maanantai 22. syyskuuta 2014

Epäonnistumisen sietäminen: Ajatuksia imetyksestä

Ensiksi pyydän anteeksi teiltä, joita aihe ei kiinnosta pätkääkään. Koen tämän kuitenkin liittyvän minuuteeni sekä äitiyteen ja yhteiskuntaan niin merkittävästi, että minun on pakko jakaa ajatukseni. Tiedän myös, etten taatusti ole ainoa asian kanssa kamppaillut.

Toiseksi. Tämä kirjoitukseni tulee pohjautumaan tunteisiin eikä järkeen. Järkeni kyllä puhuu toista kieltä, mutta tässä asiassa ei järjellä ole sijaa.

Lähtökohtaisesti koin ajatuksen imettämisestä hyvin HYVIN vieraana, jopa vastenmielisenä. Ajatus rinnoista ruoan lähteenä oli vähintäänkin kummallinen siitäkin huolimatta, että sitä vartenhan naisella rintavarustus on, että hän voisi lapsensa ruokkia. Siispä kyseessä pitäisi olla yksi maailman luonnollisimmista asioista.

Aikaa sitten kun olimme liikehälytyksen (sikiön liikkeitä ei tuntunut riittävän montaa tunnin aikana) vuoksi äitiyspoliklinikalla tarkkailussa eli ns. käyrillä, lueskelin seinältä muutaman kohdan plakaatia lapsentahtisesta imetyksestä. Synnytyssalista osastolle siirtyminen näytti nopeasti, että rinnat ovat kaikkea muuta kuin jotain erotiikkaan liittyvää; ensimmäinen kätilö tarrasi rintaan kiinni ja tyrkkäsi vauvan uudelleen ja uudelleen rinnalle. Itse olin lähinnä sivusta seuraaja. Olisikohan ennen kiinni tarraamistaan yksi ainut ihminen kysynyt sallinko hänen auttavan. Aika monta kertaa osastolla ollessa soittelin kutsukellolla apuja kun ei homma ollutkaan niin helppoa. En tosin ollut sitä helpoksi kuvitellutkaan, mutta ehkä vaikeus kuitenkin yllätti.

Alustavana kotiutumispäivänä havaittiin, että tytön paino on pudonnut melkein sallitun maksimimäärän ja ruokapunnituksessa (lapsi punnitaan ennen ja jälkeen syötön) todettiin, ettei painossa näkynyt mitään muutosta. Tyttö rupesi saamaan lisämaitoa ja minä itkin koti-ikävää.

Kotiutuessa jatkettiin lisämaidon kanssa eli korvikkeet kehiin. N. viikko kotiutumisen jälkeen luulin oman maidon riittävän ja korvikkeen käyttö purettiin. Punnitus neuvolassa pari viikkoa kotiutumisen jälkeen kertoi omaa kieltään; tytön paino oli pudonnut viikossa 5g. Tästä seurasi reilu korvikkeen lisäys, jotta paino saataisiin nousuun.

Mutta se epäonnistumisen tunne... Se oli ja on edelleen vaikeaa kestää. Äidin tärkeimmät tehtävät on läheisyys ja ravinto. Läheisyys tulee siinä paljolti samalla ravinnon kanssa. Olen itkenyt lukuisia kertoja sitä, etten pysty tähän yhteen tärkeimmistä tehtävistä kuin osittain. En pysty tuottamaan lapselleni riittävää määrää ruokaa. Tänä päivänä täysimetystä huudetaan joka tuutista ja äidinmaidon tärkeyttä korostetaan jatkuvasti. Olen saanut lukuisia hyviä neuvoja kuinka saada maidon määrä lisääntymään. Olen kuukauden ajan istunut tuntikausia tissi suussa, jotta tyttö saisi ns. lisätilausta tehtyä. Tästäkin huolimatta hän on nälkäinen ja korviketta tarvitaan. Miten kestää se, etteivät neuvot ole auttaneet? Miten hallita pelkoa, että tämänkin hetkinen maidontuotanto loppuu enkä voi edes osittaisimettää? Miten hyväksyä se, etten ole yhtään vähemmän tärkeä lapselleni vaikken pystyisikään imettämään? Olenko tehnyt jotain väärin? Onko imuote väärä? Voisinko vielä vaikuttaa asiaan itse?

