maanantai 1. syyskuuta 2014

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Minuutit, tunnit ja päivät kuluvat käsittämättömän nopeasti! Viikko sitten tuore isi tuli hakemaan meidät sairaalasta kotiin. Mihin tämä viikko on kadonnut? Oikeasti ei minnekään. Olen tallettanut sen sydämeeni täysin eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Ikinä ei mikään asia ole tuntunut yhtä merkitykselliseltä. Tavallaan sitä jopa pelkää, että jotain menee ohi. Etten osaa nauttia jokaisesta hetkestä. Että unohdan jotain. Ystävän sanoin: "Äidin sydän tallentaa kaiken."

Kuluneen viikon olemme olleet pääasiallisesti oman pienen perheen kesken. Teimme päätöksen (minä sitä erityisesti toivoin), että ensimmäinen viikko on meitä varten ja sitten on aika ottaa vieraita vastaan.

Kummitytön ja hänen siskonsa käden jälki koristuksissa sekä sisustuksessa tässä makoisassa tuomisessa <3

On vaikea jäsentää ajatuksiaan ja kokemuksiaan siitä millainen kulunut viikko on ollut. Hämmästyttävä. Ihmeellinen. Jotain ihan uutta. Väsyttävä. Arvojärjestyksen muuttava. Neiti kuitenkin on sangen tyytyväinen ja kärsivällinen tapaus.


Ihmetystä on riittänyt koko porukalla, joten omissa oloissa oleminen on varmasti tehnyt hyvää. Nelijalkainen karvakääpiö on päättänyt myös etsiskellä omaa paikkaansa uusiksi, mutta asettuu varmasti tilanteeseen ajan saatossa.



Olen miettinyt yksityisyyttämme paljon ja luulenpa, että kovin tarkkoja kuvia neidistä en tule jakamaan. Yksityisyys ja toisen suojelu on saanut aivan uuden merkityksen. Äidin vaisto on merkillinen asia kun se herää. Suojeluvietti tuota pientä kohtaan on myös hämmästyttävän voimakas. Ei näitä asioita voi järjellä selittää. Ihminenkin on vaistojensa varassa toimiva olento.

Olin ajatellut kirjoitella hieman enemmänkin, mutta pikkupomon sängystä kuuluu sen verran ähinää, että on mentävä tarkastamaan tilanne. Ei huono - pomo jo syntyessään ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti