keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Sanatonta palautetta

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, että opinnoilla, työllä ja työyhteisöllä on ollut valtavan suuri merkitys itseluottamukseni kasvamisessa. Olen rakentanut työminän ja saanut palautetta, joka on vahvistanut uskoani siihen, että olen hyvä työssäni. Työminä kiinnittyy samaan persoonaan kuin siviiliminä. Monen asian summana on näin ollen siviiliminäkin vahvistunut. Tänä päivänä voin todeta itseluottamukseni olevan aivan eri tasolla kuin joskus ennen.

Jokainen silti kaipaa palautetta. Tai ehkä ei jokainen? Minä ainakin kaipaan. Tällä hetkellä kuitenkin palaute on sanatonta. Se on pikkuihmisen hymy tai itkun loppuminen - tyytyväinen lapsi. Palautehan on tällöin maailman parasta.

Siitä huolimatta tulee välillä monttuja, jolloin kaipaa sanallista palautetta. Sitä ei kuitenkaan kukaan ole antamassa vaan on oikeasti selvittävä päivät itsekseen ja kerrottava itselleen, että hyvin menee! Silti kuitenkaan päivät eivät tunnu selviytymiseltä vaan rullaavat eteenpäin omalla painollaan. Hyvin harvoin tulee tunnetta omasta riittämättömyydestä. Joskus senkin joutuu silti käymään läpi.

Olen vasta aivan uudella tavalla tajunnut sen kuinka paljon lapsen saaminen vaikuttaa itseluottamukseen. Kyse on erityisesti siitä miten paljon on uskallettava luottaa itseensä ja kykyynsä lukea lapsen sanattomia viestejä. Tässä kohtaa ei tietenkään pidä unohtaa vertaistukea, jota ilman olisi kyllä todella yksin.

Välillä väistämättä käy mielessä miten mukavalta on tuntunut työnantajalta tai työryhmältä saatu palaute hyvin tehdystä työstä. Sitä on tullut liikkuneeksi omalla mukavuusalueellaan vaikka työn sisältämät tilanteet eivät aina mukavilta tunnukaan. Yhteistä työlle ja vauvan kanssa toimimiselle on pitkäjänteisyys. Lastensuojelutyössä tulokset näkyvät vasta hyvin pitkän ajan jälkeen. Ehkä vuoden päästä mekin toivottavasti voimme taputtaa itseämme olkapäälle ja onnitella vauvavuodesta. Seuraavaksi sitten esitetäänkin kysymys "Mitäs me tän taaperon kanssa tehdään?"

Huh... Kuulostaa siltä kuin kaipaisin töihin. Ehei. Tämä aika on meitä varten.

On huimaa ajatella miten pitkän matkan elämässä on kulkenut viimeisen seitsemän vuoden aikana. Seitsemän vuotta sitten muutin pois avoliitosta ja asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin. Alkoi pitkä muutoksen matka peiliin katsellen ja itsensä hyväksymistä opetellen. Ilman sitä prosessia en nyt olisi tässä missä olen. Ilman sitä ei tuntuisi siltä, että elämä on lahja ja kaiken vaalimisen arvoinen.

Todettakoon kuitenkin seuraava: Jotta tämä ei olisi vain ruusunpunaista, sisältyy vaalimiseenkin hermojen menetystä ja toisinaan turhan tulista temperamenttia ;)



maanantai 20. lokakuuta 2014

Syksyn tunnelmaa

Huh heijaa miten päivät kiiruhtavat eteenpäin! Pian ollaan jo joulussa. Tämä syksy on mennyt käsittämättömän nopeasti. Nämä sateisen harmaat päivätkään eivät harmita sillä olen saanut nauttia syksystä kauneimmillaan <3

Ironista sinänsä, että ensimmäistä kertaa syksyn ihanuutta olisi saanut ikuistettua järkkärillä vaan eipä ole ollut aikaa :D Vaunulenkeillä mukana kulkee kännykkä.

Silti haluan hieman fiilistellä kuvien muodossa.






Ulkoilua, ystäviä, aurinkoa, sadetta, onnea, itkua, ihmettelyä, rakkautta, tunnemylläkkää... Kaikkea sitä on syksy ollut. Ihana tunnerikas elämä, josta olen joka päivä kiitollinen! Kai ihminen voi olla juopunut elämästä?