Joka kerta imetän ensin pitkiäkin aikoja ennen kuin annan korviketta. Aina koen tarvetta selittää miksi kaivan pullon esille; imetän kyllä, mutta maito ei riitä. Joka kerta leimaan itseni siksi äidiksi, joka ei vaan pysty. Miten teillä on sujunut? Tosin hyvin, mutta maito ei riitä. Suurella haikeudella, osin vielä kateudellakin seuraan heitä, jotka helposti saavat maidon riittämään ja vielä muidenkin tarpeisiin. Pystyisinpä itse samaan.

Tokihan pullottelussa on se hyvä puoli, että myös isä voi osallistua lapsen syöttämiseen. Olin kuitekin ajatellut, että pullosta syötettävä olisi made by mom. Vaan sekin täytyy hyväksyä, ettei ole.

Eivät nämä viikot ole kuitenkaan pelkkää itkua ja epäonnistumista ollut. Kaikki muu imetyksen ulkopuolella sujuu hyvin. Olemme niin kiitollisia ja onnellisia tuosta pienestä ihmisestä elämässä. Totta varmasti on, että tämä tulee kasvattamaan ihmisenä enemmän kuin mikään koskaan. Onnen vastakohtana on kestettävä pettymyksiä ja sitä, ettei voi vaikuttaa kaikkeen. On oltava kiitollinen hyvistä asioista ja hiljennettävä epäonnistumisen ääni, jotta se ei vie liikaa huomiota hyviltä asioilta.

Terveisin äiti, joka yrittää olla armollinen itselleen.

9 kommenttia:

  1. Jännä juttu että ajatukset ja tunteet, (syyllisyys ja epäonnistumisen tunne) on niin samansuuntaisia, vaikka ongelma meillä olikin vähän erilainen. Eikä mammahormonit helpota tilannetta kyllä yhtään... Onneksi välillä saa järki sanottua että nämä pikkuiset kokee ihan yhtä paljon olevansa rakastettuja, vaikka välillä maito tuleekin pullosta. Ja se kai on tärkeintä. Tsemppiä�� t.Inka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa aina kaiken voisikin järkeillä vaan tuntuu olevan toisinaan hyvinkin haastavaa... Tunteella mennään hyvässä ja pahassa <3

      Poista
  2. Höpö hommaa, etteikö äiti olisi äiti lapselleen, riippumatta siitä missämuotoa tämä ravintonsa saa.
    Kaikilla ei oma maidontuotanto aktivoidu, tai loppuu hyvin äkkiä, kuten itselleni tapahtui. Tällöin pullomaito on ainoa ratkaisu, pääpainona kuitenkin oman lapsen hyvinvointi.
    Positiivistä tässä isän mahdollisuus osallistua lapsen ruokintaan vauvaikäisenä ja näinollen vahvistaa osaltaan myös heidän sidettään, josta kokevat monesti vauva-aikana jäävän taka-alalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Näinhän itsekin järjellä ajattelen, ettei äitiyttä määritellä ravinnon tuottamisella. Imetys vain tuntuu olevan kovin herkkä aihe niin minulle kuin monelle muullekin. Uskon tämän olevan yksi niitä asioita, jotka menettävät suurimman merkityksensä kun aikaa hieman kuluu eteenpäin ja alku jää taakse. En myöskään pidä korvikeruokintaa mitenkään vähempiarvoisena asiana vaan kuten sanoit - tärkeintä on lapsen hyvinvointi.

      Poista
  3. Älä, älä, älä... tunne itseäsi epäonnistuneeksi äidiksi! Mä kävin ihan saman tunteiden vuoristoradan läpi, kun ensin sektion jälkeen maitoa ei tullut useaan päivään tippaakaan ja sitten kun istut osastolla lypsymasiinassa kuin lehmä, niin sitä saadaan tyyliin kolme tippaa aikaiseksi. Vähän itketti silloin, Nyt naurattaa jo :) Ja sitten kun se maito nousi rintoihin, tuli järkyttävät kivut. Sitten istuttiin lypsymasiinan sijasta kaalinlehdet paidan sisällä. Ei terve... Ja sitten kun lasta vihdoin pääsi imettämään niillä parilla tipalla, niin rinnat meni rikki väärän otteen takia.

    Olihan se ikävä tunne, kun lapsi kärsi alhaisesta verensokerista (alhainen lämpö) ensimmäisen viikon, ja minä, äiti, en voi tehdä asialle mitään ruokinnan muodossa. Mun tehtäväksi jäi silloin sylitellä, pitää huolta, seurustella ja tarjota läheisyyttä. Olla äiti. Se on sunkin tehtävä nyt. Ei pelkkä imetys ole mikään äitiyden mittari - äitiys on paljon enemmän.

