnistumisen tunne... Se oli ja on edelleen vaikeaa kestää. Äidin tärkeimmät tehtävät on läheisyys ja ravinto. Läheisyys tulee siinä paljolti samalla ravinnon kanssa. Olen itkenyt lukuisia kertoja sitä, etten pysty tähän yhteen tärkeimmistä tehtävistä kuin osittain. En pysty tuottamaan lapselleni riittävää määrää ruokaa. Tänä päivänä täysimetystä huudetaan joka tuutista ja äidinmaidon tärkeyttä korostetaan jatkuvasti. Olen saanut lukuisia hyviä neuvoja kuinka saada maidon määrä lisääntymään. Olen kuukauden ajan istunut tuntikausia tissi suussa, jotta tyttö saisi ns. lisätilausta tehtyä. Tästäkin huolimatta hän on nälkäinen ja korviketta tarvitaan. Miten kestää se, etteivät neuvot ole auttaneet? Miten hallita pelkoa, että tämänkin hetkinen maidontuotanto loppuu enkä voi edes osittaisimettää? Miten hyväksyä se, etten ole yhtään vähemmän tärkeä lapselleni vaikken pystyisikään imettämään? Olenko tehnyt jotain väärin? Onko imuote väärä? Voisinko vielä vaikuttaa asiaan itse?

Joka kerta imetän ensin pitkiäkin aikoja ennen kuin annan korviketta. Aina koen tarvetta selittää miksi kaivan pullon esille; imetän kyllä, mutta maito ei riitä. Joka kerta leimaan itseni siksi äidiksi, joka ei vaan pysty. Miten teillä on sujunut? Tosin hyvin, mutta maito ei riitä. Suurella haikeudella, osin vielä kateudellakin seuraan heitä, jotka helposti saavat maidon riittämään ja vielä muidenkin tarpeisiin. Pystyisinpä itse samaan.

Tokihan pullottelussa on se hyvä puoli, että myös isä voi osallistua lapsen syöttämiseen. Olin kuitekin ajatellut, että pullosta syötettävä olisi made by mom. Vaan sekin täytyy hyväksyä, ettei ole.

Eivät nämä viikot ole kuitenkaan pelkkää itkua ja epäonnistumista ollut. Kaikki muu imetyksen ulkopuolella sujuu hyvin. Olemme niin kiitollisia ja onnellisia tuosta pienestä ihmisestä elämässä. Totta varmasti on, että tämä tulee kasvattamaan ihmisenä enemmän kuin mikään koskaan. Onnen vastakohtana on kestettävä pettymyksiä ja sitä, ettei voi vaikuttaa kaikkeen. On oltava kiitollinen hyvistä asioista ja hiljennettävä epäonnistumisen ääni, jotta se ei vie liikaa huomiota hyviltä asioilta.

Terveisin äiti, joka yrittää olla armollinen itselleen.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Äitiyden identiteetti

Jo puolitoista viikkoa tämä aihe on pyörinyt päässä, mutta en kertakaikkisesti ole päässyt istumaan koneelle riittävän pitkäksi aikaa, jotta saisin aiheen purettua lauseiksi. Nytkin olen käynyt jo pari kertaa heiluttamassa vaunuja, jotta saisin pikkuneidin vielä hetkeksi nukkumaan - päivä kun on ollut kovin rikkonainen eikä pitkät unet ole onnistuneet. Päätös tälle kirjoitukselle voi siis tulla koska tahansa.

Minulta kyseltiin 1,5 viikkoa sitten tunnenko itseni nyt äidiksi. Olenko identiteetiltäni äiti? Tätä pohdittuani tulin tulokseen, ettei äitiys synny samalla hetkellä kuin vauva vaan äidiksi kasvetaan. Sitä taidetaan tarkoittaa kun sanotaan lasten kasvattavan vanhempiaan. Vanhemmuudessa kasvaminen jatkuu läpi elämän ja kuten muissakin asioissa, on nöyryys pidettävä mielessä myös tässä muutoksessa. On oltava riittävän nöyrä myöntääkseen, ettei osaa tai tiedä.

Koska emme ole naimisissa, saapui kotiimme kirje, jossa kissan kokoisin kirjaimin luki "AVIOLIITON ULKOPUOLELLA SYNTYNYT." Tämän seurauksena varasin lastenvalvojalle ajan, jotta voisimme mennä tunnustamaan, että olemme harrastaneet haureutta ja isi voisi myöntää oikeasti olevansa tytön isi. 8.9. pakkasin tytön turvakaukaloon ja starttasin farmarivolvon kohti kaupunkia. Kaupungissa kasasin rattaat, laitoin tytön kaukaloineen rattaisiin, muistin viime hetkellä lunastaa parkkilipun ja suuntasin kohti virastoa, jonka edessä mies jo odotteli. Siinä kävellessäni naureskelin sisäänpäin, sillä tilanne tuntui totaalisen hassulta. Olin ensimmäistä kertaa tytön kanssa ihmisten ilmoilla liikenteessä. Aiemmin olin kärrytellyt vain muiden lasten kanssa ja oli hyvin vaikea sisäistää sitä, että lapsi kaukalossa on todella minun. Päällimmäisenä oli huvittunut ajatus: Kenenkä elämä tämä oikein on? Isyyden vahvistamisen jälkeen kärryttelin lapseni jälleen autolle, pakkasin farkkuvolvon ja ajelin kaupan kautta kotiin.