Yritän opetella elämään hetkessä ja pieni tytär on siinä paras opettaja. Turhat suunnitelmat voi heittää romukoppaan sillä yleensä mikää ei mene kuten MINÄ suunnittelen. Aina pitäisi olla myös varasuunnitelma tehtynä lapsen silmin. Aikaa... Kaikkeen pitää varata aikaa.

Tämän syksyn teemana on ollut myös itseluottamus. On pakko luottaa itseensä. On yritettävä ja erehdyttävä. On toimittava täysin vieraalla alueella. Vaikka on vertaistukea, olemme silti ainoita ihmisiä kokeilemaan keinoja mikä milloinkin on hyvä. Onneksi olemme saaneet perustyytyväisen lapsen, jonka kanssa on helppoa harjoitella. Voi toista... Harjoituskappale!

Itselle tämä on valtava kasvun tie. Pelkäsin sitä kuinka olen valmis päästämään toisen ihmisen niin lähelle... Aivan iholle. Ilman suojamuuria. Pelko oli turha. Joudun haastamaan kärsivällisyyteni, uskallukseni, ymmärrykseni, itsekkyyteni - itseni kokonaisuudessaan. Suojamuuria tätä pientä ihmistä kohtaan ei kuitenkaan ole. On vain suunnaton rakkaus ja halu pitää huolta. En koe luopuneeni mistään. Tyttö on tullut osaksi meidän elämää.



Hyvää alkanutta viikkoa <3 Toivottavasti siihen sisältyy paljon parhaita hetkiä!

maanantai 6. lokakuuta 2014

Ristiäishuumaa

Teimme helpon ratkaisun ja järjestimme ristiäiset Hollolan kirkonkylällä Vanhassa pappilassa, joka on vuokrattu pitopalvelu Olkihatun käyttöön. Itsekin näin ollen saimme nauttia ristiäisistä sen sijaan, että olisimme hiki hatussa siivonneet, leiponeet, keksineet istumapaikkoja ja muuten valmistelleet päivää.

Neidin kastoi aivan ihana pappi Sirkku Laitinen ja vieraiksi olimme kutsuneet kummiperheet, isovanhemmat, isoisovanhemmat (kolme heistä on elossa), sisaruksia sekä muutaman muun läheisen sukulaisen miehen puolelta. Meidä päivästämme meidän näköisen tekivät vieraina olleet ihmiset ja koska joukosta löytyi myös musisointitaitoisia saimme kastehetken lauluihin (Ystävä sä lapsien sekä Suojelusenkeli) säestyksen. Kahvitilaisuuden alkuun isoveljeni säestyksellä hänen avopuolisonsa lauloi Juha Tapion kappaleen Kaunis ihminen. Tuon kappaleen mies laittoi levyltä soimaan kun haki meitä laitokselta. Suojelusenkeli -laulu taas on ollut aikanaan mummoni lempilaulu, jonka itse olen laulanut 10 vuotiaana mummon hautajaisissa. Siispä läpi mentiin koko elämän kiertokulku.

Päivä oli tunteikas eikä kyyneliltä vältytty.


Tyttö kastettiin vanhassa puvussani, johon vaihdoin uudet nauhat ja kastemalja oli minun. Maljan jalka on oman kummisetäni käsityötä. Kastepöydällä ollut liina on äitini tekemä.


Mitäpä sitten mieheltä? Tytön toinen nimi sekä sukunimi tulevat hänen suvustaan eli tasoissa ollaan ;)



Pöytäkukat hoksasin kuvata vasta kotona. Veimme kukat mennessämme samoin kuin kastepöydän kimpun. Voin lämmöllä suositella Hollolan kukan palveluita! Aina kun olemme kukkia tarvinneet, on mieleistä löytynyt. Puhumattakaan siitä, että kyseinen putiikki on auki myös pyhäpäivinä!

Olisi kiva fiilistellä päivää vielä hieman lisää, mutta yllättäen vaunuista alkaa jälleen käymään ähinä siihen malliin, etten pysty enää kirjoittamiseen keskittymään. Ehkä joskus ehdin palata aiheeseen :)