    Tiedän, että imetysvaikeudet tuntuvat nyt elämää suuremmilta, mutta usko pois, terveitä ja täyspäisiä lapsia kasvaa korvikkeellakin. Pulloa vaan vauvalle, niin saa masun täyteen. Älä kuitenkaan luovuta, sillä homma voi lähteä toimimaan vielä. Muistelen, että me vedettiin ekat kuukaudet korvikkeiden avustuksella, ja sitten myöhemmin pärjättiin ilmankin.

    Hali, Noora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Noora kun kirjoitit tuon teidänkin tarinan tänne <3 Yritän aina pitää mielessä lukemani, että kuusi ensimmäistä viikkoa ovat maidon tuotannon kannalta tärkeimmät. Jotenkin se vaan unohtuu.

      Uskon myös olevani omalle lapselleni paras mahdollinen äiti, tulee ruoka pullosta tai rinnasta - ei sitä mikään muuta. Puhut siis ihan täysin asiaa <3

      Poista
  4. Stressi on pahin este imetyksen onnistumiselle. Maidontuotanto ei vaan yhtäkkiä lopu, jos ihan joka hetki ei tissittele. Kolmen kuukaudenkin pulloruokinnan jälkeen (esim keskola-aika) on mahdollista saada täysimetys käyntiin. Mutta se vaatii hirveesti jo työtä. Voisko joskus kerran tai kaksi antaa suosiolla pullosta ja ite vaan nauttia vauvasta ja vaikka pumpata samaan aikaan? Äidinmaito on tärkeää mutta voi se tulla myös pullosta. Öisin olisi tärkeää imettää/pumpata jos haluaa maidontulon säilyvän.
    Mä itkin imetyksen epäonnistumista monta kuukautta ja olisin voinut kyllä käyttää sen ajqn fiksummin. Olisi pitänyt olla rennompi, malttaa hieman. Oli vaqn pakko saada pojat samaan rytmiin ja tuntui ettei onnistu tissi/pulloyhdistelmällä, imettää ja lämmittää lisää maitoa samaan aikaan. Olisi pitänyt hakeutua imetyspoliklinikalle mutten jaksanut. Sen surun ja epäonnistumisen käsittelyssä meni kuukausia ja vieläkin unelmoin ettämsaisin joskus imettää. Mutta en ajattele sen vaikuttaneen lapsiinintai suhteeseemme mitenkään. Vähemmän stressiä, parempi äiti. Mikään mitä kukaan sanoo ei vie pois sitä, että sun täytyy käsitellä heräävät tunteet itse. Rentoutta äitiyteesi toivon sinne hormoonien keskelle. Kaikki ratkaisut ovat ookoo kunhan itse pystyt niistä nousevat tunteet käsittelemään. Voisko sitä imettämistä tutkia eikä suorittaa? Tutkia miten se tänään menee ja mitkä asiat siihen vaikuttaa? Olisiko se sallivampi ajatusmalli kuin se että riittääkö maito vai ei... tärkeintä että lapsi syö ja kasvaa ja äidillä on hyvä olla. Vipsu

    VastaaPoista
  5. Saivat siis osittain rintamaitoa 2kk ja ovat nyt 1v10kk. Yhdet korvatulehdukset ollut, ei allergioita. Kolmevuotiaan kokoisia. Ja se hyvä puoli ettei ne uimahallissa kaiva äidin nänniä suuhun kun eivät siitä mitään ymmärrä. V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos edellisestä ja tästä. Kiitos myös pienestä positiivisesta pilkahduksesta uimahallin muodossa :D

      Uskon, että olet oikeassa tuon stressin suhteen. Tästä(kin) asiasta vain tulee helposti sellainen, että kasaa paineita. Sitten stressaa sitä, ettei saisi stressata. Oikea noidankehä. Eikä äitiydestä saati imettämisestä pitäis tulla suorittamista. Ei sen niin kuulu mennä... Kunpa olisi joku nappi mistä kääntää osa ajatuksista pois päältä ja vain antaa mennä. Olla salliva itselleen ja katsoa mitä tulevaisuus tullessansa tuo.

      On helpottavaa kun ei ole yksin asian kanssa. Kuten kuitenkin sanoit, ei mikään toisen sanoma vie näitä tuntemuksia pois vaan ne on itse käsiteltävä. Ihan niinkuin kaikki muutkin tunteet elämässä. Vertaistuki auttaa, mutta itse on silti pääroolissa...

      Kiitos vielä siitä, että jaoit sinun kokemuksesi tänne <3

      Poista