Ei - en ole vielä omaksunut äitiyden identiteettiä. Toki vauvalle puhun äidistä ja äitinä. Kotona tunnen itseni äidiksi. Ymmärrän sen, että olemme tuon pienen ihmisen elämän tärkeimmät ihmiset. Toivoisin samaa ihan jokaiselle lapselle - omat vanhemmat, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa pienen elämän eteen. Muualla liikkuessa äitiyden identiteetti on kuitenkin vielä hakusessa, se vain tuntuu niin hassulta. Minäkö äiti?

Hassulta tuo ajatus on tuntunut myös joistakin ihmisistä elämässäni. Osa pystyy sanomaan asian huvittuneena ääneen, toisista huomaan sen vaikeutena suhtautua minuun. Aivan kuin oma minäni olisi tyystin kadonnut ja tilalle tullut jännittävä asia, jota kutsutaan äidiksi. Mielenkiintoista sinänsä, sillä jokaisella meistä on jonkinlainen suhtautuminen äitiyteen - onhan meistä jokaisella äiti ;)

Ymmärrän myös miksi ihmiset alkavat puhua vain lapsistaan. Päivän kohokohta saattaa olla käynti R-kioskilla tai maaseudun hurjan vilkkaan liikenteen seuraaminen. Muutoin päivä kuluu puhuen "vauvaa" ja elämä pyörii vauvan ympärillä. On kuitenkin sangen virkistävää saada puhua kuin aikuinen aikuiselle, siispä hyvät ystävät huomauttakaa jos alan lässyttää teille!

Sitten on vielä se ajatus kuuluisasta omasta ajasta, jota moni kaipaa. Tyttö tulee perjantaina neljä viikkoa ja olen tähän mennessä käynyt jopa roskakatoksella sekä anoppilan pihasaunassa ilman vauvaa. Eilen illalla olin senkin verran hurja, että kävin iltasella potkuttelemassa kickbikella koiran kanssa eli otin tehohiet kuukausien tuulettimen edessä makaamisen jäljiltä. Torstaina hyppään tuntemattomaan sillä minulla on kampaaja! Olen kuitenkin huomannut, etten kaipaa aikaa ilman vauvaa. Nautin siitä, että pääsen kotoa liikkeelle, mutta lapsi on osa meitä eikä hänen kanssaan liikkuminen ole ongelma. Omaa aikaa on myös lapsen kanssa liikkuminen kodin seinien ulkopuolelle. Toki uskon eilisen pienen hikilenkin tehneen hyvää niin minulle kuin koirallekin - psyykkisesti ja fyysisesti ;) Eiköhän siihen ole syynsä, että kickbike kaivettiin esille juuri tässä kohtaa, sillä en halua raskaudesta jääneitä kiloja osaksi äidin identiteettiä!

Kaikenkaikkiaan nautin siitä, että minulla on vain yksi merkittävä aikatauluttaja elämässä. Olen elänyt niin vauhdikkaasti ja kiinni aikatauluissa, että pysähtyminen uuden elämän äärelle on puhtaasti hyvä asia. Ei tarvitse olla tilivelvollinen menoistaa kodin ulkopuolelle ja oikeasti ensimmäistä kertaa elämä on tässä ja nyt. Kiire on päättynyt. Äiti opettelee olemaan äiti lapselleen ja ihminen ihmiselle.



"Haluaisiks pikkupurtavaa?"


"Sinä synnyit tähdenlennosta, 
horsmankukasta hennosta, 
taivaan sateenkaaresta,  
isän ja äidin haaveesta."


Psssst... Kerkisinpäs tekstin loppuun ;)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Minuutit, tunnit ja päivät kuluvat käsittämättömän nopeasti! Viikko sitten tuore isi tuli hakemaan meidät sairaalasta kotiin. Mihin tämä viikko on kadonnut? Oikeasti ei minnekään. Olen tallettanut sen sydämeeni täysin eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Ikinä ei mikään asia ole tuntunut yhtä merkitykselliseltä. Tavallaan sitä jopa pelkää, että jotain menee ohi. Etten osaa nauttia jokaisesta hetkestä. Että unohdan jotain. Ystävän sanoin: "Äidin sydän tallentaa kaiken."

Kuluneen viikon olemme olleet pääasiallisesti oman pienen perheen kesken. Teimme päätöksen (minä sitä erityisesti toivoin), että ensimmäinen viikko on meitä varten ja sitten on aika ottaa vieraita vastaan.

Kummitytön ja hänen siskonsa käden jälki koristuksissa sekä sisustuksessa tässä makoisassa tuomisessa <3

On vaikea jäsentää ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä millainen kulunut viikko on ollut. Hämmästyttävä. Ihmeellinen. Jotain ihan uutta. Väsyttävä. Arvojärjestyksen muuttava. Neiti kuitenkin on sangen tyytyväinen ja kärsivällinen tapaus.


Ihmetystä on riittänyt koko porukalla, joten omissa oloissa oleminen on varmasti tehnyt hyvää. Nelijalkainen karvakääpiö on päättänyt myös etsiskellä omaa paikkaansa uusiksi, mutta asettuu varmasti tilanteeseen ajan saatossa.



Olen miettinyt yksityisyyttämme paljon ja luulenpa, että kovin tarkkoja kuvia neidistä en tule jakamaan. Yksityisyys ja toisen suojelu on saanut aivan uuden merkityksen. Äidin vaisto on merkillinen asia kun se herää. Suojeluvietti tuota pientä kohtaan on myös hämmästyttävän voimakas. Ei näitä asioita voi järjellä selittää. Ihminenkin on vaistojensa varassa toimiva olento.

Olin ajatellut kirjoitella hieman enemmänkin, mutta pikkupomon sängystä kuuluu sen verran ähinää, että on mentävä tarkastamaan tilanne. Ei huono - pomo jo syntyessään ;)